Nappula
Hän kutsui häntä Nappulaksi jo ensitapaamisella, kun rämähti viereiselle tuolille tismalleen samanlaiselle, viininpunaiselle, hiestyneiden kyynärpäiden kuluttamalle, kuin Tuulalla.
Hetken hän silmäili salia, katse lipui pitkin penkkirivejä, sitten viereiseen suuntaan.
No, Nappula, tylsistytkö siinä? huokaisi hän, nytkäisi jalkaansa kohti risti-istuntaa, mutta konserttisalin kapeat penkkivälit eivät antaneet periksi; kengän kärki törmäsi etupenkkiin, nilkka taittui kipeästi, Jussi irvisti.
Tuula tekeytyi huomaamattomaksi, tapitti näyttämöä kuin olisi keskittynyt, vaikka siellä ei ollut mitään kiinnostavaa. Kapeat pöydät, puhujapönttö, väkeä vaeltelemassa johdot käsissä tavanomainen konferenssi-ilma, tunkkainen ja ylikuutioitunut.
Tuula tunsi aina ahdistusta tällaisissa tiloissa, kylki kyljessä, selkä suorassa, kun lähteminen ei ollut vaihtoehto.
No niinpä venytti Jussi, rapsutti leukaansa. Tämä on menetetty keikka. Ei kuule, Nappula, tulla täällä yhtään uutta kuulla. Usko pois. Olen katsonut kaikki esitykset, työ vaatii. Ei niissä mitään järkevää ole.
Tuula kääntyi, katseli häntä ankarasti.
Puku siisti, solmio suorassa, kengät kiiltävät. Ja silti jokin hänessä oli pielessä, kuin paperinukke olisi puettu väärin. Rämäpää, vitsiniekka, vekkuli siinä Jussi. Hiukset törröttivät, kaksi pyörrettä päälaella, hiukset kiemuralla kuin pikkupullat, pehmeät ja silitettävät.
Jussi, sanoi mies, työnsi kätensä Tuulalle ennen kuin hän ehti reagoida. Lähdetään syömään. Olet aika pieni, hento, kyllä sun pitää saada ruokaa. Joo, tehdään niin, mennään pois täältä!
Valot himmenivät, lavalle asteli johtajat, varaheikit, arvokkaat työntekijät, ja salin kansa taputti laiskasti samaan aikaan Jussi raahasi Nappulaansa käytävää pitkin, astui varpaille, pahoitteli, tunkoi solmiota takaisin pikkutakin sisään. Ei tahtonut pysyä se siellä, kuin pilkkasi pönöttäviä tätejä ja setiä.
Mitä oikein touhuatte? Päästäkää irti! Tuula yritti rimpuilla kättä vapaaksi, mutta jäi laahautumaan perässä.
He livahtivat aulaan juuri, kun taputus saavutti kliimaksin ja joku takoi mikrofoniin ja pyysi hiljaisuutta.
Päästäkää nyt jo! Minun pitää palata, tehdä muistiinpanot, se on annettu tehtävä, Tuula pörhistyi, rutisti vihkoaan, pudotti kynän, kumartui nostamaan mutta Jussi ehti ensin.
Heitä jo se kirjottelu, Nappula! Minä laitan sulle kaikki raportit sähköpostiin. Nyt pitää vaan syödä. Mutta ensin vettä, olet kalpea. Ja pulssi laukkailee. Just niin! Hän tarttui ranteeseen, naksutti kieltään. Ilmaa, ruokaa, ei konferensseja!
Totisesti, Tuula ei voinut hyvin, sydän paukkui niin että melkein soi ohimoissa.
Ei kukaan ennen ollut hänestä huolehtinut. Hänestä huolehti aina joku muu äidistä, miehestä, tyttärestä. Se oli muka normaalia. Joskus teki mieli olla heikko, höpsähtänyt, juoda viiniä ja nauraa kuin elokuvien tähdet, mutta sitä hetkeä ei ollut tullut.
