Tiiätkö, joskus elämä menee sellai, että huomaat vaan yhtenä päivänä kadonneesi omasta arjestasi. Ei se ollut mitään elokuvamaista huumaa, ei villiä hotelliyötä Lapin revontulien alla, vaan niin tavallista, että melkein itkettää. Ihan kuin joku olisi silittänyt kaiken elämästä niin suoraksi, ettei siinä enää tee mieli edes oikaista nurkkaakaan.
Mä muistan tosi selvästi sen hetken, kun tajusin, etten oo oikeastaan ollut olemassa pitkään aikaan. Lauantaiaamu, paistoin munakasta, radio soi. Miikka mun mies selasi Hesaria keittiön pöydän ääressä. Laitatko suolaa? hän kysyi nostaen katsettaan ehkä puoli milliä. Ojentelin sen hänelle, mutta ei me edes hipaistu toisiamme.
Näin meidät kuin ulkopuolisen silmin: kaksi ihmistä, jotka tietää toistensa aikataulut ja lempileivät, muttei oikeastaan tunne toisiaan enää yhtään. Lapset on muuttaneet jo omilleen, meidän vanha lapinkoira Nuppu nukkuu aamuin illoin. Seinällä roikkuu tyhjä kalenteri. Kaapissa on aina maitoa ja leipää, laskut maksan suoraveloituksella. Mutta kuka sitä huomaisi, jos minä häviäisin?
Kokeilin kyllä kaikenlaista. Puhuin Miikalle, ehdotin metsälenkkiä, leffailtaa vaikka Oulun keskustassa, syödään välillä jotakin uutta jotain, missä kukaan ei tunne meitä. Aina vastaus oli, Katsotaan kvartaalin jälkeen, nyt on kiire projektissa. Tai että Joulun jälkeen helpottaa. Tai Syksyllä ehtii, kun kaikki tulee takaisin kaupungista. Niissä Miikan sitten joskus -lupauksissa meni melkein kaksi vuotta. Sillä välin keräsin kolmisen kiloa hiljaisuutta ja laihduin uteliaisuudesta.
Tapasin Eeron uimahallissa. Hän opetti tekniikkaa, varmaan viidenkympin kieppeillä, enemmän jo huolissaan selästä kuin kuntoennätyksistä. Alkuun se kävi vain korjaamassa uintiasentoa, sit myöhemmin kyseli hengityksestä, ja mä tunsin pitkästä aikaa, että joku näkee mut: ei pelkkänä vaimona, äitinä tai kokkina, vaan ihan omana itsenäni.
Jutusteltiin allaskahvilassa uinnin jälkeen. Ja jotenkin tuli kerrottua ne jutut, joita tavallisesti vaan kirjoittaisi muistilappuihin siitä kun nukkuu huonosti tai kun astiat menee rikki, ja siitä miltä tuntuu se iltakuiskaus, kun koti on liian hiljainen. Eero jaksoi kuunnella, oikeasti kuunnella, ja nauroi oikeissa kohdissa. Sellaisella lempeällä naurulla, joka avaa solmuja sisältäpäin.
Ei se tapahtunut yhdessä yössä. Ei mitään yllättävää kohtausta, ei viilettäviä viikonloppuja. Ensin käytiin kahvilla, sit kerran kävelyllä Töölönlahtea ympäri, että kuivutaan uinnin jälkeen. Illalla tuli viesti: Muista juoda vettä, ettei särje jalkoja yöllä. Sellaista höpsöä, mutta ihanaa. Hassua miten pienestä sitä voi herätä eloon.
Luuletko, että tällaisen pystyy pysäyttämään, kun huomaa sen? Mäkin luulin. Mutta sitten eräänä iltana Miikka huikkasi keittiöstä: Keitto on kattilassa valmiina, ja musta tuntui, että jos en nyt lähde, tukehdun.
Eeron asunnossa tuoksui mäntysaippualle ja vähän niityltä kengissä. Istuttiin sohvalle, ei osattu vielä kummatkaan päättää, pitäisikö puhua vai olla hiljaa. Hän tarttui käteeni. Ei siinä räjähtänyt mikään. Enemmän kyse oli siitä, kuin olisi taas saanut hengen pitkästä aikaa. Eero suuteli mua. Muu maailma pysyi paikallaan, mutta sain oman kehoni taas takaisin. Oli ihan oikeasti hyvä olla hetki vain omana itsenäni, ilman odotuksia tai rooleja.
Oliko mulla huono omatunto? Tottakai. Näin painajaisia, missä oli kaikki maailman vihkisormukset, ja isäni muistutti lupauksesta. Heräsin ennen auringonnousua ja lähdin hölkkäämään ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen.
