Eikä ole yhtään pelottava! Kaunis on! Eero, sano niille!
Pirjo puristi itseään vasten risaisen, laihan kuin varpu, kissan ja itki niin kovaa, että pihalla seisovat naapurit tukkivat korviaan.
Kaikissa Tapioiden suurperheissä kuuluvaääninen, matala ja väkevä Pirjo osasi ilmaista asiansa jos ei aina järkevästi, niin ainakin kuuluvasti. Viisivuotiaana hän oli täysin ylivertainen siinä, kuinka lasit saatiin helisemään kirkumisella.
Kaikki pihalla olivat jo tottuneet Pirjoon ja hänen lukuisiin sisaruksiinsa. Kukaan ei enää kiinnittänyt erityistä huomiota heidän tempauksiinsa, sillä kaikki ymmärsivät, ettei heidän äitinsä, Sari, mitenkään ehtinyt pitää niin suurta jengiä järjestyksessä. Sari teki töitä vuorotellen aamuissa ja illoissa missä tahansa toinen olisi jo romahtanut ja roikkunut mattona portilla.
Portti, komea, taottu rauta-aita, joka erotti vanhan puutalon nykyään monen perheen kotina kadusta, oli koko talonyhtiön ylpeys. Keväisin Sari maalasi aitaa yhdessä naapurien kanssa ja oli näin ollen ihan oikeutettu vaikka roikkumaan siinä, jos halusi.
Mutta hän ei koskaan roikkunut, ainoastaan huokaisi raskaasti:
Me olemme kuin hevoset! Kauniita, vahvoja työhevosia. Ei auta, se on sellainen elämä. Omia kuormia ei kukaan puolestasi vedä, kaikki täytyy raahata itse! Ja minä, tytöt, olen kuolematon poni. Kierrän kehää, enkä edes tiedä minne. Miksi sen olen jo ymmärtänyt. Mutta mihin… Joku potkaisee sinua, ja itse tökit turpasi edellä juoksevan hännän juureen ja toivot vain, että ilta alkaisi pian. Kaikki sänkyihin, puhtaina ja kylläisinä ja tyytyväisinä. Ja tiskialtaassa, missä pitäisi olla likaisia astioita, on tyhjää… Ja se merkitsee onnea…
Sari oli ajatteleva nainen ja kaunis vieläpä, mutta kuka nyt katsoisi naista, jolla on kuusi lasta ja lähes ei mitään apua tai tukea? Sari oli jo aikoja sitten haudannut haaveet omasta elämästä ja rakkaudesta. Tekemistä riitti ilman Amorin nuoltakin.
Ei se ole helppoa olla kuuden äitinä!
Kukaan ei silti moittinut Saria tästä kaikesta, koska kaikki tiesivät Sarin perheen tarinan.
Pirjo, kuten kolme muutakin Sarin lapsista, oli adoptoitu.
Ei, Sari ei ollut hakenut heitä perhekodista pelastaakseen heidät tosin ehkä olisi joskus pystynytkin siihen, mutta silloin ei ollut oikea hetki, eikä yksin. Hänellä oli aikoinaan omat suunnitelmansa, eikä yksinhuoltajuus näin monen lapsen kanssa kuulunut niihin edes painajaisissa.
Mutta elämä on kummallinen ja järjestää yllätyksiä kokeillen uskoa, tahtoa ja sydäntä ja yleensä ei edes kysy, mitä ihminen mieluummin haluaisi.
Tässä, ota ja mieti! Mikä ihminen oikein olet?
Niin Sari joutui miettimään ja päättämään. Tosin heti alusta lähtien oli selvää, mitä päätöstä hän ei voisi välttää.
Kaikki Sarin kasvattamat lapset olivat hänen “perintöään”.
Ja perinnön, sen kun joko hyväksyy tai ei. Sari päätti, ettei hän voinut kieltäytyä omassa tapauksessaan. Häntä ei oltu heitetty tyhjän päälle miksi hän tekisi niin muille, joita kohtalo oli kohdellut kaltoin? Etenkin kun he olivat läheisiä ja tuttuja eivät vieraita.
Sari ajatteli näin ihan hyvästä syystä. Oliko perusteet painavat vai ei, sillä ei ollut niin väliä tärkeintä oli, että ne olivat olemassa.
Sari oli lapsi 1990-luvun laman ajoilta.
