Petteri. Tarina
Sairaalan ikkuna oli raollaan. Aamulla hoitaja oli avannut sen. Ilma oli kirpeän raikas, verhot lepattivat hienoisessa tuulessa, ulkona koivut vihersivät ja auringon kuumuuteen oli vielä aikaa.
Petterille oli leikattu umpisuoli. Sanottiin, että operaatio oli hankala ja veinyt aikaa, mutta Petteri oli rohkea poika.
Et kai pelkää piikkiä? hymyili aamulla hoitaja, puristaen ilma pois neulasta.
Petteri kääntyi ääneti kyljelleen; ei ollut vielä lupa nousta ylös.
Turhaan pelottelee…
Hänet oli tuotu sisään aivan rappukäytävältä. Siellä iski kipu. Ei, hän ei ollut koditon hänet oli kasvatettu lastenkodissa. He olivat palaamassa torilta kavereiden kanssa, joilla oli tapana tehdä pikku töitä ilman lupaa, ja silloin se iski.
Yhdestä asiasta hän katuikin tuli pettänyt Lennartin ja pikku-Serkan. Nyt lastenkodissa varmaan kaikki höyrystivät. Jo eilen, leikkauksen jälkeen oli varajohtaja Sirkku tullut käymään, näyttäytyen huolestuneena. Petteri ei ollut vielä herännyt nukutuksesta, mutta muisti Sirkun huolestuneen ilmeen, muut yksityiskohdat olivat hämärän peitossa.
Miksi kipu ei iskenyt turvallisesti kasvattikodin pihamaalla? Matka ovelle oli jäänyt lyhyeksi, mutta kävi miten kävi…
Hän syytti aprikooseja. Torilla heille annettiin laatikollinen jo nahistuneita aprikooseja, ja ne eivät olleetkaan niin pilaantuneita makeita kuin hunaja. Siinä tuli sitten mässättyä kunnolla.
No mutta, oletpa sankari! Miten olo? harmaapartainen lääkäri tutki leikkaushaavan. Nyt pahin on jo ohi. Saat olla rauhassa.
Enhän minä pelännyt.
Rohkea poika, vai? Mutta kuule, nyt ei mitään herkkua. Vierailut ovat kiellettyjä. Hetken joudut tyytymään marjakiisseliin, illalla saat sitä.
Petteri nyökkäsi vakaana. Hän tiesi ei kukaan hänelle mitään makeaa toisi. Nyt kaikki olivat vihaisia lastenkodissa karkailusta, työntekijöiden pettämisestä. Heillä oli tapana hiipiä torille aidan reiän kautta, ja tietenkin Petterin piti saada kohtaus juuri paluumatkalla.
Toisaalta lääkäri oli oikeassa rohkeuden suhteen. Petteri oli rohkea. Elämä oli pakottanut siihen. Hänen äitinsä taisi vain synnyttää hänet puolivahingossa. Ei ollut varaa aborttiin. Petteri oli kymmenen mutta ajatteli siitä sovinnolla niin kuin melkein kaikki kasvattikodin lapset.
Äitiään Petteri ei osannut vihata. Päinvastoin, kiitti siitä, että oli edes maailmaan tuonut. Vaikka laittoikin heti paperit, että luopui.
Kolmeen asti Petteri oli vauvakodissa, siirtyi siitä Joensuun lastenkotiin, sitten Järvenpäähän. Niin kauan kuin muisti, taistelu oli arjessa mukana.
Mieleen tulivat nujakoinnit ruokasalissa. Vaikka elettiin letkeää 80-lukua, ruoan kanssa kähistiin koska keittiöstä puolet kannettiin kotiin ja loput autolla pois.
Tappeleminen ei rajoittunut vain ruokaan. Kaiken kanssa kilpailtiin. Petteri kasvoi vahvaksi. Hän puolustautui nyrkein; muutaman kerran murtui käsi. Kerran parturillä, joka tuli kerran kuukaudessa ajamaan kaiken nollille, meinasi itku päästä haavoja katsellessa.
Miksi itkeä? Petteri ei itkenyt koskaan.
Ja nyt täällä he ajattelivat pelotella haavalla vatsassa tai parilla piikillä…
Naurettavaa!
