Pikkulintu
– Leena! Miksi kestät niin kauan? Olen jo odottanut ja odottanut! Istu nyt alas! Kaisu, naapuri Leena Rasilalle, järjestäytyi levottomana penkillä mukavampaan asentoon.
Eipä siinä mikä ilta sentään! Miksi sitä sisällä istuisi? Siellä on vaan televisio ja Miisu-kissa. Tylsää! Mutta pihalla kevät! Huhtikuu vasta, mutta lämmintä jo riittää. Jopa kirsikkapuu, jonka Kaisun mies, Erkki, aikoinaan istutti ikkunan alle, on herännyt ja täynnä valkoista kukintaa. Ja penkki sen alla, senkin Erkki nikkaroi, on taas valmis kutsumaan naapuruston naiset rupattelemaan. Viikko sitten Kaisu maalasi sen, nyt se kiiltää kuin uusi odottaen, milloin alkaa tuttu suomalaisten naisten tarinointi lapsista, vaivoista, elämästä, rakkaudesta.
Mistäpä muustakaan naiset juttelisivat? Vaikka tuntuu, että toisen tarinan jo tuntee läpikotaisin, aina löytyy uutta. Ja aina riittää aiheita keskusteluun. Lapset kasvavat, vaivat lisääntyvät, rakkaus… No, mitä siitä? Sitä ei koskaan ole liikaa, melkein aina liian vähän. Siksi kai sitä odottaa kuulevansa joltakulta, miltä tuntuu kun joku oikein rakastaa. Sitä kuuntelee, ja olo kevenee. Vaikkei omassa sydämessä muuta kuin hiljaisuutta ja autiutta, jos jollakulla on onni, ei se kuitenkaan ole kokonaan kadonnut maailmasta. Yhä sitä on, jossain. Lämpöä, joka kantaa elämää eteenpäin…
Kaisu Helena Rantanen, naapureille ihan vaan Kaisu, tunsi Leena Rasilan yhtä pitkään kuin itsensä muisti. Yli viisikymmentä vuotta yhteistä rappua. Kun oltiin pieniä tyttöjä, äidit eivät lukinneet ovia, jottei tarvinnut aina juosta avaamaan. Tiesivät: jos lapset eivät ole toisella, ovat sitten toisessa kodissa. Myöhemmin ovet kyllä lukittiin, varsinkin sen jälkeen kun Kaisu ja Leena lähtivät yhdessä onnenlintua etsimään.
Silloin oltiin ehkä kuusivuotiaita.
Kaisun mummo tuli kylään ja opetti tytöille, että onnellisuuden tärkein asia on saada kiinni onnenlintu ja pitää se lähellä. Silloin kaikki kääntyy hyväksi, elämä on helppoa ja kaikki onnellisia.
Elämästä tytöt eivät paljoa ymmärtäneet, mutta muiden onnesta jäivät ajattelemaan. Kukapa ei haluaisi, että äiti ja isä tulisivat toimeen ilman riitaa? Niinpä he päättivät etsiä sen linnun.
Kaisu vielä vakuutti tietävänsä aivan varmasti, missä lintu asui. Naapuritalossa! Sillä yltiöepämiellyttävällä sedällä, jonka ääni rahisi oudosti. Hän kantoi joskus lintua ulos suuri, värikäs, rääkyi kummallisesti. Mutta juuri se se oli! Onnenlintu! Edes eläintarhassa, missä vanhemmat veivät lapsia viikonloppuisin, ei ollut sellaista.
Valmistautuminen oli perusteellista.
Kaisun parvekkeelta löytyi vanha kaninhäkki, jonka mummo oli joskus tuonut maalta.
Pitäähän linnulle olla häkki? Eihän sitä nyt hännästä koko ajan pidä kiinni, pian väsyvät kädet eikä sitten pysty enää syömään sitä jäätelöä, joka ihan varmasti saapuu, kun tytöistä tulee onnellisia.
Mukaan otettiin vähän leipää ja keksejä mistä sen tietää, mistä lintu tykkää? Leena tuumasi vähän ja lisäsi vielä karamellin. Eihän sitä tiedä, pitäisikö lintu makeasta. Kaikki pitävät karkeista! Olisi kamalaa, jos lintu ei pitäisi heidän tarjoamistaan herkuista.
