Pikku pila
Elina! Elina! Anna mun lunttaa!
Meidän luokan Maija kuiskasi niin, että koko luokka kuuli, ja opettaja Tuula Leppänen nosti päänsä ylös päiväkirjasta.
Koskinen! Rauhoitu nyt! Kirjoita itse!
Tuula, se on vaikeeta! Maija ei koskaan jäänyt sanattomaksi.
Ei kukaan ole sanonut, että koulun pitäisi olla helppoa. Sitä paitsi, Maija, Elinalla on eri tehtävät. Eli turha edes yrittää.
Mitä?! Se istuu ekana rivissä!
Juuri niin! Tuula naureskeli. Mä annoin hänelle oman tehtävän.
Ei oo reilua! Maija tuhahti, painoi hetkeksi pään vihkoon, mutta alkoi saman tien hakea muita pelastusrenkaita.
Kukaan ei huomannut, miten Elina puristi penaaliaan ja tuijotti keskittyneesti vihkoaan, uskaltamatta nostaa katsettaan.
Koko koulu tiesi, että Elina oli aina luokan varmistus. Opettajat käyttivät häntä hyväkseen heti kun voivat. Mutta yritäpä kieltäytyä heti joku loukkaantuu.
Ei Elina kuitenkaan ollut ilkeä. Hän antoi lunttailla, mutta äitinsä neuvosta teki sen mahdollisimman huomaamattomasti.
Elina, tiedän että olet hyvä ja ystävällinen tyttö. Mutta sinun pitää pitää huolta myös omista tavoitteistasi. Jos haluat lukioon, et voi pilata todistusta vain siksi, että muut eivät jaksa opetella sääntöjä, äiti muistutti.
Äidin sanat olivat oikeita, mutta Elina tiesi, kuinka vaikeaa on olla hyvä oppilas luokassa, missä kukaan ei välitä.
Tähän kouluun Elina vaihtoi äidin erottua hänen isästään. Syitä oli monia, ja yksi niistä oli, että hänen isällään oli uusi perhe ja pikkuveli, joka oli syntynyt, kun vanhemmat vielä asuivat yhdessä.
Elina ei saanut mitään selityksiä aikuisilta. Aikuiset järjestelivät elämäänsä ja Elina piirsi vihkoonsa mustia sivuja, levittäen väriä varoen, ettei yksikään valkoinen kohta jäänyt jäljelle.
Ensimmäisenä tämän huomasi Elinan mummo.
Mitä te oikein teitte lapselle? Kuka tällaisen ahdistuksen ansaitsee?
Mummo oli isän puolelta, mutta tuki Elinan äitiä.
Isänsä tulee ihan vaan poika ehtii kulkea milloin minnekin, mutta minä toivoin että sinulla, tyttö hyvä, olisi helpompaa. Minun mieheni sentään aina palasi kotiin, eikä tuonut vieraita lapsia.
Annatteko te oikeasti anteeksi?
Mitä muuta olisin pystynyt? Rakastin, tunsin että hänkin rakastaa. Helppoa se ei ollut. Enkä koskaan täysin antanut anteeksi.
Miksi jaksoitte?
No se oli sitä aikaa, Oona. Kaipa uskoimme, että kärsivällisyydellä pärjää. Sinä olet viisaampi. Huolehdi siitä, ettei Elina joudu olemaan välissänne. Hän ei ansaitse sitä.
Olette oikeassa. Me aikuiset olemme syypäitä.
Niin Oona teki sen, mitä ei kukaan odottanut: hän istutti Elinan eteensä ja selitti kaikki kuusivuotiaalle tytölleen.
Elina, me emme enää asu yhdessä isän kanssa. Eroamme. Mutta isä ei katoa mihinkään.
Älä sinäkään lähde, Elina itki. Aikuiset ovat niin typeriä! Aina ratkaisevat asiat itse.
Vasta silloin Oona ymmärsi, mitä Elina oli pelännyt. Häneltä meni aikaa saada tytär uskomaan, ettei häntä jätetty. Isä tapasi Elinaa harvemmin, mutta silti tarpeeksi usein, että Elina tajusi hänestä ei ollut kysymys. Isä hemmoitteli. Päästi Elinan matkalle isän ja tämän uuden perheen kanssa, ja pian Elina tuli hyvin toimeen myös uuden äitipuolensa, Marjo kanssa. Marjo ei ollut hankala ja suhtautui Elinaan lämpimästi.