Aikuiset olivat Petterin mielestä laskelmoivia, viileitä. Hän ei ollut pieni herttainen tyttö, jota olisi haluttu helliä. Petteri oli vähän karhea, joskus vihainen, suora ja määrätietoinen.
Kuules nyt, Korhonen! Jos meinaat keksiä kepposia, päädyt eristykseen! Sirkku hoitaja uhkaili tuon tuosta.
Petteri ei väitellyt, muttei myöskään kumarrellut. Hänellä oli omat säännöt ja periaatteet.
Yksi aikuinen kuitenkin oli, jonka Petteri muisti usein. Hän ei tiennyt, muistavatko muut lapsuutensa läheisiä samalla tavalla, mutta tämän naisen kanssa hän keskusteli ajatuksissaan usein.
Petteri oli ehkä kuusi, kun nainen tuli töihin heidän lastenkotiinsa. Petteri ei tiennyt hänen virkaansa. Hänellä oli lämmin hymy, siniset silmät ja pehmeät kädet. Hän otti Petterin syliin ja kuiskasi:
Sinun pitää olla vahva, Petteri. Syö hyvin ja pidä huolta itsestäsi. Tulee vielä vaikeaa, mutta pärjäät. Yritä ainakin. Sovitaan niin, jooko?
Sen jälkeen hän lauloi Petterille:
Kisu pieni, harmaa häntä,
Hyvää yötä, hyvää yötä.
Harmaa häntä, valkea tassu,
Hyvää yötä, hyvää yötä.
Valkea tassu, musta korva,
Hyvää yötä, hyvää yötä…
Vaikka Petteri pohti olevansa jo melkein aikuinen, hän muisti tätä yksinkertaista laulua erityisesti silloin, kun oli pahin olla. Hän sulki silmänsä, hyräili laulua mielessään, muisti käsien lämmön ja helpotti.
Sitten tuo nainen vain katosi, liukui pois jättäen laulun ja muiston. Kukaan ei ollut koskaan laulanut Petterille iltalauluja, ei keinuttanut käsivarsillaan. Nimeäkään hän ei muistanut. Ajatuksissaan hän puhui naiselle “äiti”. Vaikka ymmärsi, että äiti oli ehkä vain joku sijainen. Silti, mielikuvitus teki hyvää.
Hoitaja sulki ikkunan ja vaihtoi vuodevaatteita vastapäätä. Petteri iloitsi yksin oli ikävää.
Pian sisään rullattiin paareilla uusi potilas ja joukko aikuisia valkoisissa takeissa ympärille. Kävi kuhina. Petteri, omalta sängyltään, ei nähnyt kunnolla, mutta huomasi, että vuoteella makasi laiha, kirveäsilmäinen poika, tippapullo kiilteli yöpöydällä. Lopulta jäi vain hoitaja ja miestu, jolla oli valkoinen takki olkapäillä.
He eivät puhuneet juuri mitään.
Hän nukkuu hoitaja sanoi.
Hyvä, kiitos.
Jos tarvitsette…
Kyllä.
Hoitaja poistui. Mies istui hiljaa poikansa vierelle, kädet polvilla, pää painuneena alas. Poika nukkui.
Huoneessa oli kuuma, mutta mies istui pikkutakissa ja päällystakeissa. Petterillä kävi mielessä, että mieskin taisi nukkua.
Petteri vääntelehti sängyssään, selkä puutui, ja hän liikahti. Sänky narisi. Mies kääntyi. Kulmien väliin piirtyi syvä viiva, silmien alla mustat pussit mutta katse oli lempeä.
Päivää, kuiskasi mies, kuin olisi vasta nyt huomannut toisenkin huoneessa.
Päivää, vastasi Petteri.
Mies havahtui, katsoi poikaansa, haki tuolia ja siirtyi Petterin viereen.
Leikattiinko sinut?
Joo, umppari otettiin.
Hyvä niin. Et vielä liiku?
En.
Haluaisitko jotain?
En saa, lääkäri sanoi. Ennen iltaa ei ruokaa. Entä hänellä? Petteri nyökkäsi pojalle.
Hänellä on vakavampi sairaus. Saatko olla täällä? Autan jos tarvitsee.
Ei haittaa, Petteri pudisti päätään, mitäpä hän olisi vastaan sanonut?
Mies nyökkäsi.
