Petteri kasvoi monilapsisessa perheessä keskellä Pohjois-Karjalan pientä kylää. Isä, jolla oli aina pullo taskussa, vaihtoi työpaikasta toiseen eikä pysynyt koskaan pitkään missään. Äiti, Raija, huhki postissa ja puurti kotona viimeisillä voimillaan, jotta kolmesta lapsesta ei tarvinnut kenenkään mennä nälkäisenä nukkumaan.
Petteri oli esikoinen ja auttoi paljon; hän oli hoitoapuna pikkusiskoilleen, kantoi vettä, halkoja ja huolehti aittatöistä. Kun tytöt kasvoivat, hekin ottivat osaa kotihommiin. Mutta siihen mennessä isästä ei ollut kuin muisto jäljellä; kuoli juotuaan jotain myrkyllistä, kun oli kavereiden kanssa taas juhlinut.
Elämä ei käynyt siitä helpommaksi. Äiti itki joskus hellan äärellä, valitteli huonoa miestään:
Olihan se juoppo, mutta rauhallinen, ei se riidellyt. Ja toi sentään vähän rahaa kotiin… Voi hyvä tavaton, Vesa, minkä meille teit… Keitten huoleksi jätit meidät?
Petteri vältteli äidin surua, teki hommansa ripeästi ja livahti nopeasti omille teilleen. Iltaisin hän tapasi kylän lapsia ränsistyneen mökin rappusilla kylän laidalla. Talo oli ollut tyhjillään jo vuosia, mutta portaiden jykevät askelmat olivat lasten lempipaikka.
Rivissä kuin pieniä tirppoja, he napostelivat auringonkukansiemeniä ja kertoivat vuoroin keksittyjä ja tosi tarinoita.
Petterillä ei ollut varaa siemeniin, eikä äiti sellaista turhuutta ostanut Raija säästi jokaisen euron. Mutta naapurin tyttö, ystävällinen Kerttu, jakoi aina Petterille siemeniä hiljaa, ylpeilemättä, ujuttaen niitä salaa hänen taskuunsa tai kämmenelleen. Petteri kuiskasi kiitokset ja mutusteli siemeniä muiden mukana, aivan kuin olisi elänyt kuin kuningas. Kerttu istahti aina hänen viereensä, jotta voisi tarjota Petterille lisää.
Aluksi Petteri oli ujona, mutta tottui Kertun jatkuvaan ystävällisyyteen ja istui itsekin aina tämän viereen.
Petteri ei kuitenkaan halunnut ottaa mitään velaksi. Niinpä hän alkoi käydä Kertun luona iltapäivisin, kun tämä teki töitä kasvimaalla.
Onko sun vanhemmat töissä? hän kysyi tapaansa.
On, tietysti. Eihän ne tähän aikaan koskaan kotona oo, Kerttu vastasi iloisesti.
Niin Petteri istahti penkalle Kertun viereen ja kitki rikkaruohoja tytön kanssa. Samalla he juttelivat arjen pikkuaskareista.
Kerttu otti avun mielellään vastaan heidän oli mukava jutella, ja työkin sujui ripeämmin. Kun hommat olivat tehty, Kerttu kantoi kuistille höyryävän pannun ja asetti pöytään lautasellisen pullia sekä karkkeja. Petteri kieltäytyi sovinnaisuussyistä, mutta Kerttu ei päästänyt häntä lähtemään ennen kuin hän oli maistanut herkkuja ja juonut kupin teetä.
Karkkeja ei Petterin kotona juuri nähty ehkä jouluna, jos silloinkaan. Sisimmässään hän oli kiitollinen Kertulle tämän anteliaisuudesta ja lämpimästä sydämestä.
Petteri pänttäsi koulussa kovasti, ettei jäisi muita huonommaksi, vaikka oppi ei tarttunut helposti. Mutta urheilussa hän oli paras siksi hänkin haki lukion jälkeen liikunnanohjaajaksi Joensuuhun. Kertusta tuli sairaanhoitaja.
Nuoruusvuosien ystävykset näkivät toisiaan aikuisina enää harvoin lähinnä juhlapyhinä kotikylällä. Laihasta pojasta oli ehtinyt kasvaa harteikas mies, mutta Kerttu oli silti entisellään, sinisilmäinen, vaaleatukkainen ja elämäniloinen.