Silti Elinalla jäi pieni epävarmuus: miksi isä kasvatti toista lasta, mutta ei halunnut kasvattaa häntä? Ehkä Elina ei ollut tarpeeksi hyvä?
Äiti ja mummo sanoivat, että Elinaa rakastettiin. Silti, epäily kahlitsi mieltä. Se ilmestyi juuri silloin, kun Elina tarvitsi lisää luottamusta.
Aluksi se ei näkynyt. Ensimmäisen luokan syksyllä Elinaa jännitti runon lausuminen. Hän harjoitteli viikon, mutta unohti sanat mikrofonin edessä, vaikka päiväkodissa häntä aina kehuttiin.
Vararehtori, joka ojensi mikrofonin, silitti poskea: Kerrot sen myöhemmin?
Elina nyökkäsi.
Onneksi Tuula-opettaja muisti myöhemmin pyytää Elinalta runon. Elina suorastaan loisti, kun hän kasasi rohkeutensa ja lausui runon Tuulalle ja äidille.
Hienoa, Elina! Tiesin että onnistut!
Mutta minä en pystynyt lavalla.
Nyt pystyt, ja sillä on väliä! Olet hyvä sellaisena kuin olet!
Tämän Elina muisti pitkään. Ja kun myöhemmin Tuula Leppäsestä tuli Elinan luokanvalvoja, hän iloitsi, että luotsaajana oli ihminen, johon voi luottaa.
Tuula tarkkaili Elinaa.
Teillä on hyvin herkkä ja älykäs tyttö. Viekää hänet matikkalinjalle, täällä hän hukkuu joukkoon. Hän pätevä, mutta täällä kaikki eivät arvosta oppimista.
Mutta se matikkapainotteinen koulu oli kaukana. Isällä alkoi uusi perhe, mummo sairasteli ja äidin täytyi tehdä kahta työtä saadakseen joskus isomman asunnon. Pienessä yksiössä Elinalla alkoi olla liian ahdasta.
Elina, jaksa vielä. Kun asiat selviävät, mietitään uusia vaihtoehtoja, äiti vakuutti.
Ei hätää, äiti! Käy kyllä. Näin Elina sanoi, mutta ajatteli muuta.
Avointa kiusaamista ei ollut, mutta aina joku kuiskutteli selän takana:
Taas Elina pätee. Ei me saada arvosanoja koskaan tuollaisen jälkeen.
Yhdessä vaiheessa se kaikki räjähti.
Elina! Anna mun kymmenen minuutin lunttaa, muuten mä en ehdi! Maija ärisi, ja Elina ojensi luonnosvihkoaan.
Kukaan ei huomannut, kun luokkakaveri Veli siirsi vihkoaan niin, että Elina näki Maijan tehtävät.
Kiitos, Veli, Elina kuiskasi ja osoitti Maijan virhettä. He ymmärsivät toisiaan ilman sanoja niin monta vuotta olivat istuneet samassa pulpetissa.
Tunnin jälkeen Maija räjähti.
Mitä luulet itsestäsi?! On ystävien tehtävä auttaa! Maija jyrisi.
Miksi kaikkien pitäisi aina auttaa juuri sinua? Elina sanoi rauhallisesti, mutta sisällä kuohui.
Siinä kohtaa olisin itsekin halunnut sanoa rumasti! Mutta mummon mukaan nainen ei ole laiturihommissa.
Olet nainen, Elina! Älä kiroile! Silloin pojat vain nauravat, eikä kukaan ihastu toena jäävän ystävään.
Ja oikeassa hän oli. Veli puolusti Elinaa:
Maija, eiköhän ollut sun vuoro yrittää itse.
Vaan Veli luntasi!
Veli osaa itse! Minä vaan näytin oikean vastauksen.
Elina tempaisi repun olalleen ja lähti ulos.
Siitä tuli riita. He eivät puhuneet viikkoon. Luokka jähmettyi kaikki tiesivät, miten kekseliäs Maija saattoi olla, ja jännittivät, mitä tulisi.