Mutta Jussi antoi Tuulalle mahdollisuuden, jota ei ollut osannut edes ajatella.
Huomaamattaan hän oli jo istumassa pöydässä, pienessä tunnelmallisessa ravintolassa Bulevardin varrella; tarjoilija toi kirkkaankeltaista tuoretta appelsiinimehua, niin hehkuvaa että tuntui kuin aurinko olisi puristettu lasiin, eteläisen, intohimoisen.
Noin, juo siitä. Ja vettä myös No entä mitä syötäisiin? Jussi kurkisti listaa.
Hän taisi pitää Tuulasta kovasti. Tuula oli siro, melkein läpikuultava. Miesten ihailu olisi ollut mahdollista, jos vain Jos ei vain se pysyvä väsymyksen ja toivottomuuden naamio. Neljänkympin korvilla, perhe, rakkautta ei, kaikki tympii mistä siinä kukkia toukokuun omenapuuna?
Mutta Jussi piti juuri sellaisesta elämän pompeista uupuneesta Nappulasta.
En minä mitään halua. Istun hetken, palaan kohta! Nyt jo parempi olo! sopersi Tuula.
Anna mennä vaan! Jussi virnisti. Mutta ensin ahvenfileet ja salaattia, ja Nappula, mitä juot?
Hän nosti katseen listasta, hymyili rennosti, savuisen parfyymin tuoksu, vahvat käsivarret pöydän yli, Tuula punastui.
Hän oli menettänyt järkensä! Aivan varmasti! Tuntematon mies raahaa ravintolaan, tarjoaa ruokaa, muistaa jopa suoristaa otsahiukset ja kutsuu Nappulaksi. Ja hän pehmenee, kuin keho olisi yhtäkkiä lakannut toimimasta.
Niissä kohdissa, missä Jussi koski, syttyi kuuma piste selkärangassa ja iho meni kananlihalle.
He joivat valkoviiniä, ja Jussi kertoi, kuinka nuorena oli käynyt rakennuksilla, Pohjanmaalla töissä, laskenut tuntureita, kuulema jotain kohteita ja sitten
Sitten, Nappuseni, minä ja Jarkko, kaverini, aloitettiin oma firma. Ei mitään maailmoja mullistavaa, mökkejä rakennettiin, tiimi kasaan ja siitä se lähti. Kaikki haluavat hyvää elämää, lämpöä, mukavuutta. Me tiedettiin, miten se järjestetään. Syö nyt, syö! Jussi nyökkäsi Tuulan lautaselle. Sinulle, Nappula! Voi että, kun näin sinut, ajattelin heti: ‘Tuo pitää ruokkia!’ Tilataanko lisää?
Tuula pudisti päätään. Tyttö “vaipui”. Viinistä, ruoasta, siitä että ensimmäistä kertaa joku tuli ja halusi “ruokkia”, koska hän oli “tyttö”, laiha ja väsynyt.
Kotona elämä oli toista. Koko lapsuutensa Tuula asui äidin kanssa. Äiti teki töitä, aamuisin jo mennyt, Tuula söi yksin, illalla odotti, lämmitti ruoan äidille, pesi astiat, kun äiti kävi suihkussa, kumpikin nukahti ensimmäisen uudenvuoden tunnin aikana.
Joulun alla äiti, Marja, palasi kotiin vasta yhdeltätoista töitä Stockmannilla, kassassa ja lahjarumbassa.
Marja tuli väsyneenä, kalpeana. Tuula auttoi pukemaan juhlapuvun, letitti nutturan, molemmat lähtivät olohuoneen vilskeeseen.
Väkeä oli aina naapureita, ystäviä, sukulaisia, yllättäviä iloisia naamoja. Kaikki istuivat notkuvan pöydän ääressä, puhuivat ja nauroivat, mutta Tuula vahti, ettei äiti sammuisi jo ensimmäiseen vodkapaukkuun.