Hän on Samuli, yksitoista. Entä sinä?
Petteri, kymmenen.
Kiitos, Petteri, sanoi mies matalasti, eikä Petteri ymmärtänyt, mistä kiitettiin.
Seuraavana päivänä huoneessa kävi jatkuvasti väkeä. Samuliin laitettiin tiputuksia, lääkäri kävi, isä istui yötä myöten vierellä, joskus jutteli Samulille, mutta poika vain liikahti silmät kiinni.
Tilan täytti lopulta myös vanhempi pariskunta ja nuori nainen äiti. Naisella oli pisamaista ruskeaa tukkaa poninhännällä, kasvot kalpeat ja silmät punaiset. Hänet istutettiin pojan viereen, hän silitti ja puhui taukoamatta.
Voisitteko siirtää pojan? isä ehdotti lääkärille, vilkaisten Petteriin ja huolissaan vaimosta.
Siirretään kyllä tänään, lääkäri vastasi.
Lääkäri kääntyi Petterin puoleen.
No, miltä tuntuu? Sattuuko?
Vähän.
Yö oli hankala, kipu viilsi haavaa, pyöräytti pelkoja, katetri ahdisti. Ruokaa ei tullut edelleenkään.
Tänään voit nousta. Siirretään naapuriin. Hoitaja poistaa kohta letkut.
Petteri olisi halunnut ylös, mutta hoitajaa ei kuulunut. Ihmisiä tuli ja meni.
Petteri alkoi tänään ymmärtää, että Samuli oli varmaan kuolemaisillaan. Hän vain nukkui, ihmiset olivat varpaillaan, tunnelma odottavan raskas.
Jossain vaiheessa paikalle jäi nainen Samulin täti. Petteriä ujostutti. Hoitaja tuli irrottamaan letkun ja Petteri viittoi, ettei häntä katsottaisi, mutta hoitaja huokaisi:
Eipä häntä nyt kiinnosta. Nopeasti tämä käy.
Ja tottahan se, pian oli ohi. Mutta Petteri jäi peiton alle miettien, missä olivat hänen vaatteensa. Nainen katseli ulos tai poikaa; aina välillä suoristi peittoa.
Ketä kiinnostaisin? mietti Petteri.
Mutta hetken päästä hän päättikin nousta. Kääntyi varoen, peitto ympärillään nousi istumaan.
Nainen katsoi häntä.
Tarvitsetko apua?
En, päätä alkoi pyörryttää. Hän kävi maate.
Hetken päästä istui taas.
Tiedättekö, missä vaatteeni ovat?
Nainen ei tiennyt, mutta lupasi selvittää.
Pidä silmällä Samulia sillä välin, jooko?
Petteri yritti kävellä peittoon kääriytyneenä, mutta jalat tärisivät ja matka pelotti.
Lopulta hän sai sairaalan vaatteet. Kaikki oli liian suurta, mutta Petteri solmi resorit vanhalla rutiinilla.
Tyttö kyykistyi ja käänsi puntit. Se kesti pitkään, liian pitkään, ja Petteristä alkoi heikottaa.
Nyt pyörryttää…
No mutta, nainen auttoi nopeasti tuolille.
Oletko syönyt tänään? Mikä sinun nimesi on?
Petteri.
Minä olen Liisa. Petteri, onko sinulla äitiä, jos haluaisit soittaa hänelle?
Ei ole äitiä.
No, asutko jonkun kanssa yhdessä?
Ihan hyvin minä pärjään. Minä voisin mennä vessaan.
Petteri ehti wc:hen ja näki peilistä verestävät silmät, kasvot kalpeat, vain mustat silmät paloivat. Yksi ohjaajista sanoi kerran, että Korhonen oli tullut mustista silmistä, kuin variksen siipi. Siksi lempinimi lastenkodissa oli Korppi; siitä Petteri oli ylpeä.
Pestessään kasvonsa kylmällä vedellä olo helpottui. Ilmeisesti Liisa oli hoitanut, sillä pian hän sai viiliä.
Entä jos haluat ruokaa sitten myöhemmin, tulet vaan ruokalaan vitsaili laitoshuoltaja.
Hän oli juuri kaatumaisillaan. Minä tuon hänelle viilin itse, Liisa tokaisi.