Maija lopulta yllätti. Hän ilmestyi Elinan viereen ja tarjosi sopua.
Elina, kukaan ei puhu sulle kaksi viikkoa! Nyt sovitaan?
Elina katsahti Maijaa ja suostui ehkä sittenkin oli parempi, ettei jää riitelyyn. Se oli virhe! Maija ei unohtanut koskaan. Hän oli suunnitellut pahan pienen tempun.
Kun Elina löysi repustaan pienen viestin: Elina! Tykkään susta tosi paljon! Veli, hän ei osannut yhdistää sitä Maijaan.
Sitäpaitsi, käsiala muistutti todella Velin tekstiä.
Ei Elina tiennyt, että Maija oli saanut toisen luokan kaverin kirjoittamaan viestin ja ujuttanut sen Elinan reppuun, kun kaikki pelasivat lentopalloa.
No nyt sinä saat itkeä! Ei vain minun tarvitse, Maija nauroi ja rullasi viestin Elinan reppuun.
Katso tytöt! Elina on ihastuksen kohteena! Maija vilautti viestiä.
En ollut kertonut kenellekään, että Veli oikeasti vähän miellytti. Ehkä äitille. Olin piilottanut ihastukseni sydämen sopukkaan, ja nyt kaikki repesi auki.
Maija alkoi juosta poikien pukuhuonetta kohti.
Siinä vaiheessa olin varma, että uppoan lattian alle häpeästä.
Mitä täällä tapahtuu?
Tuula Leppänen ilmestyi käytävälle.
Meillä on uutinen, Maija kailotti. Täällä on rakastavaiset ti-lulii, ti-lulii! ja heilutti viestiä.
Maija! Mitä sinä puuhaat? Tuula katsoi tiukasti.
Tämä on Velin viesti Elinalle!
Tuula kääntyi Elinaan.
Jostain selittämättömästä syystä muistin taas tuon ensimmäisen runonlausunnan. Ja muistin, miten Tuula silloin auttoi. Nostin pääni ja sanoin:
Maija löysi viestin. Se oli mun oma juttu.
Ymmärrän. Entä Veli? Tuula katsoi poikia.
Silloin tapahtui jotain uskomatonta.
Kyllä, minä kirjoitin! Veli oli punainen korvista saakka ja astui Maijan eteen, veti viestin hänen kädestään ja ojensi sen Elinalle.
Älä näytä muille! Veli sanoi.
Tuula nyökkäsi meille: Kohta ainekirjoitus. Tänään kirjoitatte ystävyydestä!
Luokka hajaantui, osalle jäi hölmistynyt virne, Lera nyki kiukkuisena naama punaisena, Elina ja Veli vilkuilivat toisiaan hymyssä suin, ja pieni paperinpala jäi Elinan kouraan.
Tuon viestin Elina liimasi myöhemmin päiväkirjaansa ja säilytti siellä vuosikaudet.
Myöhemmin, oman hääjuhlansa hiljaisella hetkellä, Elina antoi tuon vanhan päiväkirjan Velille.
Tässä, puoliso!
Mikä tämä on, vaimo?
Meidän alku.
Saatko luottaa minuun näin paljon?
Totta kai. Sinä tunnet minut.
En silti tiedä kaikkea. Yksi asia on jäänyt mysteeriksi…
Muistatko kerroit mulle kerran oven ja kynnyksen? Oletko nyt oikeasti astunut sisään?
Elina hymyili, ja kuiski hiljaa Velin korvaan, niin että vain tämä kuuli:
Olen. Ja oven laitoin kiinni en ole enää vain ihastunut.
Mitä?! Veli nauroi.
Mä rakastan sua oikeasti!
Nyt ymmärrän. Onko nyt karvas päätös?
Ei, tämä on suloisin hetki koskaan!
Nyt kun muistelen, opin: jotkut asiat eivät satuta vain aikuista, vaan tuntuvat lapsen sisimmässä voimakkaammin kuin osaa arvata. Vasta kun uskaltaa olla oma itsensä, voi saada siivet ja vaikka ei lentäisikään, on ainakin varma, että pystyy nousemaan jaloilleen.
