Pettänyt miestäni enkä kadu sitä. Se ei ollut mikään elokuvamainen hetki eikä intohimoinen hotelliromanssi meren rannalla. Kaikki tapahtui arjessa, siinä missä ostokset odottavat ja pyykit pyörivät koneessa elämä niin järjestyksessä, että suorista viivoista teki kipeää.
Muistan tarkalleen, milloin tunsin olevani poissa. Lauantaiaamu, munakas lautasella, radio soi hiljaa, ja hän mieheni selaa Helsingin Sanomia. Suolaa? hän kysyy katsomatta ylös. Ojennan sen, eikä sormemme edes hipaise.
Hetkeksi näin meidät ulkopuolelta: kaksi ihmistä, jotka tuntevat toistensa rutiinit, mutta eivät enää toisiaan. Lapset muuttaneet pois ajat sitten, koirat nukkuvat pidempään kuin me, kalenteri roikkuu tyhjänä seinällä. Jääkaapissa kaikki kohdallaan, laskut maksettu. Silti tuntui, ettei kukaan huomannut minua.
Yritin kyllä. Puhuin hänelle, ehdotin yhteisiä kävelyitä, elokuvia, retkiä vaikka Turkuun syömään jotakin uutta paikkaan, missä kukaan ei tunne meitä. Hän lykkäsi aina kaikkea. Kvartaalin jälkeen on helpompaa, on kiire. Juhlien jälkeen rauhoittuu. Kesäloman jälkeen on vähemmän hulinaa. Näiden jälkeen -lupausten sisään mahtui kaksi vuotta. Sinä aikana lihoin kolme kiloa hiljaisuutta ja laihduin elämän uteliaisuudessa.
Tapasin Markuksen uimahallilla. Uimaopettaja, mies, joka ei enää juokse endorfiinien perässä vaan valvoo, että selkä kestää. Hän korjasi uintiotettani ja kysyi sitten hengityksestäni. Tunsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, että joku näkee minut ei puolisona, äitinä tai kotikokkina, vaan ihmisenä.
Aloin kertoa hänelle asioita, joita muistiinpanot unohtuvat vihkoihin. Kuinka en nuku, miten kupit halkeilevat, miten pelkään hiljaisuutta kotona iltaisin. Hän kuunteli. Ja nauroi oikeissa kohdissa ei koskaan pilkaten, vaan tavalla, joka löysi sisältäni solmuja ja avasi niitä.
Se ei tapahtunut heti. Ei ollut yhtäkkiä syliin kaatumista, ei villiä viikonloppua. Ensin kahvi treenin jälkeen. Sitten kävely Töölönlahdella, kuivutaan tuulessa vielä hetki. Sen jälkeen iltaviesti: Muista juoda vettä, muuten tulee kramppeja.
Hölmöä, hyväntahtoista, hellää. Ajattelin hetken, että tämä vaihe voisi pysähtyä tähän. Mutta sitten yhtenä iltana, kun tulin töistä kotiin ja mieheni sanoi vain: Keitto on kattilassa, minusta tuntui, että jos en lähde nyt, en enää hengitä.
Markuksen asunnossa tuoksuu saippualta ja nurmelta hänen kengissään. Istumme sohvalla kuin ihmiset, jotka haluavat sanoa jotakin, mutta eivät löydä sanoja. Hän tarttuu ensimmäisenä käteeni.
Siinä ei ollut mitään ilotulituksia ennemmin hengitys pinnan alle sukelluksen jälkeen. Hän suuteli minua. Maailma ei järissyt, mutta kehoni muisti taas, että olen olemassa. En teeskentele se oli hyvää. Hellävaraista, juuri sellaista, mitä kaipasin. Suostumus, että saan hetken olla vain minä itse, en jonkin roolin jatke.
Tunsinko syyllisyyttä? Kyllä. Ensimmäisen yön näin unta kaikista maailman vihkivaloista, kaikista sormuksista jotka olen nähnyt, ja isästäni sanomassa: Lupasit. Nousin aamuvarhaisella lenkille, vaikka en normaalisti juokse.