Kävely ei maittanut Petterille. Hän palautti katseensa Samuliin poika oli todella laiha ja näytti melkein tytöltä kiharapäässään. Näytti aivan äidiltään.
Kuoleeko hän? vain lastenkodin lapsi osaa olla noin suora.
Liisa vavahti.
Emme tiedä. On ollut monta leikkausta… neljä jo… Vanhempien voimat ovat lopussa, ja me olemme sukulaisia. Mutta ihmeitä tapahtuu, vai mitä?
En tiedä, Petteri istuutui sängylle.
Hän ajatteli Samulia. Elämä oli sujunut kuin elokuvassa äiti, isä, isovanhemmat, sukulaiset. Kaikki oli, mutta silti hän makasi ja oli poistuakseen tästä maailmasta.
Ei ollut tuuria …
Petteriä ei lopulta siirretty. Illalla Samulin isä tuli taas, touhua riitti.
Petteri kuuli lääkärin ja hoitajien puhuvan päivälläkään kukaan ei ollut Petteriä katsomassa.
Petteri, lääkäri sanoi että olet lastenkodista? Samulin isä kysyi.
Joo.
Ehkä siirtyisit toiseen huoneeseen? Samuli on niin huonossa kunnossa…
En halua, saanko jäädä?
Päivät toistuivat samanlaisina. Petteri sai kuumeen ja siirrettiin vanhusten huoneeseen, missä tylsyys painoi. Hän palasi Samulin luo istumaan, eikä kukaan ajanut pois.
Yksi asia viipyi: kotiutus siirtyi kuumeen takia.
Samulin isän nimi oli Matti Eerik. Hän tiesi Petteristä jo paljon. Kaikki oli tullut ilmi puheissa ja kuuntelussa. Matti toi Petterille vaatteita, ja Petteri järkyttyi Samulinhan ne olivat.
Entä jos hän ei kuole?
Matti katsoi kummastellen. Heidän perheessä ei käytetty sanaa “kuolee”. Kaikki odottivat loppua, mutta ääneen siitä ei puhuttu.
Kerran, kun Sanna, äiti, sanoi: Miksi! Miksi vaikka olemme tehneet kaiken oikein, silti hän kuolee! Miksi se lohduttaisi!?
Kun läheinen ihminen katoaa, myös omat voimat katoaa. Sanna oli jo menettänyt voimansa eikä halunnut elää ilman lasta. Häntä hoidettiin rauhoittavilla, mutta mikään ei auttanut.
Jos hän ei kuole? Petteri kysyi.
Matti olisi halunnut vastata ennen kaikkea itselleen.
Ei hän enää parane. Hän on lähdössä, Petteri.
Sattuuko se paljon?
Matti huomasi Petterin puristavan paitaa, katsovan Samulia kulmat kurtussa.
Nopeammin kuin nukahtaminen. Emme halua hänen kärsivän.
Hän liikkuu vielä.
Siksi puhumme. Jospa hän kuulisi. Siitä ei voi tietää.
Sukulaisten vierailut jatkuivat yötä päivää, mutta kerran, illalla, Matti poistui hetkeksi jättäen Petterin Samulin viereen. Kun palasi, jäi ovelle.
Petteri istui, piteli Samulin kättä ja puhui.
…en oikein tiedä missä äitini on. Ehkä jo haudassa. Jätti mut, mutta ei se mitään. Jos tulisi vastaan, antaisin anteeksi. Mutta älä kuole sinä. Kato, äiti suree. Ja isä on hyvä. Olisipa minulla ollut tollanen. Palautan kyllä vaatteet, älä huolehdi. Mullakin on kyllä paitoja. Mutta älä kuole. Koita vaan, koita kovasti…
Matti nielaisi, piti yskäistä pala nousi kurkkuun.
Hän kuulee, olen varma! Puristi kättä. Uskotteko?
Kyllä, Petteri, uskon.
Kaikki tiedettiin Samuli oli lahjakas, heidän toivonsa. Sairaus oli löytynyt kahdeksanvuotiaana: ensin lihasten surkastuminen, sitten sydän, keuhkot, suolisto… Perhe haki hoitoa Helsingistä ja Turusta, siksi he selvisivät Samulin 11-vuotiaaksi asti. Pojasta tuli tottunut sairauteen, ei valittanut koskaan.
