Pisarat
Eikä se ole yhtään pelottava! Kaunis on! Veikka, sano nyt heille!
Sanni puristi riutunutta, rääpälemäistä kissaa syliinsä ja huusi niin, että naapurit nostivat käsiä korvilleen.
Sanni, oikealta nimeltään Sanni Virtanen, viisi vuotta, oli yhtä äänekäs ja topakka kuin kaikki sisaruksensa heidän suuressa, hyväntuulisessa perheessään. Naapureiden silmissä Sanni oli pihan kovin kiljukaula, eikä kukaan enää kiinnittänyt erityistä huomiota Virtasten lasten mekkalaan: tiesiväthän kaikki, että heidän äitinsä, Elina, teki kolmivuorotöitä sairaalassa, eikä hänellä yksin ollut aikaa ja voimia kaikkeen järjestyksenpitoon. Aidosti: ovathan Virtaset sellainen laatusekoitus että heistä riittäisi yhteen Joulupukin listaan vuoden lapsista helposti!
Elina oli aina ollut ylpeä heidän vanhasta, upeasta puutalostaan Helsingin Kalliossa talosta, jossa toimi aikoinaan herrasväen salonki, mutta joka nyt oli kotina kuudelle lapselle ja yhdelle loputtoman kärsivälliselle äidille. Keväisin Elina maalasi pihan raudasta taotun aidan yhdessä naapureiden kanssa; hänellä oli oikeus pysähtyä hetkeksi aidalle istuskelemaan, mutta hän ei koskaan jäänyt lepäämään.
Olemmehan me suomalaiset työhevosia, äiti sanoi joskus ystävilleen. Vahvoja, kestäviä ja sinnikästä sorttia. Mutta illalla sitä kuitenkin unelmoi vain puhtaasta tiskialtaasta ja vatsasta täynnä siinä koko onni.
Koko taloyhtiö ymmärsi Elinaa, eikä kukaan syyttänyt häntä ankarasti siitä, että hän kasvatti lapsikatraansa yksin. Kenenkään silmissä se ei ollut moitteen paikka kaikki tiesivät, että osa Virtasen lapsista oli Elinan ottolapsia, sukulaisia joita elämä oli heitellyt.
Ei Elina ollut lapsia etsimässä lastenkotia kiertänyt, päinvastoin, elämä vain johdatti heidät hänen luokseen. Elina ei voinut edes kuvitella nuorena, kun oli vielä itsensäkin kanssa hukassa, että hänestä tulisi kuuden lapsen äiti osa omia, osa serkkujen orvoksi jääneitä. Mutta niin vain kävi: Perintöä ei jätetä ottamatta vastaan oli hänen mottonsa. Sukua ei jätetä.
Elina oli yhdeksänkymmentäluvun lapsi. Hän kasvoi Savonlinnassa, äidittömänä ja isättömänä, isoäidin hoidossa. Elinan äiti oli paikkakuntansa kaunein nainen juhlien kuningatar joka meni nuorena naimisiin väärään mieheen. Elina ei muistanut vanhempiaan, vaan kävi isoäitinsä kanssa haudoilla, silitti hautakiven valokuvaa ja kuiskaili kuulumisiaan.
16-vuotiaana isoäiti kertoi kaiken. Elinan isä oli kulkenut harmaalla alueella, joutunut vaikeuksiin. Hän oli vienyt rakastettunsa Elinan äidin turmioon, vaikkei sitä itsekään halunnut. Isoäiti suri, mutta kasvatti lapsenlapsensa lämpimästi. Aina, kun isoäidin tuttuja tuli kylään ja jätti Elinalle salaperäisiä kirjekuoria, isoäiti pani säästöön, kunnes lukion jälkeen Elina sai asunnon Helsingistä äidin ja isän perinnön.
Elina ei halunnut muuttaa. En ilman sinua, hän sanoi, ja isoäiti muutti Helsingissä olevaan asuntoon yhdessä Elinan kanssa. Sukulainen, Eija, aneli vuokraamaan asunnon sillä aikaa, mutta isoäiti tiesi, millaista Eija oli: taitava tarttumaan tilaisuuksiin, mutta Elina kuunteli isoäitiä ja hevostenhölmö-Eijasta ei tullutkaan heidän lähimmäistä.