Marja joi vain kossua, kuohuviini oli hömpötystä, mutta koskenkorva oikeasti sydäntä lähellä.
Kaikki olisi ollut hyvin, mutta ruumis ei enää kestänyt, ja Marja nukahti pöytään surulliseen horrokseen. Tuula tökki kyynärpäällä, äiti nytkähti hereille, sekunnin hämmennys, missä ja miksi väkeä ympärillä, mutta kohta vaati uuden ryypyn, rääkäisi skoolauksen, nauroi katkerasti. Ei siinä ollut tilaa olla prinsessa! Ei todellakaan!
Tuula meni nuorena naimisiin. Timo oli melkein kymmenen vuotta vanhempi, tutkintoaustainen, maltillinen ja kylmä, puhumaton, kuin olisi vain liittänyt Tuulan rattaisiin mukana pyöriväksi osaksi, siistiksi ja kiltiksi, vaimoksi muttei ystäväksi.
Eipä Tuula tainnut muuta kaivata. Romantiikka ja intohimo olivat aivan alussa, mutta sitten nekin kuihtuivat. Oleellista oli nyt talo, perhe, ja ettei ollut enää väsynyttä äitiä, ei pulleita suonikohjuja, ei synkkää ikkunanäkymää. Oli oma Timon kolmio, keittiö, kylppäri, parveke, iso kirjasto ja mies. Kaikki kateellisia! Harva pääsee noin hyvin, vielä ilman anoppia!
Aina syntymästä asti Tuula oli ollut “Tuula” tai Tuula Marjatta muodollisesti.
Timo, äiti, ystävät kaikki sanoivat Tuula.
Nyt äkkiä: “Nappula.” Ja viiniä, hoevaa, joku oikeasti oli kiinnostunut mitä Nappula ajattelee, mitä haluaa.
Timolle sillä ei ollut koskaan väliä. Koti- ja ostosasiat, lomat, kaikki ratkottiin kuin virallinen tiedote; vaimon mielipiteet hukkuivat tuuleen. Timo rakasti avointa ikkunaa, eikä antanut sulkea, vaikka veto olisi vienyt luutkin mennessään.
Jussi taas, kun ravintolaan astuttiin, määräsi heti pöydän ilman vetoa. Huolehtivainen.
Hän kysyi kysymyksiä, Tuula vastaili nolona. Niin, mies on. Ja tytärkin. Mikä nimi? Kaisa. Kaisa opiskelee kieliä Helsingissä, mahtava opettaja löytyi, nyt hän on lähdössä vaihto-opiskelijaksi ulkomaille.
Kaisaa ei “odotettu”, ei “toivottu”, vaan “tehtiin”. Timo totesi, että aika on äidin mukaan, eiköhän ala olla. Tuula nuori, pitäisi onnistua. Mutta ei tullut lasta. Oli “työstettävä”.
Sitten Tuula oli raskaana. Timo pysyi etäällä koko yhdeksän kuukautta, ei taputellut vatsaa kuten hymyilevät telkkariperheet, ei puhellut kohdussa kieppuville jaloille. Se oli outoa, jopa vastenmielistä.
Kun syntyy, sitten kasvatan ja “opetan”. Tuula, milloin neuvolaan? tyytyi hän usein tuuppaamaan, ja tarjosi kyydin Volvollaan.
Käytti neuvolassa, haki sairaalasta, kutsuvieraat ja Trumpin väriset ilmapallot, “Kiitos tytöstä”. Valvoi Kaisan painoa, maidon määrää, osti parasta ruokaa, hoiti yöt, hytkytti neuvolaan rokotuksiin. Kun terveydenhoitaja ensi kertaa kotiin tuli tutustumaan, Timo tarkisti käsien pesun, tiiraili valkoista takkia ja lämmitti stetoskoopin hengityksellään jotta Kaisan iho ei kylmettyisi.
Väsyttääkö? ystävä Maija joskus kyseli, kun Tuulan silmissä roikkui tummat varjot. Lapsi ei ole mikään ruukku, se on pakkopulla! Timo auttaako?