Hänen äitinsä, Kerttu, oli paikkakunnan kaunotar, kaikkien kadehtima nuori nainen pienestä Hämeenlinnan lähiöstä. Tuskin oli täysi-ikäinen, kun meni naimisiin sellaisessa unelmamekossa, että muut vain huokailivat, ja mies oli niin “tulinen liikemies”, ettei kukaan oikein uskaltanut edes arvailla, mihin puuhiin hän oli sotkeutunut.
Sari ei muistanut vanhempiaan ollenkaan.
Hän kävi katsomassa heidän hautaansa mummonsa kanssa. Hautakiven valokuvia Sari silitteli pienillä sormilla ja kuiskasi, jottei mummo kuulisi, miten hänellä menee koulussa tai siitä, miten opettaja oli kehunut piirustusta, tai uudesta, puna-valkoraitaisesta kaulahuivista, jonka mummo oli kutonut.
Vasta 16-vuotiaana Sari sai tietää, mitä oli tapahtunut vanhemmille.
Isäsi oli rikollinen, kultaseni. Lähti liian aikaisin ja vei tyttäreni mennessään. Ei tässä nyt pidä puhua pahaa, mutta en anna koskaan anteeksi, että hän vei äitisi. Itkin ja pyysin, ettei hän lähtisi miehen mukaan ei kuunnellut! Rakkaus. Ja kyllä se mieskin rakasti häntä, niin ne sanoo. Kaverit kertoivat, että asettui hänen eteensä, kun haettiin. Yritti pelastaa Ehkä rakastikin oikeasti. Mutta sinut heiltä sain. Sinä jäit. Siinä on sentään jotain iloa.
Silloin Sari alkoi ymmärtää, miksi outoja miehiä kävi joskus heidän luonaan pyörivät eteisessä tai istuivat keittiössä, joivat teetä ja kuuntelivat, kun mummo kertoi Sarin menestyksestä koulussa tai pianotunneilla. Miehet jättivät kirjekuoria pöydälle ja lähtivät sanomatta sanaakaan.
Mummo ei rahasta kieltäytynyt, mutta ei kuluttanut niitä. Jemmasi säästöön. Kun Sari pääsi ylioppilaaksi, mummo osti hänelle avaran kolmion Helsingin Kallioon.
Tässä, lapsi. Sinun perintösi. Äidiltä ja isältä…
Sari ei tahtonut asua tuossa asunnossa. Jäi mummon luo.
Miksi, Sarikainen? Onhan kaunis talo! Ja keskellä keskustaa! Koulumatkakin lyhenee. Miksi sinä jästipää vastustelet?
En halua ilman sinua! Muutetaan yhdessä tai pysytään täällä!
Mummo ei heti suostunut luopumaan pienestä asunnostaan, joka oli täynnä muistoja Sarin äidistä. Mutta antoi lopulta periksi, kun heidän sukulaisensa, Satu, ilmestyi paikalle.
Sari, voisitko antaa meidän asua sinun asunnossasi? Meillä on lapsia ja te ette kuitenkaan asu siellä. Voin maksaa vuokraa ja ilmoittaa lapset päiväkotiin, kunhan saadaan osoitekin kuntoon!
Satu, topakka nainen, osasi puhua asiat eteenpäin. Ja Sarin mummo oli oikeassa sanoessaan, että Satu oli niitä tyyppejä, jotka osaavat ujuttautua kaikkialle.
Älä usko kaikkea, Sari! Satu on sukulainen, mutta sellainen kettu ettei paremmasta väliä. Älä päästä siihen asuntoon!
Mutta mummo, hänellä on lapsia…
No entä sitten? Onko hän heille äiti vai vieras täti? Huolehditkoon omistaan! Minun pitää miettiä sinua!
Sari toki kuunteli mummoa, mutta ei voinut hylätä Satun pieniä poikia, Eeroa ja Linneaa. Lapset takertuivat Sariin hakemaan läheisyyttä, kiukuttelivat kun äiti hakemaan tuli:
Nokka kuivaksi! Sari ei ole mikään hoitotäti!
Sari silitti lapsia ja mietti, oliko oikein omistaa iso asunto silloin, kun toiset tarvitsevat kodin. Satu jaksoi toistaa, että sukua pitää auttaa, niin kuuluu tehdä.
Tuo lause seurasi Saria. Jo lapsena hän kuuli mummolta, että jos Sarin isä olisi ollut “kunnollinen”, olisi äitikin jäänyt eloon.
Se satutti Saria, ja hän halusi aina kuulla mummolta:
Hyvin tehty, Sarikainen! Ihmisen lailla toimittu. Olen ylpeä sinusta. Tuollaisia ihmisiä tarvitaan.
