Petos ystävyyden naamion takana
Tämä talvi päätti todella näyttää, mihin se pystyy: lunta satoi Etelä-Helsingissä niin paljon, että tutut kadut ja pihat olivat muuttuneet valkeiksi satumaisemiksi. Leveät, pehmeät hiutaleet leijuivat hiljaa alas, peittäen talojen katot ja jalkakäytävät, ja pakkasen kirkastama ilma toi kaupunkiin erityistä raikkautta.
Minun ja Ailan kodissa tunnelma oli kuitenkin aivan toisenlainen lämpö, rauha ja kodikkuus täyttivät olohuoneen. Ison ikkunan takana taivas pyrytti edelleen, mutta sisällä tuoksui tuore kahvi ja pöydällä palava kynttilä antoi lempeää valoa. Se sai huoneen tuntumaan kuin se olisi irrallaan kaikesta talven kylmyydestä.
Olin käpertynyt yhdessä Ailan kanssa sohvannurkkaan. Pehmeä villahuopa ympärillämme, telkkarissa pyöri taas yksi hyvänmielen perhekomedia, jonka juoni oli sitä luokkaa, että sen parissa pystyi vain nauramaan ja hengähtämään. Aila vilkaisi välillä minuun pieni hymynkare huulillaan ja minä taas tuijotin välillä näytön sijaan ikkunasta ulos lumisadetta. Se näky oli jotenkin lumoavaa.
Tunnelman rikkoi vanhan Nokiani pirisevä soittoääni. Hieman harmistuneena kaivoin kännykkää taskustani vasta kun soitto alkoi toisen kerran. Vilkaisin näyttöä ja huokaisin:
Taasko Jarkko soittaa? sanoin Ailalle. Kolmas soitto jo tänä iltana.
Aila käänsi päätään, mutta piti silmänsä kiinni elokuvassa.
Varmaan haluaa taas meidät mökilleen, hän totesi tyynesti. Sainhan kuulla, että hän osti viimein sen vanhan mökin Tuusulasta. Jarkko ei kyllä osaa ottaa ei vastausta kovin helpolla.
Huokaisin ja vastaanotin puhelun.
No Jarkko, moro, sanoin yrittäen kuulostaa iloiselta.
No Matti! Eikä vieläkään mökille? Kaikki on valmista: sauna lämpiää, pöytä koreana ja porukkaa alkaa kerääntyä. Ootte Ailan kanssa sydämellisesti tervetulleita. Nyt sohvalta ylös ja auto alle, hei!
Vilkaisin Ailaa, joka pudisti päättäväisesti päätään. Siitä ymmärsin: tänään ei kaivattaisi mitään remuavaa ei saunailtoja eikä showta. Halusimme viettää viikonlopun ihan rauhallisesti omassa pesässämme, ilman kiirettä ja vaatimuksia.
Hetken pohdin ennen vastaustani, kun keksin keinon päästä pälkähästä.
Kuule, Aila meni äitinsä luo. En oikein yksin viitsisi tulla, valehtelin. Eiköhän tuonne joku vanha tuttu lipsauta kohta väärän sanan. Sovitaan joku toinen kerta, pohditaan ensi viikonloppua.
Puhelimessa tuli hiljaista, kunnes Jarkko tokaisi:
Ai siis Aila? Koska hän palaa?
Huomenna, myöhään, sanoin muka pettyneenä. Oli meilläkin suunnitelmia: piti mennä tuonne Lasipalatsin elokuvateatteriin ja ehkä talvilenkille Töölönlahdelle Kaikki jäi. Mutta hei, sovitaan uudestaan.
Jarkko mutisi hetken ja sitten suostui:
No, ilmoittele kun Aila on takaisin. Teitä on jo ikävä!
Tottahan toki. Katsotaan seuraavaa viikonloppua.
Lopetin puhelun, laskin kännykän pöydälle ja huokaisin syvään helpotuksesta.
Huh, sainpa väistettyä, mutisin Ailalle ja naurahdin tuskin kuultavasti. Miksi se on niin sitkeä? Oon varmaan sanonut jo sata kertaa, ettei huvita juopottelemassa notkua siellä! Paljon mukavampi olla vain kotona sun kanssa.
Vedimme peittoa tiukemmin ympärillemme ja nautimme hiljaisuudesta. Ulkona pyry jatkui. Tv:n kuva värjyi hiljaa olohuoneeseen, seinäkellon tikitys toi lisää rauhallisuutta.
Niin, ehditään katsoa elokuva loppuun ja mennä ajoissa nukkumaan, Aila sanoi hymyillen lempeästi.
