Petri kasvoi monilapsisessa perheessä. Isä, joka oli taipuvainen alkoholiin, hyppi työpaikasta toiseen, eikä äiti voinut muuta kuin puurtaa postissa päivät ja kotitöissä illat, jotta kolme lasta saisi ruokaa pöytään. Petri oli esikoinen, joten hän auttoi äitiä parhaansa mukaan hoiti pikkusiskoja, kantoi vettä ja puita, ja kun tytöt vähän varttuivat, heistäkin tuli kelpo apureita kotitöihin. Siihen mennessä isästä oli jo aika jättänyt: oli juonut itsensä hengiltä jossain ryyppyporukassa.
Elämä ei silti helpottanut.
Äiti usein huokaili, surkutteli edesmenneen miehensä kohtaloa:
Olihan se juoppo, mutta rauhallinen sentään, ei riidellyt. Ja vaikka rahaa ei paljon tuonutkaan, aina jotain sai kotiin kannetuksi… Voi Vesa, hölmö kun lähdit jättämään meidät…
Petri häipyi usein äidin surkuttelun tieltä kylille heti kun sai askareensa valmiiksi. Hän etsi kavereita iltojen istuskeluihin. Lapset kokoontuivat vanhalle autiotalolle kylän laitamille. Siellä ei ollut asuttu vuosiin, mutta talon jykevät rappuset kelpasivat penkeiksi.
Lapset istuivat kuin västäräkit ja alkoivat napostella auringonkukan siemeniä, vuoroin kertoen toinen toistaan uskomattomampia tarinoita sekä omiaan että tosielämästä revittyjä sattumuksia. Petrillä ei ollut koskaan varaa siemeniin, eikä äiti niitä ostanut, sillä säästäminen oli pakollista. Mutta Petrin ystävä, naapurin Aino, tarjosi aina Petrillekin siemeniä. Hän teki sen hillitysti, jopa salaa, tiputellen herkullisia ja öljyisiä siemeniä Petrin taskuun tai kämmenelle.
Petri kuiskasi kiitos ja nautti siemenistä kuin kaikki muutkin. Aluksi hän häpesi, mutta ajan myötä hän jo hakeutui tietoisesti Ainon viereen. Tuntui kuin Aino olisi aina istahtanut tarkoituksella lähettyville, jotta voisi antaa Petrille siemeniä.
Petrin omatunto ei kuitenkaan antanut rauhaa ottaa jatkuvasti vastaan apua aivan ilmaiseksi. Hän alkoi ilmestyä Ainon luokse iltapäivisin, kun tämä työskenteli perunamaalla. Tavan mukaan hän kysyi:
Ovatko vanhempasi vielä töissä?
Ovat, aina tähän aikaan ovat.
Sitten Petri istahti penkalle ja kitki rikkaruohoja ripeästi ja taidokkaasti, samalla jutellen Ainon kanssa siitä sun tästä. Aino otti avun mielellään ja jutteli iloisesti; Petrin kanssa työ sujui mukavammin.
Kun puutarhatyöt oli tehty, Aino toi pihalle höyryävän pannun teetä ja lautasen kanelipullia ja karkkeja. Petri näennäisesti kieltäytyi, mutta Aino ei päästänyt häntä pois ennen kuin teet ja herkut oli nautittu.
Karkit olivat Petrin kotona harvinaista herkkua, korkeintaan juhlapyhinä. Siksi poika oli sisimmässään kiitollinen Ainolle hänen ystävällisyydestään.
Petri yritti koulussa parhaansa, vaikka oppiminen ei ollut helppoa. Mutta urheilussa hän loisti, ja niin hän hakeutuikin valmistuttuaan urheiluopistoon liikunnanohjaajaksi. Aino opiskeli sairaanhoitajaksi.
Aikuisina nuoret tapasivat enää harvoin lähinnä vain juhlapyhien aikaan, kun palattiin kotikylään. Petristä oli kasvanut entisestä hintelästä pojasta roteva ja reipas mies, Aino taas oli edelleen se sama sinisilmäinen, suloinen suomalainen tyttö, hoikka ja iloinen.