Sydän hakkasi, omatunto laski askelia. Paluumatkalla ostin sämpylöitä leipomosta. Katoin ne keittiön pöydälle ja katsoin, kuinka Miikka voideli niitä, se tuttu, vanha tapa. Nukuinko hyvin? hän kysyi vilkaisematta. Nukuin, minä valhettelin ja elämä jatkui.
En mä kadu. Nyt kun ajattelen tätä kaikkea, tiedän että osa ajattelee, että avioliitto on raja, jota ei ylitetä. Ehkä joillekuille onkin, mutta meidän välille sitä muuria oli tullut halkeamia jo ajat sitten.
Eero ei tullut mun elämään hajottamaan mitään. Enemmänkin hän oli pieni yölamppu, joka näytti, kuinka iso osa musta oli jo pimeänä. Tajusin, että olin vuosia kaivannut katsetta ja hellyyttä, joka ei kulje läpi niin kuin lasista.
Joku ehkä sanoisi, etten yrittänyt tarpeeksi. Uskon, että yritin. Miikka ei oo paha ihminen, vaan väsynyt mies, joka niin tottunut siihen, että olen vierellä, ettei ees enää näe sitä, kuka oikeasti olen. Jos ehdotin keskustelua, hän käänsi vitsiksi. Jos mainitsin parisuhdeterapiasta, hän tuhahti, että se on ajan muoti-ilmiö. Kun yritin kertoa pahasta olosta, hän totesi: Taas vai? ja sillä tuli suljettua mun suu.
En oo kertonut siitä hänelle. Tiedät varmaan mitä tarkoitan. Tiedän, että se kuulostaa pelkuruudelta. Ehkä onkin. Mutta joskus totuus on enemmän moukari kuin veitsi, ja joskus ymmärtää, että kaikella on hintansa. Viime viikkoina Miikka on alkanut katsoa mua tarkemmin.
Nykyään hän kyselee, palaanko töistä myöhään. Teini-ikäisenä vaihdoin hajuvettä, ja nyt hän huomaa senkin. Näen hänessä sen miehen, jonka kanssa nuorena valvottiin yöt grillitikkujen ja halvan Karjalan kanssa. Kaikki se nostaa paniikkia: pitäisi tehdä valinta eikä se enää ole teoriaa vaan arkea.
Eero pyysi minua valitsemaan. Et lupaa mitään. Olet vaan siellä, missä oikeasti haluat olla. Hän antoi aikaa. Aika voi olla armoton, kun se tikittää korvan juuressa. Kun olen hänen kanssaan, tuntuu että palaan omaksi itsekseni. Kun palaan kotiin, kuulen vuosien kaiun kotona, jossa kaikki on jaettu ja tiedän, ettei tämä kadota mennyttä. Se vain päästää uutta ilmaa sisään.
En kadu, koska kaikki tämä herätti minut, pakotti kysymään ne kysymykset, jotka siirsin aina sitten kun on aikaa. Opetti, että hellyys ei ole ylellisyyttä vaan happea. Että paidat voi olla nätisti viikattuina, ja silti sisällä käy läpi. En kadu, koska nyt tiedän, etten enää halua elää niin, etten oikeasti elä.
Mutta en mä tiedä, mitä nyt pitäisi tehdä. Illalla istun keittiön pöydän ääressä kahden kirjekuoren kanssa. Toisessa on junaliput Eeron kanssa viikonlopuksi Turkuun jos uskallat, hän sanoi. Toisessa on pöytävaraus siihen ravintolaan, johon joskus mentiin Miikan kanssa vuosipäivänä. Kaksi polkua samalla kadulla. Kaksi maailmaa, jotka eivät mahdu yhteen sydämeen.
Kun suljen silmät, kuulen päässäni kaksi totuutta. Ensimmäinen sanoo: Sä ansaitset onnea, vaikka se vaatisi rohkeutta. Toinen: Et kestä toista pettymystä, jos elämä vielä kerran lyö takaisin. Ja juuri sitä pelkään eniten.
En pelkää paheksuntaa enkä juoruja. Pelkään, että toinen Miikka tai Eero lopulta jättää mut, ja silloin se sattuu vielä pahemmin, koska nyt tiedän miltä tuntuu herätä eloon. Toista kertaa en ehkä kestäisi.
En pyydä anteeksi. Kirjoitan tämän, koska niin moni nainen sanoo nämä asiat vain tyynylle. Että voi rakastaa jotakuta ja silti pettää itseään lykkäämällä itseään syrjään. Mä olen viimein ottanut itseni syliin. Mitä teen muille sitä en vielä tiedä.
Olisitko sä tehnyt toisin mun asemassa?