Olin jo valmiina leppoisaan iltaan Ailan kanssa ja ehdin haaveilla, kuinka pian pimentyisi, peiton alla olisi lämmin ja lumipyry soisi taustalla. Mutta kun uudelleen soi sama soittoääni taas Jarkolta tunsin jo ärtymystä.
Napautin puhelimen kaiuttimeen.
No Jarkko, mitä nyt? yritin pitää ääneni maltillisena, vaikka hermo kiristyi.
Matti, mä oon nyt Crystalissa poikien kanssa saatiin vähän mökkietkoja pystyyn. Ja arvaa mitä! Täällä on Aila. Joku vieras äijä kainalossa. Ne juo, Aila halailee ja pitää hauskaa. Sun nainen ei ainakaan äitinsä luona ole, Jarkko vakuutti.
Hämmennyin täysin. Katsoin Ailaa, joka istui vieressäni aivan levollisena.
Täh? kysyin epäluuloisena. Ootko aivan varma? Tunnen Ailan ja tiedän kyllä missä hän on.
Tismalleen, Jarkko vannoi. Hän on täällä. Haluatko, että annan puhelimen hänelle?
Päätin soittaa peliä mukana, otin kaiuttimen päälle.
Kaiuttimesta työnsi esiin Crystalin musiikin basso, humalaisia ääniä ja sitten naisen ääni, hämmentävän samankuuloinen kuin Ailalla.
Haloo? No kuka siellä? ääni kysyi.
Katsoin Ailaa, jonka silmät avautuivat kummastuksesta.
Aila? Ootko sä siellä? kysyin rauhallisesti.
Kaiuttimesta kuului hilpeä nauru, sitten ääni muuttui yllättävän räväkäksi:
Voi Matti, mä tahdon juhlia, ymmärräthän! Sun tylsä arki ja kotinysväys ei vaan kiinnosta mua. Anna mun elää!
Aila hypähti seisomaan hänen kasvonsa kalpenivat. Hän painoi käden rinnalleen ja kuiskasi:
Tämä on täysin järjetöntä! Kuka tuo on, joka tekeytyy minuksi? Mistä hän edes tietää kaiken tämän?
Missä sinä olet nyt? kysyin puhelimeen.
Mitä väliä sillä, Matti! En oo enää tilivelvollinen, ääni vastasi ilkikurisesti.
Taas naurun ja lasien kilinän säestys. Jarkko tuli takaisin linjoille:
Kuuletko nyt? Sanoinhan että näin!
Lopeta, sanoin lyhyesti, ääneni värähtäessä. Selvitän tämän huomenna. Älä soita enää.
Laitoin puhelimen pois ja katsoin pitkään kattoon yhä hämmentyneempänä. Jos Aila ei olisi istunut vieressä, olisin helposti mennyt ansaan.
Aila rojahti sohvalle, kasvot sekavina.
Oli kuin olisin kuullut oman ääneni. Mutta en ole tuolla! Joku pelaa kummallista peliä. Hän tietää liikaa yksityiskohtia.
En ymmärrä, kuka tämän takana on tai miksi? sanoin, hieroen hiuksiani tuskaisena.
Entä jos todella olisin ollut poissa? Aila sanoi vaimeasti. Olisitko uskonut kaikkea tuota?
Käännyin hänen puoleensa, otin hänet kainaloon ja puristin lujasti.
Tiedän tasan tarkkaan, millainen sinä olet. En menisi uskomaan näitä juttuja hetkeen tämä oli liian epäilyttävää. Eikä ystävien pitänyt toimia näin, vastasin.
Aila hengitti syvään ja nojasi olkapäähäni. Yhdessä me päätimme, että seuraavana päivänä kaikki selviäisi.
* * *
Seuraavana aamupäivänä, kun join kahvia keittiössä, Aila istui läppärinsä äärellä ja yritti keskittyä töihin. Puhelin soi. Soittajana oli Jarkko istuin hiljaa kuunnellen, mitä hän nyt haluaisi.
No, oletteko Mattin kanssa puhuneet? Jarkko kysyi varovaisesti.
Aila epäröi hetken ja päätti testata, mihin Jarkko tähtäsi.
Siinäpä se Koko ilta meni riitelyyn. Matti vaan syytteli, eikä suostunut kuuntelemaan, Aila sanoi teeskennellyllä surullisuudella.