Tuula kohautti olkapäitä. Kyllä kai. Mutta ei tarpeeksi…
Uhrautuminen oli joskus jopa mukavaa. Aina kiireinen, muiden säälissä lilluva, välillä moitteita saava Timo eipä ainakaan laiminlyönyt vaimoaan kenenkään mielestä.
Mutta tämä Jussi sääli häntä, syötti herkkuja Tuula taas änkyröi, punastui.
Voi kun olet vaikea, Nappula! Jussi naurahti, rehvakkaana. Syö nyt hyvä ihminen! Ilman syömistä en sua päästä!
Tuula vetäisi huulen hampaiden väliin, katsoi Jussia surkeasti ja söi.
Samana iltana Jussi saatteli Tuulan raitiovaunuasemalle, Tuula kieltäytyi jatkosta, vedoten kiireisiin.
Illalla sähköpostissa odottivat kaikki esitysmuistiinpanot.
“Tuulalle, Nappulalle, Jussilta!” otsikkorivillä.
Tuula survoi tietokoneen kannen kiinni, mutta Kaisa taisi nähdä viestin, hyysi.
Mitä hölmöjä lempinimiä! tuhahti Tuula. Virallista dokumenttia tekevät, ja tällaista pelleilyä!
Kaisa kääntyi, laittoi kuulokkeet, laittoi Cheekin soimaan.
Tuula, Kaisa, kotona ollaan! Tulkaa syömään! kuului eteisestä.
Timo, hikisistä metromatkoista uupuneena, riisui paidan, jäi pelkkiin housuihin, vaihtoi tilalle shortsit joissa oli vihreitä mäntyjä, repäisi parvekkeen auki, huokaisi.
Hän tuoksui hieltä, vanhalta hapolta.
Kuule Tuula, en mä jaksa joka päivä suihkussa hyppiä! Rauhoitu nyt. Kutittaa vaan, kuin spitaalilla iho. Huomenna pesen! torjui Timo, kun vaimo yritti hellästi ehdottaa. Nyt vaan syömään.
Syötiin hiljaa, jokainen mietti omiaan. Tuula Jussia, sen raikkautta, puhtautta, huomaavaisuutta
Jussi soitti työpuhelimeen heti seuraavana päivänä.
Moi, Nappula! Miten voit? Oletko syönyt? humisi Jussin ääni matkapuhelimessa niin että Tuula säikähti, taustalla työhuoneen kollegat ihan kuin koko ravintolasali olisi kuullut.
No en vielä, kiirettä pitää, sopersi Tuula. Nappula. Olla Nappula, heikko ja hellä Niskassa kipristelee.
Anna olla ne hommat, tuu alas. Olen tässä teidän helmikahvilassa, paikka on tuhnunpuoleinen mutta kyllä täällä syödä voi. Tuu nyt vaan! Ootan!
Tuula lirkutti jotain, pyysi lupaa kollegoilta, meni hissiin, hetken tuijotti että mihin kerrokseen. Posket hehkuivat, kaikki varmasti tajusivat, että Tuula Marjatta on menossa rakastajan luo.
Niin hän sitä nimitti “rakastaja”. Se tuntui hurjalta.
Tänään Jussi oli t-paidassa ja farkuissa, taas tuore, hiuksiltaan sotkuinen.
He joivat kahvia, Tuula kertoi lapsuudestaan, Jussi kuunteli.
Nappula, hei tiedätkö, sinä olet kaunis. Mennään ostamaan sulle jotain! Mekko. Tunnen myyjiä täällä, valitaan yhdessä. Haluan nähdä sinut mekossa.
Ja niin näki. Ei heti. Illalla, kun Jussi vei Tuulan Stockmannille, istui penkille sillä aikaa kun myyjät pönersivät Nappulan ympärillä.