Aino meni nuorena naimisiin, sillä jäi orvoksi liikenneonnettomuudessa menettäen molemmat vanhempansa. Tyttö haki turvaa rakkaudesta ja halusi perustaa perheen nopeasti peittääkseen surunsa.
Kun Petri kuuli, että Aino oli mennyt naimisiin Jannen, hieman suurisuisen ja huolettoman kyläläispojan kanssa, hän ihmetteli suuresti. Mielestään he eivät sopineet yhteen lainkaan. Nuoret kuitenkin asettuivat yhteen ja vuoden päästä he saivat pojan.
Petri ei kiirehtinyt oman elämänsä järjestämisessä. Äitiä ihmetytti, miten poika menestyi urheilukoululla ja miten hänen järjestelykykynsä huomattiin: pian hänet nimitettiin kaupungin urheilukeskuksen johtajaksi.
Petrin pikkusiskot olivat jo perustaneet omat perheensä ja muuttaneet pois. Ainon elämä taas meni alamäkeen. Hänen miehestään ei ollut kotirauhan ylläpitäjäksi, eikä kiinnostusta vaimoon tai lapseen riittänyt.
Näetkös, millaista siellä on, äiti kertoi Petrille. Janne on tismalleen kuin sinun isäsi: juopottelee ja kuleksii, ei lasta eikä vaimoa varten. Surullista on.
Petri iski nyrkin pöytään.
Miksi Aino meni naimisiin hänen kanssaan? Hänellä oli ennen kaikki hyvin, mutta nyt vain vastoinkäymisiä. Muistan isäni pelkkää murhetta.
Niinpä, äiti jatkoi. Kaiken se vie kotoaan tyhjäksi: radiot, vaatteet, kristallit vieläpä verhotkin. Joku ne aina ostaa, vaikka tietävät mihin rahat menee. Mutta eivät välitä.
Onkohan Aino koskaan pyytänyt apua? rahaa tai muuta? Petri uteli suoraan.
Ei ole, mutta painii taloudellisissa vaikeuksissa. Palkka ei päätä huimaa, eikä miehestä ole avuksi.
Petri käveli edestakaisin, mietteliäänä. Äiti huomasi paljastaneensa liikaa ja pyysi:
Älä vain puutu heidän asioihinsa, Petri. Jokainen kantaa taakkansa itse. Jos on yhdessä, on varmaan tunteita mukana.
Silloin Petri istahti äidin eteen ja kertoi, miten Aino oli koko lapsuutensa ajan tarjonnut siemeniä ja makeisia. Hän ei voinut elää rauhassa tietäen, että hänen lapsuuden ystävänsä kärsi vielä lapsen kanssa sylissään.
Mitä aiot tehdä, Petri? äiti kysyi peläten. Älä vaan sekaannu liikaa, ettei sinun käy huonosti. Autetaan jos voidaan.
Petri nyökkäsi ja lähti taas kaupunkiin. Parin päivän kuluttua hän palasi autollaan ja kantoi äidille kaksi säkkiä, muutaman laatikon ja pussin elintarvikkeita sekä vaatteita.
Mitä ihmettä tämä kaikki on? Petri, aiotko muuttaa tänne? olisi se kyllä ilo!
En suinkaan, äiti. Minulla on työ ja asunto kaupungissa. Toimme vain ruokaa ja muuta tarpeellista. Älä ihmettele suurta siemensäkkimäärää Aino varmasti ymmärtää. Itse en voi alkaa viemään kaikkea hänelle suoraan mitä ihmiset ajattelisivat. Jaa sinä niinkuin parhaaksi näet, ota itsellesi, vie Ainolle sopivasti.
Mutta entä siskosi, eivätkö he tarvitse?
Jokaiselle juhlalle heille lähetän rahaa, kyllä he pärjäävät. Molemmilla on kunnolliset miehet. Jumalalle kiitos siitä.
Niin, kiitos Luojalle, äiti vastasi.