Sen parempaa palautetta ei Sari osannut toivoa. Ja nytkin hän pohti: pitäisikö tehdä samoin Satun kohdalla? Mutta mummo yllätti.
Ei, Sari! Ei nyt näin!
Miksei? Eikö ole oikein, että Satu pääsee lasten kanssa pois vuokra-asunnoista ja mun iso asuntoni seiso tyhjillään?
On, mutta… Olet unohtanut sen tarinan kettumaisesta ketusta ja jäämökistä. Minä muistan kyllä!
Mummo…
Hiljaa nyt! Satu ei muuta asuntoosi. Me muutetaan sinne. Piste!
Et sinä halunnut muuttaa!
Nyt vissiin on pakko. Pitää auttaa sukua, mutta ei antaa kaikkea yhdellä kertaa. Satu on topakka, ajan kanssa pärjää kyllä. Tarvitsee vain ongen, ei valmista kalaa. Älä anna liian suuria lahjoja se ei ole hyväksi.
Miksi?
Koska silloin ihminen ei yritä itse. Jos annat Sadulle nyt kotisi, hän ei enää lähde pois. Etkä sinä osaa häätää. Ja tunnet itsesi vielä velvolliseksi. Anna vähän, mutta älä liikaa! Jokainen rakkauden tippa on arvokas, Sari!
Kuten aika osoitti, mummo oli oikeassa.
Satu huokaisi, kun mummo tarjosi hänelle omaa asuntoaan.
Tiesin, ettette päästä Saria pulaan.
Aiotko satuttaa Saria?
En tietenkään! Ei minulla muuta sukua ole! Te vain.
Pidä sitten siitä kiinni. Me autetaan kyllä.
Tiedän…
Satu, ymmärrän kyllä. Sinulla on lapsia ja minä pidän Saria kuin silmäterää. Siksi, että orpoa ei saa hukata maailmaan. Eikä minulla ole vaihtoehtoa. Minua kuitenkin oma tyttäreni odottaa siellä jossain… En antaisi itselleni anteeksi mitään muuta. Ja jos nyt ei ole pahaa, niin myöhemmin tulee. Se, minkä saa ilmaiseksi, ei jää käteen. En lahjoita asuntoani, annan vain lainaan. On pieni mutta hyvä, ja alue on hieno lapsille. Päiväkoti ja koulut vieressä.
Kiitos! Kodista ja totuudesta!
Ethän sinä vieraampi ole, Satu. Muista se.
Sari ja mummo muuttivat uuteen kotiin.
Aika ei jäänyt paikoilleen. Sari haaveili, että mummo ehtisi nauttia elämästään, mutta kohtalo päätti toisin.
Naapuritalon terveyskeskuksessa käynti oli mummolle arkea.
Kuin työpaikka! mummo nauroi, selvittäessään reseptejä.
Terveys oli jo mitä oli. Sari pelkäsi, yritti kulkea mukana, mutta mummo ärähti:
Eihän tässä vielä ihan käpy olla! Mene omiin asioihisi, tyttö! Mä pärjään!
Voi, miten Sari myöhemmin toivoi, että olisi ollut itsepäisempi…
Tavallinen tarina: talvi, jäinen jalkakäytävä. Pienikin lipsahdus on kohtalokas.
Sarin mummo kaatui terveyskeskuksen lähelle, löi päänsä ja menetti tajuntansa. Ihmiset kävelivät ohi kiirettä piti. Eikä kukaan ehtinyt huomioida iäkästä naista tienposkessa, pää painuneena reunakiveen.
Taksikuski, joka oli jättänyt asiakkaan lähelle onnettomuuspaikkaa, soitti hätäkeskukseen ja löysi mummon laukusta Sarin puhelinnumeron. Mutta oli jo liian myöhäistä.
Mummo kuoli seuraavana päivänä. Koko yön Sari odotti käytävässä, Satu vierellään.
Miten mä pärjään ilman häntä, Satu?
Ei tarvitse pärjätä ilman. Älä nyt hätäänny! Toivo pitää olla! Satu yritti, vaikka näki, ettei toivoa enää ollut.
Lääkärit eivät enää uskaltaneet katsoa silmiin Satu tajusi, että kaikki on jo menetetty.
Sari, mummosi ei olisi tästä surusta pitänyt!
Mistä?
Surkeudesta! Oli vahva, ja sinusta kasvatti vahvan, eikö niin?