Kuinka hän katselikaan Tuulaa! Ahnein, nälkäisin katsein! Timo ei yltänyt samaan.
En ole tällaista nähnyt! Tuula kuiskasi Maijalle, läheisimmälle ystävälleen. Vain elokuvissa. En tiennyt, että minua tuolla lailla katsotaan. Minä tunsin itseni naiseksi. Hassua, mutta se tuntui hyvältä.
Entä Timo? Maija lopulta kysyi.
Ei tiedä. Eikä saa tietää. En tiedä itsekään vielä mitään! Älä kerro, pidä mekko piilossa. Kalliskin se on! Voi pyhä jysäys, mitähän tästä tulee!
Maija nosti kassin syliinsä, kohautti. Tulkoon, mikä tulee.
En tiedä, Tuula Hulluttelet jotain. Timosi on jykevä, mutta muista miten hän ajoi Teuvalle aina talvella hakemaan tuoretta maitoa. Ja tekee töitä. Toinen vaan rämpisi sohvalla ja joisi olutta, sun miehesi on akateeminen. Kun piti ostaa auto, hän osti. Kun piti remontoida, hän teki sen. Joka kesä vie teidät Saaristomerelle. Hän on läpikuultava, rehellinen. Kuka Jussi taas on? Mistä rahat?
En tiedä! Minkä sillä on väliä Timo on kamala. Alan inhoamaan kohta jo. Sä vain kadehdit mua, myönnä pois!
Maija kohautti taas. Ehkä kateutta, mutta Timon vuoksi, ei Jussin.
Tuula viipyi iltaisin, laittoi jotain helppoa, ei itse syönyt, vain istui ajatuksissaan teekupin äärellä, sekoittaen kadonnutta sokeria.
Äiti, missä olet? Oon viidettä kertaa pyytänyt leipää! huikkasi Kaisa, nousi itse, kaivoi leipälaatikon; Ei ole enää! totesi hän.
Tuula nyökkäsi, meni huoneeseen. Haaveilemaan.
Timo ja Kaisa vilkaisivat kummissaan perään.
Tuula saattoi haaveilla kauan, kädet hikisinä. Jussi oli hellä, osasi suudella, nauroi kömpelyyttä, silitti, kutsui Nappulaksi, syötti, antoi lahjoja jotka piilotettiin Maijalle, lähetti rahaa tilille, muutaman kerran öisin viestejä. Tuula sohi yölampun alla, luki, poisti, pelkäsi. Lopulta sammutti puhelimen, rauhottui, meni viereen.
Timo kääntyi, halasi raskaalla kädellä, röyhtäisi ja mutisi. Tuula nyökkäsi hiljaa. Harmi, että hänen elämäänsä kuuluu Timo Harmi, ettei Nappulaksi tulemista osannut ajoissa, ettei tiennyt miltä on olla kaunis, haluttu kaikki nuo vuodet hukassa.
Mutta nyt oli Jussi Tuulan onni.
He tapasivat Jussin asunnolla, valoisassa, isoissa ikkunoissa, ei verhoja, ulkona Helsinki iltaisin loisti torneineen kuin jäälyhty. Pää meni pyörälle samppanjasta ja Jussin hajuvedestä. Lakanat kuin silkkiä…
Maailma räjähti tuhansiin kipinöihin, ilotulituksiin, ja laskeutui lakanoille jalokivinä. Taikaa…
Kotona taas karua, painostavaakin. Tuulasta tuntui, että kaikki tietävät Kaisa kiertelee, Timo katsoo ankarasti.