Minä lähden nyt takaisin. Älä säästele, auta Ainoa vie vähitellen ja huomaamattomasti etteivät naapurit huomaa. Jos herkut loppuvat, tuon lisää. Ruuasta ette jää paitsi.
Petri halasi äitiään ja lähti. Äiti meni kellariin ja tutki tuomisia: kahdessa säkissä oli muhkeita auringonkukan siemeniä.
Jo on Näistähän paistan kyllä herkkuja! äiti iloitsi kuin lapsi.
Laatikoista paljastui maitoja, säilykkeitä, makaroneja, jauhoja. Karkit löytyivät omasta pussistaan ja pääsivät heti astiakaappiin.
Petri oli ennenkin tuonut äidilleen kaupungista herkkuja ja ruokaa mutta nyt oli erityisen runsas lasti.
Voi Petri, olet kuin enkeli. Mutta missä viipyy sinun onnesi, poika parka?
Äiti teki kuten Petri pyysi. Hän alkoi poiketa Ainon luona viikoittain ja toi pienen käärön piilossa takkinsa alla. Aluksi Aino kieltäytyi ottamasta lahjoja, mutta kun ämpärillinen siemeniä tuotiin, Aino arveli heti mistä tuuli puhalsi.
Hän purskahti itkuun, upotti kätensä siemeniin ja kiitteli.
Vie terveiset Petrille ja kiitos. On nämä vuodet menneet, mutta hän muistaa. Sanothan hänelle, että en halua hänen enää huolehtivan meistä. Olen jo hakenut avioeroa pari viikkoa sitten. Kohta on tuskani ohi, toivon niin.
Äiti poistui mietteissään. Nyt Aino olisi vapaa nainen. Entä jos Petri…?
Aika kului. Äiti jatkoi lahjojen viemistä. He joivat teetä, Aino otti avun vastaan, lupasi ajan myötä maksaa takaisin. Äiti toppuutteli:
Ei se ole sinulle vaan pienokaisellesi. Älä evää häneltä lahjaa, sillä Jumalakin auttaa toisen ihmisen kautta.
Aino erosi ja eli jo vuoden yksin. Hän virkistyi, ripusti uudet verhot ikkunaan, poika Valtteri kävi päiväkodissa ja muistutti täsmälleen äitiään.
Äiti hoiti välillä Valtteria, joka kutsui häntä mummoksi. Petri kävi tuomassa Valtterille aina uusia leluja. He tapasivat Ainon luona, joivat yhdessä teet, muistelivat lapsuutta, eivätkä maininneet sanallakaan epäonnistunutta liittoa aivan kuin niitä neljää vuotta ei olisi ollutkaan.
Petrin käynnit äidillä tihentyivät. Vakiokysymys oli:
Onko Aino käynyt? Onko Valtteri täällä?
Poikani, voisit ensin kysyä vointiani, äiti nauroi.
Oho, totta, anteeksi äiti, miten voit?
Voi hyvin, mene vain Aino taitaa olla kotona ja varmasti odottaa. Ei teidän tarvitse enää näytellä. Kylä tietää jo. Käy vaan.
Meillä aina näin, Petri nauroi. Ei ehdi ajatellakaan kun jo huhutaan.
Hän kumartui äitinsä puoleen ja halasi.
Kiitos, äiti. Sinä ymmärrät kaiken ja hyväksyt. Kiitos.
Äiti teki ristinmerkin, pysähtyi ikonin luo. Petri riensi ulos, palasi vielä hakemaan kimpun valkoisia krysanteemeja.
Hän käveli lapsuutensa tuttua polkua kohti Ainon taloa, tietämättä että Aino, verhojen takaa hiljaa hengittäen, katseli, kun hän toi kukkia
Tuo kausi opetti minulle, että ystävällisyys ja anteliaisuus aidosti kantavat läpi vuosien ja että menneisyys palaa usein yllättävällä tavalla takaisin. Eikä koskaan saisi unohtaa sitä, miten pienet teot voivat olla toisen elämässä kaikkein suurin apu.