Kyllä…
Pyyhi kyyneleet! Ole kahdessa osassa, hänenkin vuoksi.
Minä yritän…
Vuorokautta myöhemmin Sari ymmärsi, että hän kantaa nyt aivan itse vastuuta kaikesta, mitä tapahtuu.
Ja niin tapahtuikin paljon.
Sariin ilmestyi Mika, jonka kanssa Sari oli viisi vuotta. He erosivat rauhallisesti kahden lapsen kanssa, mutta ainakin ilman suurta riitaa. Mika oli suora mies, joka heti uuden rakkauden löydettyään kertoi kaiken Sarille.
Ollaanhan me kavereita, Sari? Mika pakkaa laukkuaan, katseen pyyhittyä pois.
Juu… Mika, kuuletko itse, mitä puhut? Sari, joka tunsi itsensä yhtä turtuneeksi kuin erään toisen kohtalokkaan puhelun aikana, ei osannut edes suuttua.
Eikä ollut syytäkään rehellisyydestäkö? Siitä, että toinen löysi uuden? Sellaista elämä on. Vaikeinta oli ajatella lapsia, jotka kaipaisivat isäänsä.
Hän ei kysynyt enää mitään, vaan auttoi hiljaa kantamaan tavarat ja hyvästeli.
Sitten hän katsoi lapsia, soitti Satulle ja aneli:
Tule käymään…
Satu, joka asui edelleen mummon asunnossa, teki pitkää vuoroa sairaalan osastonhoitajana. Hän oli juuri saanut tyttären askartelun kasaan ja aikoi jo kommentoida Sarille, mutta vilkaisi kelloa ja tajusi Sarin äänen olevan erilainen.
Tulen heti!
Puolen tunnin kuluttua hän piteli Saria sylissään ja lateli suoria sanoja Mikan suvulle.
Itkeä nyt! Anna sen mennä menojaan! Sari, turha surra sellaista! Hän olisi jättänyt sinut muutenkin!
Miksi? Mitä minä tein väärin?
Voi hyvänen aika! Nämä miehet vain ovat sellaisia. Anteeksi karkeus, mutta kyllä sen tiedät? Ei ole väliä, kuka on nainen mies lähtee kumminkin. Ja lapsista hän sentään välittää! Usko pois, se on tärkeää. Minäkin olen omillani lapset vain minun, ex ei muista heitä enää. Maksaa kyllä elatusapua, mutta naurettavia summia! Pyysin soittamaan edes juhlapyhinä… Ei mitään! Minä olen lapsilleni sekä isä että äiti. Onko se reilua? No, pärjätään kuitenkin!
Mitä minä teen, Satu?
Älä riitele! Se on ainoa neuvo. Kaikki muu asettuu ajan kanssa.
Nyt aiot sanoa, että aika parantaa?
En sano. Ei se paranna. Mutta jotain uutta tulee tilalle ja vie ajatukset pois siitä kivusta. Ei poista, mutta peittää alleen.
Satu, mistä sinä olet noin viisas?
Kiitos kuuluu mummollesi! Hän osasi selittää elämän niin, ettei jäänyt kysyttävää. Se viisaus on hänen, ei minun. Näetkö? En minä ilman mummoasi pärjäisi. Kun muistat häntä, hän elää puhun tätä ääneen, ja tuntuu kuin hän olisi tässä samassa keittiössä…
Kiitos, mummo… Sari tarttui keittiöpyyhkeeseen, pyyhki kyyneleet. Mutta miksi tämä sattuu niin paljon?
Sehän on aivan oikein! Satu nauroi. Jos et tuntisi mitään, silloin olisi syytä olla huolissaan!
Satu oli oikeassa. Aika kului ja Sari rauhoittui. Surulle ei ollut aikaa.
Mika tapasi lapsia viikonloppuisin ja yritti varmistaa, ettei heiltä puuttuisi mitään.
Siksi, kun Mika kertoi, että odotti uutta lasta, Sari otti tiedon vastaan rauhallisesti.
Hyvä niin…
Kiitos, Sari!
Mistä?!
Että sinun reaktiosi oli niin järkevä! Olet upea nainen.
Senhän minä tiedän! Sari jopa hymyili.
Ja pian tämän jälkeen tuli uusia uutisia.
Satu! Mitä ihmettä?!
No kuule, joskus näin käy! Olit kai itsekkin naimisissa ja sait kaksi lasta! Tarvitseeko kuitenkaan kertoa yksityiskohtia? Satu vitsaili, mutta ääni oli levoton.