Tuula keksi tekosyitä palasi kun muut jo nukkuivat. Silloin saattoi nojata keittiönpöytään juomaan pikakahvia, karvasta, ja haaveilla hiljaa…
Tuula! Missä olet? Ostin kaalinkerän, pitäisi suikaloida. Sovittiin, Timo jyrisi kaiuttimesta. Tuula vilkaisi järkyttyneenä allasta reunalla kelluvaa Jussia, uimahallin surrealistisessa sumussa. Altaan höyry nousi pystysuorina palkkeina wilhelminhenä. “Allas” siihen Jussi oli ensin vienyt Tuulan, käskenyt vaihtamaan uikkarit, sitten uitiin niin että piippuraitaista höyryä nousi. Kiipeämällä hyppytorniin näkyivät Kallion kirkon valot. Mutta Tuula katsoi vain Jussia. Nappula, viimein oma. Rakkaus viimein löytynyt. Taivas…
Kaalinkerä? änkytti Tuula, kietoutui pyyhkeeseen. Jätä sinne. Tulen myöhemmin. Olemme Maijan kanssa uimassa. Täytyy vahvistaa selkää. Otettiin kymmenen kerran sarjakortti. Huomenna tehdään kaalilaatikko. Anteeksi, Maija huutaa. Moi!
Tuula katkaisi nopeasti, nielaisi. Pitäisi varoittaa Maijaakin, jos Timo soittaa.
Odotettuaan, kunnes Maija vastaa, kuiskasi paniikissa tarinaa uimahallista, nieleskeli, kunnes Maija totesi:
Tuula, toin teille kuminaa. Teettehän kuuluisaa kaalilaatikkoa aina sillä. Olin Hakaniemen torilla, ostin ja ajattelin tuoda. Timo jo laittoi veden kiehumaan, Maija sanoi rauhallisesti. Kuminaa sulle…
Tuula pureskeli huultaan, katsoi Jussia, joka hyppi tornilta alas, altaassa nuoret tytöt tievottivat ja kikattivat.
No niin, nappulat! Yksi, kaksi, kolme! Jussi karjui, loikkasi veteen vaivattomasti, nousi sukellettujaan veden alta, vilkutti Tuulalle. Tuula, tule mukaan! Ilta vasta nuori!
Tytöt kääntyivät, silmäilivät Tuulaa. Hän tunsi muuttuvansa taas rumaksi, tavalliseksi, vatsamakkarat roikkuivat, reidet höllyivät. Uimatyylikin pelkkää sammakkoa. Kasvoilla vanha marttyyri-ilme.
Uudet Jussin “nappulat” jo aloittelivat vesipalloa, sukeltelivat rohkeasti, yrittivät hipaista Jussia altaassa.
Jussi nauroi, ei tainnut olla edes harmissaan, kun Tuula katosi. Niin se nyt meni askareet, perhe, kaali. Antaa mennä vain!
Eteisessä oli pimeää, huoneessa samoin. Vain keittiössä paloi valo.
Timo laski paistinpannun, jossa oli munakasta, Tuulan eteen.
Varmaan olet nälkäinen uimahallin jälkeen. Syö. Leikkaanko makkaraa? Hän kaatoi mukillisen teetä.
Tuula pudisti päätään. Ei uskaltanut katsoa miestään, tökki vain haarukalla kananmunaa.
Tietäkö hän? Mitä nyt? Miksi näin rauhallinen?
Tuula Timo aloitti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Maija toi jotain tavaroita. Hän väkisin yritti komentaa täällä, mutta palvelin ulos. Mitä se tulee määräilemään, sun keittiö. Hän toi … noita! Kasseja viittasi pöydän alle. Sanoi että sun. Mutta onko? Kai se sekoitti, Maijas?
Tuula nosti hitaasti pöytäliinan kulmaa, tuijotti pusseja, kohautti olkapäitä.
Niin minäkin arvelin. Liru! Timo melkein ilahtui. Kaada teetä myös mulle. Vaihdetaanpa konjakkiin; tekee mieli, hän sanoi.
Tuula hypähti ylös, haki pullon kaapista sitten pysähtyi.
Nappula, kuuli hän miehensä äänen, kääntyi, katsoi suoraan silmiin. Sanoin, että pöydällä on leivänmuruja, pyyhi ne. Kaisa aina murustaa. Ota rätti ja siisti, Timo sanoi rauhallisesti, antoi raskaan katseen, käänsi selkänsä
Konjakkia juotiin kaksin, sanaakaan vaihtamatta, katseita vältellen.