Ei ollut kiirettä vakava asia tämä! Kaisun mummo oli jo palannut kotiin ja luvannut ottaa Kaisun kesäksi luokseen. Vanhemmat alkoivat suunnitella lomaa. Molemmat perheet lähtivät autolla yhtä matkaa, tuli halvemmaksi. Suomesta meren rannalle on kuitenkin vain muutama tunti. Nukut matkalla ja perillä jo olet. Vuokratalo oli vanha, mutta tukeva; pihalla keinut ja merenranta parin askeleen päässä. Hienoa!
Kaisu odotti loman lisäksi innolla mummon luo pääsyä.
Leenalle Kaisu tunsi aina sääliä: ei minkäänlaista mummoa! Voiko niin edes olla? Kuka silloin salaa hemmottelee? Kuka kertoo pitkiä tarinoita, eikä vaan kiireisiä satuja, koska on tiskit ja pyykit? Kuka virkkaisi kesähatun, joka on enemmän kuin lierihattu ja koristeellinen kuin mikä?
Kaisu ajatteli, että kun he kerran saisivat kiinni linnun, niin kyllä Leenallekin ilmestyisi mummo. Ehkä voisivat olla samalla kylällä, sitten ei tarvitsisi kesällä erota ollenkaan. Sen innon vuoksi kannatti yrittää.
Lomalle lähtöä edeltävänä päivänä molemmat ilmoittivat äideilleen menevänsä leikkimään, ja hiipivät ulos ovelta hiljaa, etteivät paljastuisi.
Oma piha, naapurin piha, ja sitten se harmaa ankea talo, jossa lintu asui.
Mutta pihalla oli hiljaista ja tyhjää. Liian kuuma kai; kaikki joko töissä tai sisällä.
Tytöt vilkaisivat toisiinsa. Miten etsit lintua, kun ei ole ketään jolta kysyä? Leenaa alkoi jo itkettää, mutta Kaisu ei ollut niitä, jotka alkavat itkeä syyttä. Täytyi yrittää! Muuten unelmat mummosta, jäätelöstä ja uusista pilkullisista kesämekoista kariutuisivat. Ja myös, vanhemmat… Riitelisivät taas, ellei onnenlinnun asiaa hoideta!
Miksi lintu oli muka ilkeä? No, jos se hyvä olisi, istuisi nyt pihapuun oksalla eikä tarvitsisi etsiä! Mutta eipä näkynyt.
Kaisu puristi Leenan kättä, ja he marssivat sisään taloon. Ei siinä muuta vaihtoehtoa ollut! Soitettiin ovikelloja ja koputettiin oviin sieltä täältä, missä eivät ylettäneet kelloihin.
– Missä asuu onnenlintu?
Aikuiset olivat kummallisia peruskysymys eikä vastata voi. Vain huudettiin, elehdittiin, uhkailtiin jopa remmillä. Tytöt tietenkin karkasivat, muistivat olla koputtamatta enää vihreälle ovelle, jossa vihaisen tädin outo kahva oli. Tuollaista ihmistä ei onni ainakaan asuttanut.
Yhdessä asunnossa kuitenkin onnistui. Oven avasi hieman vanhempi poika, joka vain kohautti olkapäitään:
– Tulkaa vaan sisään!
Lintuahan ei siellä ollut. Mutta kaikkea muuta jännittävää: seinillä kummallisia naamioita, simpukankuoria meri kohisi niissä selvästi. Hyllyllä iso purjelaiva, oikeiden laivojen näköinen, miehistö pienine hahmoineen.
– Se on minun ja isin tekemä. Pyhä Anna.
– Oih! Niinkuin minä! Kaisu veti sormensa pois purjeelta ja hymyili leveästi.
– Oletko sinäkin Anna? poika naurahti. Kaunis nimi! Niin kuin äidilläni.
– Missä hän on?
– Töissä. Tulee pian kotiin. Miksi te olette ihan yksin? Ei tule sanomista?
Vasta nyt tytöt muistuivat, että on jo ruokaaika, äidit varmaan etsivät heitä, kotona odottaa nurkka ja pitkä ikävä.
– Leena! Juostaan!
Kaisu nappasi Leenan kädestä ja unohti koko häkin rynnätessään ovelle.