Lopulta voimat lopahtivat Sannalta; silloin aloitettiin lääkkeet.
Puhu hänelle, Petteri. Uskon, että se ilahduttaa.
Matti jäi oven taakse kuuntelemaan, kuinka Petteri jutteli:
…arvaa kun se Simo mursi mun käden, meni ihan mustaksi silmissä. No, en itkettänyt! Katso nyt käsi on kunnossa. Sinäkin paranet, kyllä kaikki menee ohi. Nouse jo, veli.
Samuli kuoli yöllä. Petteri ei huomannut, kukaan ei sanonut. Hän odotti lääkäriä, meni alakertaan syömään, ja kävi katsomassa viereisen huoneen.
Uudella potilaalla oli jo oma tuoli, tavarat.
Missä…? Petteri osoitti sänkyyn missä Samuli oli ennen.
En tiedä, uusi poika sanoi, ei oltu paikalla.
Petteri juoksi hoitajien huoneelle, sitten lääkärien koppiin.
Samuli? Missä Samuli on? Veivät pois? Minne?
Samuli…hän oli tosi vakava…
Kuoliko hän?
Lääkäri nyökkäsi.
Valitettavasti. Niin käy toisinaan.
Petteri perääntyi ovelle; nyt häntä suututti koko sairaala.
Paskiaiset eivät pelastaneet!
Kuinka hän hätäänsä ilmaisi? Käytävässä siivooja pesi lattiaa Petteri potkaisi ämpäriä, vesi levisi. Siivooja huusi, lääkärit tulivat huoneesta, hoitaja liittyi seuraan.
Kaikki sättivät. Petteri avasi oven jalalla, istui sängylleen ja painoi kädet korvilleen.
Sairaalan täysi henkilökunta, eikö kukaan kyennyt pitämään kaveria hengissä?
Miksi Samulista, vaikka hän vain nukkui, tuli Petterin ystävä, sitä hän ei ymmärtänyt. Mutta ystävä siitä tuli. Petteri kertoi koko tarinansa. Äidistä, laulavasta hoitajasta, tappelut ja arvetkin.
Kerran yöllä, vielä Samulin kanssa samassa huoneessa, Petteri näki unta: Samuli nousi istumaan, hymyili ujosti. Petteri juoksi hänen luokseen, yritti nostaa. Samuli kuitenkin pyysi, ettei koskisi, halusi vain istua. Hento, tyttömäinen ääni kertoi elämästään…
Petteri ei tarkkaan muista, mistä puhuttiin mutta Samulin ääni soi mielessä. Yhtäkkiä Samuli katsoi ikkunaan, nousi ja kiipesi ikkunalaudalle. Petteri säikähti pahasti ja heräsi.
Ulkona liikkuivat koivujen mustat oksat, kuu paistoi. Samuli pyöri ja huitoi, isä nukkui väsyneenä.
Petteri istui Samulin vuoteelle, otti tämän laihoista käsistä kiinni ja lauloi ainoan tuutulaulun, jota hänelle oli joskus laulettu:
Kisu pieni, harmaa häntä,
Hyvää yötä, hyvää yötä…
Sen jälkeen Petteri puhui ajatuksissaan Samulille tämä kertoi lomista saaristossa, isovanhemmista, koulusta ja äidistä, joka herätti aamuisin. Petteri kuvitteli perhe-elämää ja Samuli kertoi. Joskus Petterin kuvitelmat olivat epärealistisia hän ei ollut koskaan asunut perheessä, vain TV:ssä nähnyt.
Esimerkiksi hän luuli, että kaikilla perheillä on yhteinen makuuhuone, kaikilla oma sänky. Eteisessä kaikilla oma kaappi, torstaisin syötiin kalaa ja äiti kaatoi aamuin teen kauhalla.
***
Kun Samuli kuoli, Matti isä huokasi. Ei siksi, ettei ollut rakastanut poikaa päinvastoin. Poika ei ollut elänyt vuosiin, vain painajaisessa. Jos häntä olisi pidetty, kipu olisi vain jatkunut.
Jäljelle jäi hyväksyä menetys, tukea vaimoa ja jatkaa jollain tavalla elämää.
Yhä useammin hänen mieleensä tuli poika Petteri.