Vihdoin Timo nousi ja meni toiseen huoneeseen.
Maija, hän lähti kokonaan! Otti takin ja jätti avaimet. Maija! Tuula itki luuriin, katsoi peiliin, huomasi miten vinoksi kasvot olivat vääntyneet, miltä näyttää Nappula, joka muutama tunti sitten räiskyi vedessä Jussin kanssa. Hiukset tuoksuivat kloorille, selkä väsynyt. Maija! Miten voi mies tehdä näin? Jätti meidät Kaisan kanssa!
Tuula raivostui, puristi nyrkkiä, löi pöytään.
Juuri kuten oikea mies, Tuula. Toinen olisi lyönyt sinut, ei armahtanut. Mutta Timo vain lähti. Huomaa, että omasta asunnostaan. Ja sinä vielä kiukuttelet hänestä? Maija naurahti. Ennen en käsittänyt, miksei teillä mene. Rahaa riittää, Kaisa viisas, Timo ei juo, tekee kaiken. Mutta sinä haluat satua ja lepertelyä. Et sinä koskaan sanonut miehellesi sanaakaan hellää, kehunut. Miehet ovat kuin lapset. Kehu, niin tekevät enemmän! Mutta ei, siihen et koskaan ryhtynyt. Anteeksi, en voi tukea sua. Hyvää yötä.
Tuula laski puhelimen, lysähti tuolille ja itki hiljaa…
Kaisa oli selvinnyt tenteistä, lähtenyt mökille ystäville. Ei puhunut äidin kanssa, jätti viestin ettei saa häiritä.
Jussi ilmestyi viikkoa myöhemmin, odotti Tuulaa rappukäytävässä, astui esiin varjosta.
Hei, Nappula! hän sihautti, kasvot pakkasenpunaisina jakkunsa kauluksen alla. Oletko kaivannut?
Tuula oli koittanut soittaa, itkeä, mutta mies ei vastannut nyt oli tullut.
Jussi Tuula kuiskasi umpijäykkänä. Miksi täällä?
Tulen perimään velat. Nappula! Jussi kietoi käsivarren.
Mitkä velat? Mitä tarkoitat?
Tuula säikähti, yritti rimpuilla mutta mies piteli tiukassa otteessa.
Ruokin sua, hemmottelin? Ja nyt apua tarvitsen, kulta. Rahaa, kissaseni! Ongelmat painaa, sinulla äidin perintökämppä, viisi miljoonaa siitä irtoaa. Myyntiin molemmat kämpät. Mennään sisään, puhutaan.
Nappula parahti, sätki, mutta ei päässyt irti kulki portin kautta kuin sumussa, toivoen että joku tulisi vastaan. Piha oli kuitenkin tyhjä.
Avaa, Nappula, palelen, Jussi töytäisi oveen.
Tuula itki, syöksyi polvilleen lumeen silloin Jussi nyökkäsi omituisesti, kohta horjahti ja kaatui suoraan lumihankeen.
Yläpuolella seisoi Timo, tukka pörrössä, ilman pipoa, kasvot kiukusta tummana. Hän tärisi nyrkit ojossa.
Ulos heti tästä! Ulos, kuulitko?! Muuten murskaan luusi! hän huusi, hyökkäsi päin, mutta Tuula sai revittyä miestä taaksepäin.
Jussi äkkiä ymmärsi, naurahti ilkikurisesti Timo oli saanut sarvet mutta hiljentyi kun sai nyrkistä poskelleen.
