Pettäminen ystävyyden naamion takana
Tämän vuoden talvi oli näyttänyt meille Suomen luonnon koko komeuden. Lunta satoi niin paljon, että pihoista ja kaduista muodostui kuin sadunomaisia maisemia. Raskaat lumihiutaleet leijailivat ilmassa tauotta, peittäen katoille ja jalkakäytäville valkoisen peiton, ja pakkanen teki ilmasta kirkkaan ja raikkaan.
Minä istuin Siirin kanssa meidän Helsingin-lähiön asunnossa, jossa tunnelma poikkesi täysin ulkona pauhaavasta talvesta täällä oli lämmintä ja rauhallista. Isosta ikkunasta näkyi valkea talvinäytös, mutta kotona pystyi nauttimaan pehmeästä valosta ja viltin tuomasta kodikkuudesta. Pöytälamppu levitti ympärilleen lempeää hohdetta ja ajoi kylmyyden kauemmaksi.
Makailimme sohvalla vierekkäin lämpimän huovan alla. Televisiossa pyöri joku kotimainen perhekomedia, ei mitään syvällistä hieman höpsöä ja sopivaa arjesta irtautumiseen. Siiri seurasi elokuvaa tarkasti ja välillä hymyili hiljaa omille ajatuksilleen. Minäkin katsoin ruutua, mutta silmäilin toistuvasti ulos ikkunasta ja ihastelin lumen pyörteitä. Siinä oli jotain rauhoittavaa.
Yhtäkkiä hiljaisen tunnelman rikkoi tuttavallinen puhelimen soittoääni. En heti tarttunut luuriin, sillä en olisi millään halunnut rikkoa sitä pientä rauhaa. Toisen kerran puhelin vaati vastausta. Huokaisin kevyesti, kaivoin kännykän taskusta ja vilkaisin näyttöä. Taas Jarkko.
Jälleen Jarkko soittaa, sanoin Siirille. Jo kolmatta kertaa tänä iltana.
Siiri käänsi päätään hieman, mutta ei irrottanut katsettaan televisiosta.
Taas se yrittää houkutella kylään, hän totesi rauhallisesti. Sehän osti mökin Porvoon suunnalta ja haluaa juhlia. Ei sitä miestä saa kieltäytymään, vaikka sanoisi suoraan ei.
Pyyhkäisin näytöltä ja vastasin puheluun.
Moi, Jarkko, terve, sanoin koettaen kuulostaa iloiselta.
No, Oskari! Milloin tuutte? hänen äänensä helisi innostuksesta. Tässä ollaan jo valmiina: sauna on lämpimänä, pöytä katettu, porukka kerääntyy. Loppuu se sohvalla kyhjötys jo, tulkaa Siirin kanssa, tulee hauska ilta!
Jäin miettimään vastaustani. Vilkaisin Siiriä hän pudisti varovasti päätään, ei sanoja tarvittu. Ymmärsin heti: emme tällä kertaa kaivanneet äänekästä seuraa, emme rymyjuhlia enkä minäkään jaksanut selittelyjä. Halusimme vain hiljaisen viikonlopun kaksin, meidän maailmassa.
Nielaisin ja keksin nopeasti sopivan syyn.
Nyt on vähän sellainen juttu Siiri lähti vanhempien luo Turkuun pariksi päiväksi. En viitti lähteä yksin. Tiäthän joku möläyttää jotain ja sitten kotona riidellään. Jutellaan myöhemmin, eiks vaan?
Puhelimen toisessa päässä tuli lyhyt tauko, sitten Jarkko vastasi ihmeissään:
Ai lähtikö? Milloin takas?
Huomenillalla, korostin hivenen pettyneenä. Sattu niin yllättäen. Oltiin suunniteltu leffailtaa ja kävelyä vielä ennen kuin sää muuttuu. No, ens kerralla sitten.
Jarkko mietti vielä hetken ja hänen äänensä oli jotenkin tyytyväinen.
No, laita viestiä kun tulee kotiin. Halutaan nähdä teitä!
Sovitaan, vastasin. Ehkä ensi viikonloppuna, jos ei suunnitelmat muutu.
Lopetin puhelun ja huokaisin helpotuksesta. Hymy nousi kasvoilleni.
Huh, sainpa taas itseni pois siitä. Mikä siinä Jarkossa on, että pitää aina raahata porukkaa mökille? En yhtään jaksais katsoa humalaisia kavereita, se ei vaan ole mun juttu. Parempi olla rauhassa.