Kerttu meni nuorena naimisiin, sillä hänen vanhempansa menehtyivät auto-onnettomuudessa ja hän halusi löytää rakkaudesta turvaa ja uuden alun surun keskelle. Kun Petteri kuuli Kertun menneen äkkiä naimisiin kylän räväkän Juhanin kanssa, hän hämmentyi pariskunta ei tuntunut sopivan yhteen lainkaan. Mutta niin vain heille syntyi poika vuoden kuluttua.
Petteri ei pitänyt koskaan kiirettä oman elämänsä järjestämisessä. Hän osoitti töissä liikuntakeskuksessa erinomaisia johtamistaitoja ja hänet ylennettiin pian Joensuun liikuntahallin johtajaksi.
Siskot muuttivat jo vuosia sitten kaupunkiin ja perustivat perheen. Sen sijaan Kertun elämä Juhanin kanssa oli raskasta.
Sellaista siellä, äiti kertoi Petterille. Se Juhani on kuin sun isä. Juopottelee ja kuljeskelee missä sattuu… Ei lasta, ei vaimoa muista. Surullista, voi miten ymmärränkin häntä!
Petteri löi nyrkkiä pöytään.
Miksi ihmeessä Kerttu meni sellaisen kanssa naimisiin? Heillä oli ennen kaikki hyvin. Toi Juhani tuo vain surua. Muistanpa isänkin… Pelkkää murhetta.
Niinpä, jatkoi äiti se vie kotoa kaiken, myy päihde-rahoihin. Vinyylisoitin, vaatteet, Kertun vanhempien kristallitkin, jopa pyyhkeet. Ja joku niitä ostaa… Vaikka tietää miksi.
Tarvitseeko Kerttu apua? Petteri kysyi suoraan.
Ei pyydä, mutta on niukalla. Palkan suuruudesta ei puhuta, eurot loppuvat aina, Juhanilta ei apua heru.
Petteri käveli tuvan poikki, mietti jotakin. Kun äiti tajusi puhuneensa liikaa, hän varoitti:
Älä sinä Petteri mene heidän asioihinsa. Toisen perhe on aina kuin sumua. Jos se Kerttu kerran haluaa olla Juhanin kanssa, rakastaa kai vielä.
Silloin minä, Petteri, kerron äidille, kuinka Kerttu lapsena aina ruokki minut auringonkukansiemenillä, tarjosi pullia, teetä ja karkkeja. Ja miten en saa rauhaa ajatukselta, että entinen ystävä joutuu kärsimään, vieläpä pienen pojan kanssa.
Äiti pelästyi.
Mitä aiot tehdä, Petteri? Älä sinä sitä Juhania mene kolhimaan, siitä vain poliisit saisit niskaasi. Katsotaan jospa muuten autettaisiin.
Nyökkäsin äidille ja lähdin Joensuuhun. Mutta pari päivää myöhemmin palasin omalla autollani, kantaen tupaan kaksi säkkiä, muutaman laatikon ja pari paperikassia.
Muutatko nyt vihdoin tänne? äiti naurahti Olisipa mukava, jos joku lapsista jäisi kotiin.
Mitä höpötät, äiti. Työt on kaupungissa ja asuntokin siellä. Toin sinulle ruokatarvikkeita. Katso itse. Älä ihmettele niitä siemeniä Kerttu tajuaa kyllä. Minä en kehtaa itse viedä, mutta sinä tiedät kuinka toimia. Älä unohda Kerttua; auta häntä, mutta huomaamattomasti.
Entäs sun siskot?
Jokaiselle lähetän pyhinä rahaa! Hyvin pärjäävät, hyvät miehet molemmilla. Jumalan kiitos.
Ole siinä oikeassa vaiheessa; jumalan kiitos, äiti toisti.
Minä lähden auta Kerttua, vie hänelle vähän kerrallaan. Sitten kun loppuu, tuon lisää. Sen verran saan varmistettua, että ette jää nälkään. Hei nyt.
Halasin ja hyvästelin äidin, joka jäi tutkimaan tuomisiaan. Kahdesta säkistä löytyi isoa, priimaa auringonkukan siementä.
Voi pojat, nyt paistuu paremmat! äiti iloitsi kuin pikkulapsi.