– Hei, odota! poika sai heidät kiinni juuri ulko-ovella. Tässä!
Höyhenet olivat niin kauniita, että tytöt pysähtyivät sanattomina.
– Mitä nämä ovat?
– Riikinkukon sulkia! Äiti tuo niitä eläintarhasta. Ottakaa!
Tytöt ottivat henkeä pidättäen untuvaiset ihmeet ja unohtivat jopa kiittää, vaan juoksivat kotiin.
Kotona odotti myrsky.
Itkevät äidit juoksivat pihalla, huutelivat pieniä. Isät hermostuneina tupakoivat rapussa, poliisia odottaen.
Leenan äiti istahti maahan nähdessään heidät.
– Tässähän te olette
Silmien vuorotellen kyyneliä, suukkoja ja vähän remmillekin ehdittiin. Onneksi kiire loman valmisteluihin pelasti isommalta rangaistukselta.
Parin päivän päästä keinussa vuokramökin pihalla tytöt istuivat ja supattelivat:
– Tiedätkö, Leena, me ei tarvita mitään onnenlintua!
– Miksi ei?
– Mummo sanoi, että tärkeintä on, että joku rakastaa sinua.
– Ja sitten?
– No, jos meitä ei rakastettaisi, niin eikö kukaan olisi itkenyt, kun me oltiin kadoksissa? Eikö olisi pelästytty, että katoamme kokonaan?
– Niin…
– Eli me ollaan onnellisia, niinkö?
– En tiedä.
– Minä tiedän!
– Entä vanhemmat?
– Eivät ole riidelleet kahteen päiväänkään, huomasitko?
– En…
– Eli osaavat olla sopuisia. Eivät vain viitsi yrittää. Ei mikään lintu siihen auta. Ymmärrätkö?
– Joo.
Siitä kesästä tuli erityisen rakas muisto heidän lapsuudessaan.
Kaisu Helena kiittää aina sitä, että on joku, jonka kanssa jakaa nuo muistot. Ja vielä voi kysyä, kun muisti pätkii. Kahdestaan on helpompi muistella kaikkea.
Leena muisti aina paremmin. Varmaan siksi, että oli rauhallisempi? Kaisu oli kai hyppelehtivä ja eläväinen. Leena taas istui rauhassa, ajatteli, sitten vasta toimi. Ja niin muisti kaiken niin kuin olisi eilen tapahtunut.
Kaisu, kun tapasi tulevan miehensä, ei edes heti tunnistanut häntä. Ehti tavata kuukauden, ennen kuin päätyi tämän kotiin.
– Pyhä Anna…
Laiva seisoi täsmälleen samalla paikalla kuin silloin, kun kaksi pikkutyttöä sitä yhdessä ihmettelivät. Vaikka tytöt olivat nyt kaksikymmentäkolme, ja Leenalla oli jo oma mies. Kaisu taas muuttui hetkessä pieneksi lapseksi, joka varoi koskemasta laivaan, jotten rikkoisi mitään.
Häiden jälkeen hän kaivoi rakkaasta kirjasta höyhenen, jonka oli kaikki nämä vuodet säilyttänyt. Ja näytti sitä miehelleen.
– Muistatko?
Nauroivat yhdessä, kun mies yritti muistaa jo unohtuneita vuosien tapahtumia.
Sitten seurasi pitkä, kolmelle vuosikymmenelle venynyt onnellinen elämä. Huolia ja murheita, mutta myös tytär, sitten poika. Sairauden myötä Erkki piti Kaisua kädestä, kunnes tulevaisuus uskaltautui sisään. Ja tuli sekin päivä, kun aika pysähtyi, eikä Kaisu enää hengittänyt unohti koko asian. Hengitys ja elämä pakenivat Erkin mukana. Leena, joka oli vieressä, piti pään kylmänä, ravisteli Kaisua hellästi hereille, halasi syliinsä kuin lasta.
– Jaksa nyt, Kaisu! Sinulla on lapset…
Ja niin Kaisu heräsi. Onni viipyi edelleen, tosin puolinaisena, mutta Erkiltä perittynä ja tärkeänä. Lapset olivat jo aikuisia, mutta menettää äiti heti isän jälkeen olisi liikaa. Näin ei saa olla! Kuten mummo sanoi:
– Niin kauan kuin joku seisoo lapsen ja taivaan välissä, ei lapsi ole orpo! Silloin onni on olemassa.