Halasin Siiriä ja tunsin, kuinka jännitys laski hartioiltani. Kodissa oli taas lempeää hiljaisuutta, ulkona hiutaleet tippuivat hiljalleen ja elokuvakin jatkui juuri sellaisena kuin siitä pidimme, lämpimänä, rauhoittavana, ilman mitään möykkää.
Siiri nojautui minua vasten. Tunsin hänen hengityksensä tasaisen rytmin, pehmeän lämmön. Kaikki tuntui loksahtaneen paikoilleen pöytälamppu, hitaasti pyörivä mustavalkoinen elokuva, seinäkellon hiljainen raksutus. Olin turvallisesti kotona.
Niin minustakin, Siiri sanoi hiljaa nostaen katseensa. Katsotaan filmi loppuun ja mennään sitten nukkumaan. Ei kaivata mitään muuta.
Hymyilin, vedin Siirin kainaloon. Ajattelin jo, kuinka sammutan valot, vedän peiton päälle ja nukahdamme lumisateen huminaan. Mutta sitten puhelin soi taas. Tämäkin soitto oli Jarkolta.
Kurtistin kulmiani, vilkaisin näyttöön. No mitä nyt taas?
Jarkko, mähän sanoin aloitin rauhallisesti, mutta äänessä oli jo hitunen kärsimättömyyttä.
Oskari, kuuntele! Olen nyt Krystallissa, käytiin porukalla juhlistamassa ennen mökkisaunaa. Ja täällä täällä on Siiri. Joku miehen kanssa. Ne juo, Siiri halailee sitä. En halunnut puuttua, mutta sun pitää tietää. Eikö sun pitänyt olla lähtenyt äidille? Huijasko se sua?
Jäin sanattomaksi. Katsoin Siiriä hän nosti katseensa, silmissä hämmennystä.
Mitä? Ootko nyt ihan varma? Voitko sotkea Siirin kehenkään muuhun? Tiedän tasan tarkkaan, missä vaimoni on!
Täysin varma, Jarkko vakuutti. Siiri on jo humalassa, nauraa ja ei edes välitä, että näen. Huitaisee kädellä pois! Halutsä jutella sille?
Suljin silmät hetkeksi, mielessä pyöri sekavia kysymyksiä. Voiko tämä olla sattumaa vai onko jotain muuta? Päätin kuitenkin kuunnella.
Anna tuubaan, sanoin lakonisesti ja laitoin kaiuttimen päälle.
Kaiuttimesta kuului klubimusiikin jytkettä, naurua ja epäselviä huutoja. Sitten naisääni hämmentävän samanlainen kuin Siirin vastasi:
Haloo? Kuka siellä? äänessä oli pientä epäröintiä, ikään kuin ihminen olisi vasta nyt tajunnut puhuvansa puhelimeen.
Nielaisin ja vilkaisin Siiriä vieressä. Hän istui sohvalla, silmät suurina eikä tiennyt mitä ajatella.
Siiri? Tämä on Oskari. Mitä oikein tapahtuu?
Kaiutin päästi oudon naurahduksen, sitten ääni muuttui sävyltään vieraaksi:
Oskari, anna olla! Mä haluan pitää hauskaa, ymmärrätkö? Oon kyllästynyt sun tylsään elämään. Bileet jatkuu niin kauan kuin huvittaa!
Siiri hypähti paikaltaan, kasvot kalpeina.
Mitä hölynpölyä! Miten joku voi matkia minua noin hyvin? Ja tietää yksityiskohdat?
Ja missä olet?
Mikä sua kiinnostaa? Enhän ole tilivelvollinen sulle! Teen mitä huvittaa.
Taustalla kuului taas naurua ja lasien kilinää, sitten Jarkko palasi linjoille:
Oskari, kuulitko? Sanoinkin jo
Keskeytin hänet terävästi, sekavat tunteet sekottuivat sisällä.
Riittää, selvittelen tämän huomenna. Älä soittele enää.
Katkaisin puhelun, nakkasin kännykän sohvatyynylle ja jäin tuijottamaan kattoon. Jos Siiri ei olisi istunut vieressä olisin voinut helposti mennä lankaan.
Siiri lysähti viereeni. Kävi miettimään ääni todella muistutti hänen omaansa pelottavan paljon. Mutta nyt tärkeämpää oli: kuka tiesi yksityiskohdat ja miksi?
Aika outoa, hän kuiskasi. Kuka oikein oli? Miksi tämä näytelmä?
Kohautin olkiani. Minulla ei ollut vastauksia vain ikävä tunne siitä, että joku pelasi likaista peliä.