Hauska juttu! Mutta kuka on isä?
Sillä ei ole väliä! Kun kuuli, että jäin raskaaksi, katosi sillä sekunnilla. Omalle tiellensä se siitä! Eikä ehtinyt pelästyä kunnolla!
Millä tavalla?
Olisin kertonut, että onkin kaksoset! Sari, mitä mä teen? Lääkärinä kyllä osaan, mutta ihmisenä tämä tuntuu väärältä. Missä minä lapsen kanssa pysyn? Ei kotia, ei asuntoa… Ja vielä Eero ja Linnea heitä pitäisi kasvattaa. Nyt kaksosetkin!
Satu hätääntyi ja sulkeutui hetkeksi vessaan. Sari katseli lapsia, jotka olivat jo kansioilla.
Hei, pennut! Eero komensi. Jokaiselle yhtä monta! Ei ahmita! Täti Sari, miksi olet surullinen? Ota sinäkin, auttaa!
Katsoessaan Eeron silmiin Sari teki päätöksen, jota muut pitäisivät järjettömänä.
Oletko ihan sekaisin! Satu piteli lahjakirjaa kädessään ja pudisti päätään. En voi…
Kyllä voit! Sari vilkaisi notaariin ja hymyili. Tämä on oikein. Mummokin olisi ymmärtänyt minut. Sinulla on hienot lapset, Satu, ja nyt heillä on koti. Tällä tavalla, ainakin aluksi.
Mummon asunto siirtyi Satulle ja koko perhe jäi yhdessä odottamaan kaksosia.
Pirjo ja Maija syntyivät juuri ajallaan. Pienet kuin nuket, mutta heti ilmoittivat olemassaolostaan.
Onpa äänekkäitä tyttöjä! Mitkä nimet?
Yksi mummon mukaan, Pirjo ja toinen tädin kunniaksi, Maija.
Hyvä täti ollut, jos hänen mukaan nimeät tyttären!
Ihana ihminen oli! Jos ei häntä olisi, näitäkään lapsia ei olisi olemassa.
Sairaalasta hakiessa olivat Sari ja isommat lapset paikalla.
No niin nyt meitä on vielä vähän enemmän! Sari katsahti hellästi kaksosia.
Toivottavasti ovat onnellisia… Satu rutisti lapset syliinsä, piilottaen huolensa.
Jos hän olisi kertonut Sarille pelostaan ja mennyt lääkäriin ajoissa, olisi kaikki ehkä ollut toisin.
Mutta kuka äiti ehtisi huolehtia itsestään, kun sylissä nukkuu vasta syntynyt?
Satun kunto romahti viikko kotiutumisen jälkeen. Hän pyysi Eeroa pitämään silmällä kaksosia hän oli jo tilannut ambulanssin.
Soita Sarille, äläkä pelästytä Linneaa! Vielä ei kannata.
Hoitajat eivät voineet enää auttaa sydän petti, vaikka sitä ei oltu koskaan vaivattu.
Ja taas Sari joutui tekemään vaikean päätöksen. Mutta voisiko se olla mikään muu?
Olet lähin omainen, totta, sosiaalivirkailija totesi. Mutta tämä on valtava vastuu Neljä. Ja teillä omatkin kaksi! Suuri kysymys. Meidän pitää miettiä.
Sari ei väittänyt vastaan.
Tämän vaikeampaa päätöstä hänellä ei ollut koskaan. Mutta lähettääkö Eero, Linnea ja kaksoset laitokseen tai uuteen perheeseen… Ei, se ei olisi ollut mahdollista. Hän oli oppinut mummolta, että omista valinnoistaan täytyy vastata. Ja jos se on oikea päätös, ei ole muuta vaihtoehtoa. Lasten piti kasvaa yhdessä piste!
Mika auttoi. Hän löysi asiantuntevan lakimiehen, auttoi järjestelyissä. Hoiti lapsia, kun Sari kävi virastoissa ja todisti, että kyllä hän pärjää.
Entäs sinun uusi vaimosi?
Ei hänellä mitään sitä vastaan ole. Hän on myös äiti ja tietää, ettei meidän välillä enää ole mitään.
Entäs jos minä en pärjää, Mika? Onhan tämä kuusi aika paljon
Eikö sinulla ole pelkoja? Jos en pärjää yksin
Et ole yksin, jos annat auttaa. Olen sinulle velkaa, muista se! Älä itke, me kyllä selviämme. Ja tiedätkö mitä, Sari?
Mitä?