Lyhyt hiljaisuus. Sitten Jarkon ääni muuttui kurkkusävyiseksi:
Niin miehethän eivät koskaan osaa arvostaa oikeaa naista. Tiedätkö… Aila, mä oon oikeasti välittänyt susta pitkään. Oisin valmis tekemään mitä vain, jos antaisit mahdollisuuden.
Aila puristi puhelinta ja hänen äänessään oli yhä jäätävämpi sävy:
Ei ole nyt sopiva aika. Rakastan Mattia ja järjestämme asiat hänen kanssaan. Ei tarvitse puuttua meidän väliin.
Mutta Aila Matti on ollut tosi keljulla tuulella. Oon kuullut, että se etsii jo ulospääsyä tästä suhteesta. Mä vaan haluan, että sulla on joku johon voit luottaa. Mä rakastan sua. Oikeasti.
Aila istahti lujempaa tuolille, veti syvään henkeä.
Nyt riittää, Jarkko. Tiedän kyllä, että sä järjestit kaiken. Löysit naisen, joka osaa imitoida mun ääntä. Halusit saada meidät riitelemään, jotta pääsisit itse väliin. Nyt tiedän kaiken.
Puhelimessa oli hetken hiljaista. Sitten Jarkko tunnusti hiljaa:
Niin, mä tein sen. Koska olet minulle tärkeä. Matti ei ansaitse sinua. Mä olisin sinulle parempi.
Aila painoi silmät kiinni ja sanoi terävästi:
Miksi kuvittelet, että voisin olla onnelinen sun kanssa, kun olet valmis pettämään ja valehtelemaan näin törkeästi? En halua olla missään tekemisissä kanssasi enää. Älä koskaan soita minulle tai Matille.
Hän sulki puhelimen ja hengitti syvään. Katsoi ulos, missä lumi leijaili hiljaa maahan.
Kuin tilauksesta Matti tuli keittiöön.
Ja nyt? kysyin hiljaa.
Aila kertoi kaiken lyhyesti. Hän tunnusti kaiken. Yritti tarjota kultaista elämää. Mutta minä en halua mitään sellaista ihmiseltä, johon ei voi luottaa.
Istuin Ailan viereen, puristin hänen kättään.
En olisi ikinä uskonut Jarkosta tätä, sanoin. Vaikka ehkä ne varoitusmerkit huomasi nyt jälkeenpäin. No, tärkeintä on, että meillä on toisemme.
Aila hymyili. Niinpä. Eikä tarvitse enää keksiä tekosyitä, miksei huvita mökkisaunat.
Naurahdimme molemmat. Uusi rauha laskeutui kotiimme. Käperryimme vierekkäin peiton alle ja päätimme tässä, tässä on meidän maailma. Lumi tanssi yhä ikkunan takana, mutta sisällä oli lämmin ja turva pitkästä aikaa.
* * *
Jarkko istui hiljaisessa keittiössään, tuijotti tyhjää kivikuppia. Puhelin oli hiljaa, enkä hän enää aikonut ottaa yhteyttä. Häpeä vaihtui ärtymykseen:
Miksi kaikki meni pieleen? hän mietti kiivaasti. Hän muisti, kuinka suostutteli Marjaanan, nopeasti kaupungilla tutuksi tulleen naisen esittämään Ailaa puhelun aikana. Kaikki oli suunniteltu mutta lopulta, kaikesta tuli vain tyhjä fiasko.
Paine valtasi hänet, eikä hän tuntenut muuta kuin kiukkua. Hän mietti upottavasti jälleen, kuinka paljon parempi olisi ollut Ailalle kuin Matti. Silti jäädyin siihen paikkaan, missä olin: yksin, kun ystävyydestä ja toivosta ei ollut enää jäljellä kuin harmaa muisto.
Ulkona lumisade peitti kaupungin äänettömästi. Jarkko kokosi roskikseen repimänsä suunnitelmapaperit, käveli ikkunan äärelle ja uskotteli itselleen:
Tulkoon mitä vaan jonain päivänä Aila vielä katuu.
* * *
Nyt, kun ajattelen mennyttä päivää, olen vain kiitollinen siitä, että luottamus kesti. Sain oppia, että todellinen ystävyys punnitaan silloin, kun pienetkin epäilykset alkavat kaivaa. Ystävyyttä ei voi rakentaa kateudelle, ei pelille eikä petokselle. Ja kaikkein tärkeintä omaan kumppaniin pitää sekä uskaltaa että osata luottaa, varsinkin, kun elämä heittelee.
Nyt, kun lumi hiljaa peittää Helsingin, tiedän, että meillä on taas rauha. Se riittää.