Kato että et enää koskaan tule mun Tuulan luo! Timo ärähti, nosti pudonneen pipon, pyyhki nenänsä, kääntyi vaimonsa puoleen. Mennään kotiin. Täällä on kylmä…
Mitä nuo kaksi puhuivat koko yön, vain ikkunoista vilkkuva kuu ja suhiseva viima tiesivät. Pöydällä kaksi koskematonta teekuppia, vanha seinäkello tikitti. Sitten maailma vajosi varjoon, missä nämä kaksi mies ja vaimo päättivät kai jatkaa matkaa yhdessä…
Kukaan ei koskaan enää kutsunut Tuulaa Nappulaksi. Jos joku olisi, hän olisi vain säpsähtänyt ja kääntänyt katseen pois.
Jussi ei koskaan palannut. Miehen temppu ei onnistunut Timo oli liian päättäväinen.
Kun Jussi seuraavaa kertaa kuuli Tuulan puhuvan saamastaan perintöasunnosta, väsymyksestä, yksinäisyydestä, hän ajatteli, että voisi auttaa, ratkaista asuntokysymyksen ja Tuulan sietämättömän yksinäisyyden. Jos olisi toiminut ovelammin, olisi saanut kaiken. Vielä vähän, ja Tuula olisi antanut hänelle kaiken, sillä olihan hän, Jussi, tuonut lämpöä, ruokaa, turvaa. Mutta kiire söi mahdollisuudet. Jarkko vaati rahoja takaisin niin että kylkiluutkin paloivat. Oli mentävä suoraan kauppaan. Eipä onnistunut. Mutta ei se mitään! Maailma on täynnä Nappuloita, koskemattomia, surumielisiä, hiljaisia. Jussi ne löytää ja tekee heidät onnellisiksi. Ja ottaa lopulta omansa.
Nyt oli pakko siirtyä pois siitä asunnosta, missä silkkilakanat ja näkymä keskustaan. Ei hätää. Jussi kyllä vielä pärjää, niin kauan kuin Jarkko ei päätä muutaTuula seisoi olohuoneen ikkunassa pitkään. Valo syttyi kadulla, kissa loikki pensaaseen. Hän piti käsiä tiukasti paidanhelmassa, tuijotti parkkeeraavaa taksia. Kaisa nousi rappuja, laittoi avaimen ovelle ja astui sisään reppuselkäisenä, kasvot nuorina ja kirkkaana.
Hei äiti, Kaisa sanoi hiljaa, epäröiden, saako tulla viereen?
Tuula nyökkäsi, ja Kaisa nosti päänsä hänen olalleen. Hetken he vain tuijottivat samaan pimeään maisemaan, jossa kaikki oli liikkumattomana, lasin takana.
Oletko surullinen? Kaisa kysyi.
En tiedä, Tuula vastasi. Nyt hän ei ollut enää äidilleen Marja, miehelleen Timo, Jussin Nappula, edes Kaisan turva vaan jotakin uutta; nainen, joka jossain vaiheessa oli kadonnut itseltään.
Hiljaisuudessa Kaisa painoi kämmenensä hänen käteensä.
Me pärjätään, äiti. Ihan varmasti, hän sanoi, määrätietoisemmin kuin ennen. Ja Tuula huomasi ensimmäistä kertaa, miten iso tytär olikaan jo.
Keittiössä tuntui vielä Timoa hänen teekuppinsa, tuoksu, puoliksi poikki pyyhitty leipälauta. Tuula avasi ikkunan, päästi kylmää ilmaa sisään, hengitti syvään. Hän ei itkenyt enää.
Aamulla, kun Kaisa nukkui vielä, Tuula laittoi veden kiehumaan, rapsutti leivänmurut pöydältä ja asetti kaksi mukia rinnakkain. Aurinko paistoi vaaleana, melkein näkymättömänä kuin lupauksena, että jonain päivänä kaikki vielä järjestyisi. Hän siirsi uuden mekon henkariin, hellästi, ja katsoi peiliin.
Tällä kertaa katseessa ei ollut pelkoa, ei myöskään menetyksen surua.
Hän ei ehkä enää ollut kenenkään Nappula.
Mutta hänestä saattoi sittenkin vielä tulla jotakin, ihan itselleen.