En tiedä, mutta ääni oli kuin sinun. Intonaatiotkin, kaikki täsmäsi. Ei voi olla sattumaa.
Ja Jarkko aivan varmana luuli, että olen se. Jos en olisi nyt kotona olisitko uskonut?
Katsoin Siiriä, hänen silmissään oli pelkoa ja epävarmuutta. Otin hänet syliin, puristin lujemmin.
Olisin alkanut epäillä, tiedän miten suhtaudut tällaisiin asioihin. Tämä oli huono pila tai jotain tosi outoa. Selvitän kyllä! Pyydän klubilta tallenteet, jos tarvitsee, selvitetään kuka tyttö siellä oli.
Siiri nojautui minuun ja vähitellen huoli alkoi hellittää.
Niin, hän nyökkäsi hiljaa. Se ei ollut minä. Mutta kuka ja miksi?
En osannut sanoa. Nyt katseessani oli päätöstä tämä piti viedä loppuun ja saada selvyys.
***
Seuraavana päivänä, kun aamu kirkastui puolenpäivän tienoille, Siiri istui keittiössä teekuppi kädessä ja naputteli työsähköposteihin vastauksia. Sitten Jarkko soitti. Hän mietti hetken ennen kuin vastasi eilinen kummitteli yhä mielessä. Uusiin selityksiin oli kuitenkin saatava jonkinlainen päätös.
Moi, Jarkko puhui varovasti. Ootko jutellut Oskarin kanssa eilisestä?
Siiri puristi puhelinta.
Joo. Riideltiin. Oskari syytti minua kaikesta mahdollisesta, ei edes suostunut kuuntelemaan mitään selityksiä. Luulee että mä valehtelen.
Jarkko oli hetken hiljaa, sitten hänen äänensä sai pienen juonikkaan sävyn.
Niinkö No, mä olen aina sanonut, ettei Oskari oikeasti arvosta sua. Hän ei ymmärrä, millainen oikeasti olet.
Siiri huomasi närkästymisen nousevan, mutta päätti pitää äänensä tasaisena.
Tarkoititko jotain? hän kysyi viileästi.
Jarkon ääni muuttui pehmeäksi, hetken jopa kuiskauksen kaltaiseksi:
Sitä, että ansaitset enemmän, Siiri. Olen miettinyt tätä pitkään Rakastan sua. Ihan oikeasti. Ja haluan huolehtia susta. Jos jätät Oskarin, olen tässä valmiina sinua varten.
Siiri vaikeni. Ajatus pyöri päässä: kuinka kauan Jarkko oli miettinyt tätä? Miksi juuri nyt, tämän kaiken jälkeen? Vai oliko hän järjestänyt koko illan, kun oli kuullut, etten ollut kotona
Hän hengitti syvään ja vastasi:
Jarkko, tuo tuli yllätyksenä. Enkä oikein pidä siitä. Rakastan Oskaria, selvitämme kyllä mitä tapahtui. Ei tarvitse puuttua.
Anteeksi jos sanoin liikaa, ääni pehmeni, varmuus katosi. Halusin vain, että tiedät jos tarvitset tukea, olen täällä. Oskari käyttäytyi väärin. Hän ei ansaitse sua! Hän tahtoo jättää sut, se hakee vaan syytä Haluan, että sulla on hyvä olla.
Siiri puristi puhelinta tiukemmin ja sanoi kylmän rauhallisesti:
Kuule Jarkko, ensinnäkin olin eilen kotona. Toiseksi, emme tapelleet Oskarin kanssa. Ja kolmanneksi, tiedän nyt että sinä järjestit koko jutun.
Puhelimessa oli hetken hiljaista, pystyin melkein kuulemaan, kuinka Jarkko mietti mitä sanoa.
Mistä sä puhut?
Siitä, että palkkasit tytön, jonka ääni muistutti minua. Pyysit häntä sanomaan ne repliikit, että muka bailaan miehen kanssa klubilla. Sinä halusit riidellä, saadaksesi mut sun kanssa yhteen, eikö vain?
Tauko. Sitten kova huokaus, ääni muuttui melkein epätoivoiseksi:
Kyllä, tein niin! Koska rakastan sinua, Siiri! Koska näen, miten Oskari kohtelee sua. Mä voisin tehdä sun arjesta hyvän paremman kuin Oskari!
Siiri sulki silmät hetkeksi. Sisällä kiehui, mutta hänen äänensä pysyi rauhallisena:
Sinunko kanssasi? Ei koskaan. Sinä petät ystäviäkin tämän vuoksi. Ja kaiken vain illuusion takia.