Sydän hakkasi, omatunto laski askeleita. Palatessa ostin tuoreita ruisleipiä. Laskin ne pöydälle ja katselin miestäni, joka voiteli ne tuttuun tahtiin. Nukuitko hyvin? hän kysyi katsomatta minua. Hyvin, valehtelin ja jäin henkiin.
En kadu. Tiedän, kuinka vihaisena jotkut tämän lukevat: että avioliitto on muuri, jota ei saa murtaa. Ehkä joskus niin, mutta meidän muurissamme on ollut reikiä jo vuosia, niistä vedet kävivät.
Markus ei ollut vasara pikemminkin lamppu, joka valaisi minulle tyhjät kolot. Tajuin, miten kaipasin hellyyttä, keskustelua, katsetta joka ei mene minusta läpi kuin ikkunasta.
Sanoisit: Etkö olisi voinut taistella liitostasi? Olisin, ja taistelin. Niin pitkään kuin jaksoin. Mieheni ei ole paha ihminen. Väsynyt hän on, niin tottunut läsnäolooni, ettei enää näe kuka olen.
Kun yritin aloittaa keskustelun, hän vitsaili. Kun ehdotin terapiaa, hän huitaisi, että se on muotia. Kun sanoin voivani huonosti, hän tokaisi: Taasko? Ja siinä yhdessä sanassa hän otti sanat suustani.
Kerroinko hänelle? En. Tiedän kuinka se kuulostaa pelkurilta tai kahden pelin pelaajalta. Mutta totuus ei aina ole veitsi joskus se on paalutuskone. Tiedän myös: kaikella on hintansa. Parin viikon ajan mieheni katsoo minua tarkemmin.
Kysyy, tulenko myöhään kotiin. Huomaa, että tuoksuni on vaihtunut. Yhtäkkiä näen hänessä ihmisen, jonka kanssa aikanaan valvoimme öitä ruisleipien ja Pirkan halvan viinin kanssa. Muisto tekee minut aseettomaksi. Sisälle nousee paniikki: nyt valinta ei enää ole teoriaa.
Markus pyysi, että päätän jotakin. Et tarvitse lupausta. Ole vain siellä, missä haluat olla, hän sanoi, eikä painostanut. Antoi aikaa. Aika voi olla julma, kun se tikittää sydämen vieressä. Kun olen hänen kanssaan, palaan itseeni. Kun palaan kotiin, korvissani suhisee kaikki ne vuodet mieheni kanssa. Sillä pettäminen ei poista yhteistä menneisyyttä se vain rikkoo sen tiiviyden.
En kadu, koska tapahtuma herätti minut. Pakotti kysymään asioita, joita olin kerännyt sitten kun -pinoon. Opetti, ettei hellyys ole luksusta vaan happea. Että vaatekaappi voi olla silitettyjä paitoja täynnä ja silti sisällä tuulee. En kadu, koska en enää halua elää koskettamatta elämääni.
En kuitenkaan tiedä, mitä seuraavaksi teen. Illalla istun keittiön pöydän ääressä kaksi kirjekuorta edessäni. Toisessa viikonloppuliput Tampereelle Markuksen ostamina, jos uskallat lähteä. Toisessa varaus ravintolaan, jossa kävimme mieheni kanssa vuosipäivinä. Kaksi polkua samalla kadulla. Kaksi maailmaa, jotka eivät mahdu yhteen sydämeen.
Ja kun suljen silmäni, kuulen kaksi totuutta. Ensimmäinen: Sinulla on oikeus onneen, vaikka se vaatikin rohkeutta. Toinen: Et kestä, jos vielä joskus petyt jos elämä vielä lyö. Sitä pelkään eniten.
En tuomiota, en juoruja. Vaan sitä, että joku jälleen jättää minut olipa se mieheni tai Markus ja kipu on silloin suurempi kuin ennen, koska nyt tiedän, miltä tuntuu herätä elämään. Toista kertaa en ehkä kestäisi.
En kaipaa puolusteluita. Kirjoitan tämän, jotta uskaltaisin sanoa ääneen sen, minkä moni nainen kuiskaa tyynyynsä: että voi rakastaa toista ja samalla pettää itseään, kun lykkää itsensä aina syrjään. Nyt otin vihdoin itseni syliin. Mitä lopuilla teen en vielä tiedä.
Miten te toimisitte minun asemassani?