Oikeassa oli! Niinpä elän lapsille ja lapsenlapsille iloksi. Vaikka kaikki ovat jo muuttaneet omilleen, töitä riittää ja erillään on järkevää olla, Kaisu tietää olevansa tarpeellinen ja rakastettu. Sillä voin aina pakata kassini, varata tuomisiksi yllätyksiä, lähteä lapsen tai toisen luo kylään. Tai odottaa loman tuloa, jolloin koko lapsikatrasta saapuu kotiin ja vilinä täyttää talon. Yöt valvotaan, kuunnellaan ja varmistetaan, että kaikilla on hyvä olla. Iso sänky, jossa nukuimme Erkin kanssa, ei ole enää tyhjä. Vanhin lapsenlapsista ujostelee, pyörii hetken, mutta tulee viereen muiden kanssa. Sitten kuunnellaan satuja, ja vaikka tarina on tuttu, eläydytään täydestä sydämestä.
Hiljaa palaa ilo sydämeen. Sellainen kevyt, untuvanpehmeä onni ei yhtä kaunis kuin aikoinaan saatu höyhen, mutta juuri niin toivottu.
Eihän kaikille käy näin hyvin. Jotkut jäävät ilman toivoa, vaikka kuinka toivovat. Me olimme Leenan kanssa onnekkaita. Emme saaneet koskaan sitä kuvaannollista lintua kiinni, mutta onnen kyllä. Jo pieninä tajuttiin, mitä se naiselle merkitsee. Jokaisella on oma onnensa. Meidän onnemme oli juuri sellainen lapsia ja rakkautta täynnä.
Leena todella halusi, eikä lannistunut, vaikka omia lapsia ei tullut. Miehen kanssa rakkautta riitti, mutta perheessä nuuskaavien tätien ja siskojen määrä oli mahdoton seitsemänkin molemmin puolin. Kahdella siskolla ei koskaan mikään ollut Leenan tekemänä oikein. Melkein unohtui olla itsenäinen, mutta anoppi, Kirsti, oli ihmeellinen nainen. Hän otti Leenan vastaan ja ei koskaan moittinut. Miksei siskot olleet samanlaisia? Ehkä liian lempeä äiti.
Kun Kirsti myi asuntonsa ja muutti poikansa lähelle, oli porua. Eikä Kirstikään muuttanut Leenan ja miehen kanssa, osti oman pienen yksiön läheltä ettei turhaan ahdista, kaksiohan on teillä vaan, hän perusteli. Ja kun Leenan ja miehen suunnitelmat poikivat uuden perheenjäsenen, Kirsti ymmärsi heti. Oli ollut yksinhuoltaja itsekin, kun mies jätti aikoinaan.
Kun Leena ja mies sen sitten tekivät lähtivät vuodeksi pois, ettei suku saisi tietää, että lapsi tuli muualta. Palasivat kotiin lapsen kanssa, eikä kukaan enää kysellyt perään. Leena katkaisi kyselyt ensimmäistä kertaa elämässään. Sisarukset nurisivat hetken, mutta Kirstin, anopin, rakkaus kaatoi kaiken epäluulon. Lapsi sai kaiken sen huomion ja hyväksynnän, mitä sukuun kuului. Kirstin pehmeys hävisi, mutta vain kun piti puolustaa Leenan valintaa.
Leena jäi miehen ja pojan kanssa. Kaisu omien perheenjäsentensä kanssa.
Hyvin meni!
Ystävyys jatkui, lomat yhdessä, lapset yhdessä. Ja taas ovet aina auki, ettei tarvinnut juosta availemassa. Tosin huolehdittiin jo, ettei lintuepisodia toistuisi…
Sitten Erkki kuoli ja Kaisu jäi yksin suurin odotuksin täytetyn vanhuuden sijaan.
Myös Leenan mies Antti nukkui pois. Ei ollut koskaan valittanut terveydestä yhtäkkiä veritulppa. Eikä työpaikallakaan huomattu.
Leena lyyhistyi. Nyt Kaisun vuoro oli pysyä rinnalla.