Adoptiosta puhuminen ei olisi vielä sopinut Sanna ei ymmärtäisi. Voiko toinen korvata poikaa? Ei. Semun kuva oli kotona kukkien keskellä, Sanna istui sen edessä, sytytti kynttilöitä, kävi päivittäin haudalla. Kahdeksan vuotta sitten Sannalla oli ollut kohdunulkoinen raskaus, eikä enää tulisi lapsia.
Ja Petterillä tuskin koskaan olisi vanhempia…
Vaikka Petteri oli ihan toisenlainen kuin Samuli karhea, varautunut, mustasilmäinen Matti kuuli pojan puheesta, että sydän oli oikealla.
Sanna, kävin tänään sairaalassa. Petteri on jo kotiutettu.
Miksi? Miksi menit sinne? Sanna ihmetteli.
Olin vain hakemassa Samulin papereita… Kuule, Petteri järjesti siellä pienen mielenosoituksen, kun sai tietää että Samulia ei enää ollut…
Höpsö poika.
Niin…
Älä huolehdi minusta, yritän pärjätä.
Hyvä.
Älä puhu minulle pojista vielä…
Matti ei kertonut enempää.
Mutta viikonloppuna hän ajoi Petterin lastenkodille. Jokin pakotti. Petteri oli kuvannut lastenkodin järjestystä matka oli turha, mutta tapaamista ei myönnetty. Kyselyyn suhtauduttiin epäluuloisesti.
Se ei kuitenkaan estänyt Mattia. Hän muisti vanhan koulukaverin Maija Salmisen, joka työskenteli adoptioperheiden tukena.
Matti löysi pian Maijan ja kävi luona. Maija ymmärsi, lohdutti, lupasi auttaa Petterin asioissa, mutta painotti, että sekä vaimo että lapsi itse piti saada myöntymään. Ilman niitä ei kannattaisi edes alkaa.
Silti Matti haki adoptio-oppaan ja kävi lastensuojelussa. Viranomaiset suhtautuivat yllättävän rakentavasti ja lupasivat järjestää tutustumistapaamisen.
Näistä toimista ei Sannalle puhuttu. Mutta appiukolle ja siskolle Liisa kertoi. Liisa suhtautui myönteisesti poika oli hänen mieleen. He lupasivat yrittää puhua myös Sannalle.
Mutta Sanna itki, kun asiasta edes puhuttiin.
Ei Petteri korvaa Samulia! Eikö te ymmärrä!
Eihän kukaan sitä pyydäkään. Petteri on orpo, ja mekin tavallaan nyt. Hän on erilainen, vaikea, kasvanut ilman perhettä. Hän ei korvaa poikaamme. Mutta jos kuulisi miten hän puhui Samulille! Miten hän toivoi, että Samuli selviäisi. Hän lohdutti minuakin…!
Älä painosta.
Tämä oli ensimmäinen pieni suostumus.
Kun Petteri tuotiin tapaamaan Mattia ja Sannaa lastenkodin johtajan huoneeseen, hän oli todella jäykkä. Ei katsonut silmiin, puristi sormia niin että ne kalpenivat. Ei antanut Mattin edes kättelyä.
Mukana oli Maija. Hän ei häirinnyt, antoi tilaa. Matti katseli Petteriä, ymmärsi, että tämän oli vaikea olla. Poika kalpeni, sairaalassa poika oli ollut aivan toinen.
Tekisi mieli halata ja sanoa “älä huoli!”. Matti ei tiennyt mistä aloittaa, vaan puhui arjesta. Petteri oli niin jännittynyt, että tapaaminen päätettiin lopettaa etuajassa.
Siinäpä se “peloton poika”!
Hän tuntuu tajuavan kaiken, mutta ei ehkä halua meille? Matti kysyi pettyneenä paluumatkalla.
Sitä et nyt ollenkaan ymmärrä, sanoi Maija, Hän pitää sitä mahdollisuutena jota harva edes osaa toivoa. Hän haluaa kovasti tulla ja yrittää vastata odotuksiin, mutta pelkää epäonnistua.
Olemme niin pelottavia? Sanna kysyi.
Te olette oikeat vanhemmat, joita hänellä ei koskaan ollut. Hän ei osaa toimia sillä tavalla. Nyt hän ajattelee teitä koko ajan, Maija vastasi.