En ole parempaa ihmistä tavannut. Sinussa vaan on jotain ainutlaatuista. Ei tällaista ole. Sä pärjäät! Jos joku, niin sinä!
Saitko tuonkin sanottua, Mika! Ei hullumpi lohtu.
Ja siellä ylhäällä mummosi pitää kyllä huolen, ettet kaadu. Siellä kyllä selitetään, jos ei heti ymmärretä.
Niinpä! Sari hymyili ensimmäistä kertaa Satun kuoleman jälkeen.
Siitä eteenpäin oli rankkaa.
Sari jaksoi, mutta toisinaan öisin hän antoi itsensä itkeä. Vähän kuin lapsena puristi tyynyä ja yritti olla hiljaa, ettei lapset kuulisi.
Mummo, mitä minä teen? Kuinka tästä eteenpäin? Sinä tiesit aina kaiken! Anna nytkin neuvo! Mitä lasten kanssa?
Muistot tarjosivat vastauksen, joskaan eivät koskaan valmiina, vaan enemmänkin vihjeenä, mutta Sari rauhoittui. Useimmiten polku löytyi. Vaikka tie ei aina ollut oikea, lapset kasvoivat yhdessä. Ja heille Sari oli kaikkein tärkein. Jokainen tiesi, että jos jotain tapahtui, Sari auttaisi aina.
Nytkin, kun Pirjo rutisti löytökissaa, naapuri huolehti:
Sari laittaa sinut ulos kissoinesi, Pirjo! Katso nyt tuota, kurainen ja kalju, iho-ongelma Jätä nyt se sinne!
En jätä! Pirjo katsoi avuttomasti isoveljeensä ja sitten porraskäytävän ovelle.
Tällä kertaa Sari oli ehtinyt laittaa lapset valmiiksi retkelle Korkeasaaren eläintarhaan. Puurot oli syöty, reput pakattu, ja Sari hätisteli lapsia ulos. Itse hän etsi vanhoja lenkkareita lastensa kanssa.
Käyt sinäkin, Eero, tytöt menevät keinumaan. Minulla menee vain hetki! Missä ne vanhat lenkkarit ovat?
Katso Linnean kaapista! Minä vahtaan siskoja ulkona! Eero paiskasi oven kiinni ja jäi ottamaan vastuuta nuoremmista. Äiti, me pärjätään kyllä!
Sari päätti, että kerrankin voisi laittaa ripsiväriä vapaa-aamuna yleensä hän jaksoi vain töihin laittautua. Nyt katsoi peiliin, lisäsi vielä huulipunan ja harkitsi: miksipä ei elää vähän paremmin itsekin, vaikka lapsia olikin vuori.
Jossain kohtaa Sari oli oppinut, että elämä voi olla vain hetkittäin levollista, mutta parasta nauraa, syödä hattaraa, jakaa lapsille jäätelöt ja sanoa:
Nyt mennään katsomaan norsua! Kuka lähtee mukaan?
Hän muisti itse, miten meni mummon kanssa eläintarhaan, joi kotitekoista mehua ja söi voileipää penkillä. Nyt hän keittäisi mehut ja voileivät omilleen. Ehkä jonain päivänä hänen lapsensa sitten keittäisivät omilleen. Niin sen pitikin mennä.
Sari vilkaisi vielä kerran peiliin, nappasi repun ja juoksi ulos.
Aulassa naapuri virnisti:
Sari, nyt siellä odottaa yllätys!
Pirjo ryntäsi vastaan, ojensi kissan.
Äiti! Katso, eikö ole kaunis?
Mitä muuta Sari olisi voinut vastata?
Hän nosti kissan niskasta, tutki hetken ja huokaisi:
Eläintarha saa jäädä. Nyt meillä on oma tiikeri. Eero, missä on lähin eläinlääkäri? Lähdetään!
Ja siitä tuli hyvä päivä. Sari ei ehkä vienyt lapsia eläintarhaan sinä päivänä, mutta tekemistä riitti kotonakin.
Ja tuo risa, laihakin löytökissa, jonka Pirjo kantoi ylpeästi kotiin koko pihan nähden, muuttui parin kuukauden päästä komeaksi, hyvin hoidetuksi ja lempeäksi kehrääjäksi, joka toi Sarin kotiin vielä yhden tipan iloa ja kokonaisen meren onnea.
Eikä se yllättänyt ketään. Ei Saria, ei lapsia. Heille kaikki oli selkeää ja yksinkertaista siellä missä on rakkautta, sitä ei voi koskaan olla liikaa.