Niin he alkoivat rakentaa uutta elämää yhdessä. Elina opiskeli sairaanhoitajaksi, kävi töissä, piti perhettä kasassa. Isoäiti sairasti, mutta jaksoi hymyillä niin kauan kuin pystyi. Erään talvisen päivän liukkailla poluilla isoäiti liukastui ja kaatui matkalla terveysasemalle, eikä enää koskaan herännyt.
Elina jäi yksin. Hän piteli ylpeän vahvasti kaikki langat käsissään, mutta illalla, kun lapset oli saatu nukkumaan, hän valvoi peiton alla kyyneleet poskilla ja muisti isoäidin sanat. Elämän muuttuvuus iski yhä uudestaan kasvoille.
Myöhemmin Elina tapasi Jukan. He elivät viisi vuotta yhdessä, saivat kaksi lasta Veikan ja Annin mutta eräänä iltapäivänä Jukka sanoi rehellisesti löytäneensä uuden rakkauden. Elina auttoi tämän muuttamaan pois ja mietti, miten elämä jatkuu. Hän soitti Eijalle serkulleen joka tuli heti lohduttamaan.
Jätä murheet, Elina, sanoi Eija. Soittaa voi, jos isät ehtisivät, mutta mikäs siinä, pärjätään.
Ajan myötä Eijalle tuli vaikeat ajat: uusi vauva ja raskas ero. Eijan kaksoset, Aleksi ja Lumi, syntyivät aivan liian aikaisin elämä taas käänsi uuden lehden. Elina auttoi. Hän antoi isoäidin asunnon Eijan perheelle, koska rakastavia käsiä ei ole koskaan liikaa, kuten isoäiti sanoisi.
Sitten, liian nopeasti, Eijan sydän petti muutama viikko synnytyksen jälkeen. Eijan lapset jäivät orvoiksi. Ja taas tuli se isoin kysymys: jaksanko ottaa vielä kolme lasta? Mut epäilläkään ei voinut. Lapset saivat jäädä Velmun taloon, ja Elina alkoi hoidattaa järjestelyitä.
Sinä olet nyt käytännössä ainut heidän omaisensa, kaupunginvirastolla sanottiin. Mutta kuusi lasta yksin… Oletko varma?
Miten siihen voisi vastata muuta kuin Olen? Jokainen päivä tuntui raskaalta, mutta ei Elina miettinyt vaihtoehtoja. Hän hoiti paperisotaa, Jukka auttoi lasten kanssa, ja vahva arki alkoi jälleen uudelleen.
Jukan uusi puoliso ymmärsi “Näitähän riittää teillä”, hän nauroi.
Minä pelkäsin, Elina myöntää nyt päiväkirjalleen, että kaadun kaiken taakan alle. Pelkäsin, mitä tapahtuu, jos en jaksa. Mutta en voisi koskaan antaa pois, jakaa perhettä tai hajottaa sitä.
Arki jatkui, vaikka välillä tuntui, ettei voimia enää riitä. Illat olivat raskaita ja köyden pää tuntui joskus olevan liiankin lähellä. Silloin istuin isoäidin vanhalla keittiöjakkaralla ja pidin kädessäni isoäidin vanhaa kuparikattilaa. Ajattelin, että joskus pienikin pisara lohtua, pieni hyvyys arjessa, oli kultaakin kalliimpi.
Nytkin, kun Sanni toi kisun kotiin ja naapurit hätistelivät meitä, etten vain ottaisi villiä eläintä sisään, tiesin heti, ettei tätä kissaa voinut käännyttää.
Nyt meillä on oma tiikeri, ilmoitin lapsille, ja päätettiin yhdessä, että tänään mennään ensin eläinlääkäriin, ei eläintarhaan.
En hennonnut kieltää Sannilta enkä kisulta rakkautta. Vähitellen hoivalla ja ruualla tuo rääpäle muuttui kauniiksi, pyöreäksi perhekissaksi, joka toi kotiini uuden pisaran onnea, elämän pienessä mittakaavassa.
Kirjoittaessani tätä mietin, ettei suomalaisessa elämänmenossa voi koskaan olla liikaa rakkautta. Jokainen pisara lohduttaa, ja perheellä on jokin syli, joka ottaa vastaan. Ja niin se on ihan hyvä.