Päätettiin, että Petteri vierailisi. Lopullinen suostumus puuttui vielä, samoin Sanna epäröi.
Kun Matti toi Petterin ensimmäisen kerran kotiin, he joivat teetä. Petterin kädet hikosivat, hän tuijotti kuppiin, pelkäsi syödä, pelkäsi kolistella lautasta, pelkäsi kohdata katseita koti tuntui ahdistavalta. Kaikki oli niin läheistä.
Sannaa Petteri pelkäsi erityisesti.
Kun Matti pudotti lusikan lattialle, poika hätkähti.
Voi itku.
Totta, Petteri! Minä täällä jo koheltelen. Ota perunaa, älä aristele!
Petteri maistoi vähän, muttei tahtonut niellä.
Ota rennosti, veli!
Petteri, haluatko nähdä Samulin huoneen? Sanna ehdotti.
Petteri virisi eloon. Hän näki Samulin suuren valokuvan, nauravan ja iloisena. Se oli tuki. Oli kuin Samuli olisi sanonut: Älä pelkää, olen tässä kanssasi.
Hei, Samuli! Petteri kosketti reunaa, katsoi Sannaan. Tuossa hän on vähän pulleampi.
Hän ei ollut kovin laiha. Se tuli aivan vasta… ennen…kuin…
Ennen kuin kuoli? Petteri kysyi avoimesti, silitti kehystä. Näytätkö missä hän asui täällä?
Sanna haki valokuvakansion.
En pysty vielä katsomaan, mutta voit sinä katsoa.
Petteri avasi kansion, Sanna hengitti syvään ja liittyi viereen.
Onpa hassu, hauska, hieno poika… Petteri ihmetteli.
Häneltä tuli paljon kysymyksiä.
Mukana oli myös kuva rannalta.
Oi meri! Hän kertoi minulle että olitte merellä!
Sanna nyökkäsi, mutta mietti suruisasti.
Kertoiko? Hän ei ole pystynyt puhumaan pitkään aikaan…
Minulle kertoi! Petteri vastusti.
Sanna ei kiistellyt. Yhtäkkiä tuska ei ollut pistävä, hänen oli helpompi olla tämän pienen pojan seurassa kuin yksin kuvien kanssa. Hän ajatteli, että ehkä Petterin kanssa selviäisi surusta.
Sanna päätti:
Petteri, jos haluaisimme adoptoida sinut, tahtoisitko?
Petteri jännittyi, selasi hiljaa albumia.
En tiedä. Samuli oli hyvä, minä en ole. En oikein osaa mitään…
Sanna halasi poikaa päättäväisesti.
Hyvä niin. Emme halua sinua Samulin tilalle, vaan ystäväksi.
Petteri pelästyi halauksesta tappeluiden lisäksi kukaan ei ollut koskettanut vuosikausiin. Hän haistoi naisen tuoksun ja käsien lämmön.
Jatkaakseen albumin selaamista hän puristi sitä tiukasti kainalossaan. Sanna ei hellittänyt, keinutteli pienesti.
Petteri ei ollut itkenyt koskaan, koskaan.
Nyt pala nousi kurkkuun ja kyyneleet alkoivat soljua. Hän nyyhkäisi.
Itketkö? Petteri itket. Älä nyt itke. Tai minäkin alan. Pidä itsesi kasassa, olet mies! Pitää olla vahva! Sanna pyyhki kyyneleitä Petterin kasvoilta.
Näin hänelle oli jo kerran sanottu.
Huoneessa ikkuna oli auki, koivun vihreä lehti ilahdutti. Valokuva loisti hyllyllä ystävä Samuli.
Ja Petteri kuin pieni kysyi:
Osaatteko sellaista laulua… “Kisu pieni, harmaa häntä, hyvää yötä”?…
Olen kuullut. Kai se on tuutulaulu. Haluaisitko että opettelisin sen?
Petteri nyökkäsi. Mitään muuta hän ei olisi osannut toivoakaan.
***
Elämä näytti, että rohkeutta tarvitaan, mutta joskus rohkeinta on uskaltaa itkeä. Lapsen kyynelessä on voimaa, joka yhdistää kohtalot toisiinsa ja antaa mahdollisuuden olla perhe, vaikka veri ei yhdistäisi.