– Sinulla on poika, Leena! Vanhemmat! Kirsti! Et voi jäädä tähän murheeseen. Kuka heitä kannattelee?! Mieti mitä Antti olisi sanonut, jos näkisi, että olet jo kuukauden itkenyt. Hän rakasti sinua enemmän kuin itseään. Haluatko unohtaa rakkauden noin vain? Ei näin, Leena! Antti ei olisi hyväksynyt…
Miten paljon lohdutuksesta oli apua, vai yrittikö Leena muuten vaan, mutta hän nousi jaloilleen. Opetteli, kuten Kaisu, elämään uudestaan rakastaen, kantaaen, muistaen.
Poika, Ville, kävi opinnot ja lähti töihin. Hän reissasi ympäri Suomea, mutta äitiä ja mummoa ei unohtanut. Lapset olivat mukana, vaimo Laura kävi usein kylässä. Lauralle ja Leenalle syntyi lämmin side. Leena osasi olla fiksu anoppi, tiesi, miten lapsen puoliso hyväksytään perheeseen.
Kysymyksiä riitti; Ville toi perheeseen myös puolison aiemman lapsen. Laura oli jäänyt yksin jo ennen pojan syntymää. Ex-mies oli lähtenyt Venäjälle ja ilmoittanut, ettei palaa. Onneksi sentään hivutti paperiasiat kuntoon, Ville sai adoptoida pojan.
Leena ei epäröinyt kun Ville esitteli Lauran ja pienen pojan, Leena nosti lapsen syliin:
– Hei! Minä olen mummo Leena, tahdotko pullaa? Etkö? Katsotaanpa, onko joulupukki tuonut lahjoja kuusen alle. Oikeasti! Minä näin!
Ei äidille paljoa tarvita, että ottaa sydämellään koko uuden lapsen vastaan.
Niin Laura oli heille kuin tytär, ja Leena laski lapsenlapsed alkaen ensimmäisestä.
– Leena, milloin lähdetään mökille? Nyt olisi aika! Kaisu kallisti päätään yrittäen iltapimeässä nähdä kukkien määrän kirsikkapuussa.
– Viikonloppuna. Kunhan ikkunat on pesty.
– Oi, olinkin unohtanut! Pääsiäinen on tänä vuonna jo aikaisin. Pitäisi saada paikat kuntoon!
– Pitää! Ja vielä ruuat tässä hoidettava.
– Tulevatko sinun lapsesi?
– Vain kahdeksi päiväksi, ovat matkalla. Vanhin harkitsee hakua Helsinkiin opiskelemaan. Käyvät nyt vain vilkaisemassa, mutta paluumatkalla jäävät pitempään. Voi olla, että nuorimmat jättävät minulle viikoksi. Entä sinun?
– Vasta kesällä. On jo koulua, ei enää esikoulu. Tuntuu, että saa odottaa ikuisuuden.
– Vain puolitoista kuukautta!
– Niin, mutta odottavan aika on pitkä…
– Aina se on niin, kun jotain hyvää odottaa. Aika matelee, ja kun hetki tulee, se menee silmänräpäyksessä. Sitten taas odotetaan mutta tiedätkö, Kaisu?
– No?
– Saisinpa elää silmänräpäyksen, muistella sitä kuin helmiä nauhassa. Onnea ei ole liikaa. Sitä on vähän vain, jos ei huomaa, kuinka paljon on saanut.
– Totta! Muistatko, kuinka etsimme onnenlintua?
– Tietenkin! Leena naurahti. Istuin sen jälkeen viikon varoen. Äiti pelästyi ja isä määräsi remmin. Ja sinä siinä hyppelit vieressä!
– Siltä se näytti! Mutta tiedätkö mitä, Leena?
– No?
– Olen varma, että saimme sen linnun kiinni jo silloin. Emme vain huomanneet. Ja kaikki nämä vuodet se on lentänyt vieressämme. En muuten osaa selittää, miksi meillä on kaikki se, mitä muut joskus turhaan rukoilevat tai toivovat. Miehet, perheet, lapset ja lastenlapset päälle. Emmekö me olekin onnellisia?
– Kyllä! Ja kiitos meidän onnenlinnullemme. Saakoon se heiluttaa vielä vähän siipiään, että nekin, joita rakastamme, olisivat onnellisia…