Laatikoissa oli säilykelihaa, puurohiutaleita, makaroneja, vehnäjauhoja ja useita karkkipusseja. Äiti säilöi ne tarkasti ja kiitteli pojan anteliaisuutta.
Petteri oli aiemminkin kuljettanut äidilleen herkkuja kaupungista, mutta tämä kuorma oli tavallista runsaampi.
Voi Petteri, olet minulle kullanarvoinen, mutta missä sun onni viipyy? äiti huokaisi.
Kaikki meni kuten pyysin. Äiti kävi Kertun luona iltaisin ja vei mukanaan salaa pienen nyssäkän. Aluksi Kerttu ei olisi halunnut ottaa vastaan, mutta kun tuli aika viedä saavillinen siemeniä, arveli Kerttu, kuka takana oli.
Kerttu itki, upotti kädet siemeniin. Sanoi äidilleni:
Vie terveisiä Petterille ja kiitos Kylläpäs hän muistaa, vaikka vuosia on kulunut. Sanothan, että kiitän ja pyydän, ettei huolehdi liikaa. Olen hakenut eroa jo kaksi viikkoa sitten. Kohta tämä loppuu toivottavasti.
Äiti nyökkäsi ja palasi kotiin. Mietti: nyt Kertusta tulee vapaata naista ja Petteri on naimaton “Mitähän tästä vielä seuraa?”
Ajat kuluivat. Äiti vei edelleen lahjoja, joivat teet, Kerttu otti ne anteeksi pyydellen vastaan ja lupasi maksaa myöhemmin kaiken takaisin.
Et sinulle, vaan sun pojalle. Älä ole niin ylpeä, lapsi tarvitsee kaiken avun, minkä saa. Herrakin auttaa käsien kautta, äitini huomautti hymyillen.
Kerttu erosi miehestään ja eli vuoden yksin. Hänessä näkyi uudenlainen ilo, ikkunoihin ilmestyivät uudet verhot, poika Eliel oli kuin äitinsä kopio. Joskus äiti hoiti Elieliä, joka kutsui häntä mummuksi. Minäkin toin Elielille aina pienen lelun, kun vierailin äidin luona.
Näimme Kertun kanssa useammin välikäsinä äidin luona, joimme teetä ja muistelimme lapsuutta, nuoruutta. Yhtään sanaa ei puhuttu Kertun entisestä liitosta, kuin sellaista aikaa ei olisi koskaan ollutkaan.
Kävin nykyään äidin luona yhä useammin. Tavallinen kysymys suupielessäni oli:
Kävikö Kerttu viimeksi? Onko Eliel tänään täällä?
Voisit sinä kysyä ensin minun kuulumisia, äiti sanoi nauraen.
No joo, anteeksi. Miten voit? katselin silti aina ikkunasta ulos.
Ei hätää. Mene nyt, Kerttu on kotona, varmaan odottaakin. Lakkaa jo leikkimästä piilosta. Koko kylä puhuu jo teistä. Mene nyt.
Aina meillä sama juttu en ehdi ajatellakaan, kun kylällä jo huhutaan, nauroin.
Marssin äidin luo ja halasin.
Mitä nyt, poika? äiti ihmetteli.
Kiitos, äiti. Sinä ymmärrät minut ja hyväksyt sellaisena kuin olen. Kiitos, että olet aina ollut tässä.
Äiti siunasi minut ja meni ikonin luo. Itse tempaisin oven auki, kävin eteisessä hakemassa valkoisen krysanteemikimpun ja astelin suoraan Kertun ovelle. “Antaa kylän puhua. Ei tämä heidän asiansa ole. Nyt annetaan huhuille aihetta!”
Astelin lapsuuden talon rapuille miettien, miltä tuntuisi avata uusi luku. Kerttu seisoi liikkumatta hämärässä ja katsoi verhojen raosta, kun minä lähestyin kukat kädessä…
Näin opin, että sydän muistaa hyvyyden, eivätkä elämän kiertopolut koskaan täysin päätä yllättää, vaikka kuinka olisi yrittänyt unohtaa. Ystävyys ja kiitollisuus kantavat vuosien yli ja joskus kohtalo antaa mahdollisuuden korjata, mitä lapsena saatiin.