Anteeksi , Jarkon ääni särkyi.
Ei anteeksiantoa, eikä ystävyyttä. Älä enää ota yhteyttä minuun äläkä Oskariinkaan! Kerron hänelle tästä keskustelusta.
Siiri laski puhelimen pöydälle ja katsoi ulos ikkunasta. Rauhallinen lumisade jatkui kuin mikään ei olisi muuttunut.
Oskari asteli huoneeseen, huolestunut ilme kasvoillaan.
No? hän kysyi.
Kaikki selvisi, Siiri sanoi haikeasti hymyillen. Jarkko myönsi kaiken. Hän rakastaa minua, halusi eron, lupaili mitä sattuu Aikamoinen ketku.
Otin hänen kätensä hiljaa omaani. Puristin lujasti että hän tuntisi olevansa turvassa.
Ei ollut oikea ystävä, totesin hiljaa. Turha harmitella, jatketaan eteenpäin. Oletin joskus jotain tällaista, mutten voinut uskoa. Nyt tiedämme kenelle voi luottaa.
Niin, Siiri nyökkäsi. Ainakin on yksi murhe vähemmän.
Hän nojasi minuun ja hymyili varovasti. Hiljaisessa kodissamme tuoksui puu ja kahvi ja tunsimme, että pahin oli jo takanapäin.
Tiedätkö, tämä on jopa helpottavaa, hän sanoi. Nyt ei ainakaan tarvitse keksiä selityksiä mökkiviikonloppuja varten. Jos joku kysyy, voin vain todeta ettei tule, koska paikalla on henkilö, jota en halua tavata.
Lausahdus sai minut naurahtamaan.
Parempi näin. Jäädään kotiin teelle ja telkkaria katsomaan.
Ei tarvitse lähteä mihinkään, Siiri hymyili ja vetäisi peiton tiukemmin ympärilleen.
Niin, omassa pienessä maailmassamme pehmeän viltin alla ja lumen hiljaisessa tanssissa kaikki tuntui olevan kohdallaan. Tässä kodissa, jossa ei ollut sijaa valheille tai peleille, tiesin, että voin luottaa siihen mitä meillä oli: lämpö, luottamus ja yhdessäolo.
***
Jarkko istui keittiössään Tampereen laidalla, tuijotti haaleaa kahvikuppia. Samat sanat soivat päässä: Älä enää soita. Koskaan.
Katkeruuden ja pettymyksen tilalla ei ollut katumusta. Enemmänkin poltteli pettymystä ja kateutta. Hän paukautti nyrkkinsä pöytään.
Miksi kaikki meni pieleen!
Mielessä pyöri eilisen illan hetket. Hän muisti sopineensa kaiken Marjan kanssa sen tytön, jonka tapasi kahvilassa pari viikkoa sitten. Tiedosti heti, että tässä oli ainekset hämäykseen hiukset, ääni, jopa nauru muistuttivat Siiriä. Marja oli suostunut esittämään illan näytelmän helposti: Helppoa, mä rakastan näytellä.
Jarkko seisoi klubin nurkassa ja seurasi, kuinka Marja esitti puhelimessa kuin olisi humalainen Siiri, heitti ilkeitä ja röyhkeitä lauseita kaikki tarkalleen hänen ohjeidensa mukaan. Tuolloin hän jopa tunsi innostusta, voitonriemua: Nyt kaikki muuttuu!
Nyt hänellä oli vain jääkylmä torjunta ja sen jälkimainingit. Hän ei ollut menettänyt vain Siiriä vaan Oskariakin, jonka ystävä hän oli ollut lapsuudesta.
Hän puristi keittiön pöytää, kiroili mielessään. Aavisteli, että kodikkaassa kaksion hiljaisuudessa Siiri ja Oskari nauroivat yhdessä, olivat tyytyväisiä, turvallisia. Elivät sellaista onnea, jonka hän oli itselleen kuvitellut. Ajatteli tiukasti:
Tämän olisi pitänyt olla minun elämääni. Minä olisin ollut parempi.
Loppujen lopuksi istuin siellä pehmeässä valossa Siirin kanssa ja sain muistutuksen siitä, miten tärkeää on luottaa itseensä ja omaan tunteeseensa ystävyyttä ei voi pakottaa, eikä onnea varastaa. Lopulta tärkeintä elämässä on se arkinen, lämmin luottamus ja kyky olla kiitollinen siitä, mitä jo on.
