Petos ystävyyden naamion takana
Tänä vuonna talvi oli päättänyt ottaa kaiken irti: lunta satoi niin paljon, että Toukolan pihat ja Helsingin kadut muuttuivat lähes postikorteista tutuiksi satumaisemiksi. Pehmeät hiutaleet pyörivät tauotta ilmassa, laskeutuivat katoille ja jalkakäytäville, ja kipakka pakkanen sai hengityksen tuoksumaan jäätelölle.
Silti Aino ja Oskari asuivat omassa rauhallisessa kuplassaan, kaukana talvimyräköistä heillä kotona oli lämmin, seesteinen tunnelma. Ulkona tuiskusi, mutta sisällä oli mukavan hiljaista. Lämmin pöytälamppu loi pehmeän valon heidän ympärilleen, pitäen kylmän loitolla.
Pariskunta oli käpertynyt olohuoneen kulmasohvalle, villahuovat tiukasti ympärillä. Televisiosta tuli taas joku kotimainen, huumorintajuton perhekomedia; juuri sopivaa mukavaa hömppää, jonka aikana sai nauraa, ilman että jäisi mitään mietittävää. Aino töllötti ruutua puolihymyssä, mietiskeli omiaan. Oskari nojaili rennosti tyynyihin, vilkaisi välillä ikkunasta alas lumisateeseen. Siinä olikin maisema.
Rauhaa rikkoi Oskarin puhelin, joka helähti kuin joku olisi järjestänyt konsertin keskelle loskaa. Hän ei heti vaivautunut vastaamaan selvästi ei olisi huvittanut keskeyttää tätä hiljaista kotisunnuntaita mutta soitto uusiutui. Oskari huokaisi ja kaivoi puhelimen taskustaan.
No eikös taas Jesse soita, hän tokaisi Ainolle kolmatta kertaa tänä iltana.
Aino vilkaisi puolittain Oskarin suuntaan, mutta pysyi kiinni ruudussa.
Taas kutsuu mökilleen, arvaan, hän hymähti. Onhan sillä nykyään mökki, sitä pitäisi juhlia joka viikonloppu. Ei se lainkaan ymmärrä, että joskus on ihan jees vain sanoa ei.
Oskari pyyhkäisi näyttöä ja vastasi.
No moi, Jesse, terve vaan, hän sanoi yrittäen kuulostaa reippaalta.
Oskari, koska tuut jo? Jessen ääni helisi innosta. Minähän sanoin: ostomökin avajaiset! Kiuas on lämmin, pöydällä vaikka ja mitä, kaverit on jo paikalla! Älä jumitu kotiin! Tuu Ainon kanssa tästä tulee legendaarista!
Oskari jäi hetkeksi miettimään. Hän vilkaisi Ainoon, joka antoi pienen, tuskin huomattavan päänpudistuksen. Hän ei sanonut mitään, mutta Oskari luki tämän kuin iltapäivälehden otsikon: ei tänä viikonloppuna mitään mökkiriehaa, ei kovaa musaa, ei äärettömiä small talk -riennoita. He halusivat olla kotona kaksin ja ihan rauhassa, kiitos.
Oskari pohti nopeasti ja keksi oivan keinon.
Kuule Aino lähti Itä-Suomeen äitinsä luokse pariksi yöksi. En mä yksin viitsisi tulla, tiedät kyllä. Ja joku kuitenkin möläyttää jotain hassua… En nyt halua turhaa perhejupinaa, tuun joskus toiste, niin kuin sovittiin!
Jesse oli hetken vaiti, selvästi kummissaan.
Ai lähti vai? Milloin se muka palaa?
Huomenillalla, Oskari tuhahti pikku pettymyksen sävy äänessään. Se päätti äkkiä lähteä, ja meillä kun oli niin kivat suunnitelmat piti mennä elokuviin, puistoon, ehkä luisteluradallekin. Mutta eipä sitten. Otetaan joskus toiste, se käy varmasti!
Jesse vaikeni hetken, sitten hänen äänensä muuttui aavistuksen oudon tyytyväiseksi.
No okei… Kuitatkaa kun Aino palaa. Tekisi mieli nähdä teitä!
Ilman muuta, Oskari kiirehti. Laitetaan viesti, kun seuraava mahdollisuus tulee.
Hän pani puhelimen syrjään ja huokaisi helpotuksesta.
Huh, melkein olisin jäänyt kiinni, hän tuhahti Ainolle. Miksi se on aina niin innokas? Sanoin jo että mökkireissu ei nyt kiinnosta kuunnella kännisekoilua ja nähdä niiden mökkifiilikset? Ei kiitos. Tämä on paljon parempaa: sinä, minä ja suklaata.
Oskari halasi Ainoa, ja jännitys haihtui ilmaan. Kotona oli taas lämmintä ja rauhallista, ulkona pyrytti, ja telkkarista paukkui leffa, juuri sopivan kotoinen kaikkea muuta kuin Jessen lätinät.
Aino nojautui häneen, hengitti syvään. Tämän kodin pieni maailma oli täydellinen juuri siinä hetkessä: miedonvaloinen lamppu, hidas mustavalkoleffa, vaimea kellon tikitys. Kaikki tuntui turvalliselta, siltä että mikään ulkopuolinen ei voinut häiritä.
Niin tehdään katsotaan loppuun ja mennään nukkumaan. Ei muuta tarvita, Aino kuiskasi, vilkaisi miestä silmiin.
Oskari hymyili, puristi häntä kevyesti. Hän kuvitteli jo, kuinka he kohta sammuttaisivat valot, kömpisivät peiton alle ja jäisivät kuuntelemaan tuiskun ääniä sydän sykkyrällä. Mutta sitten puhelin pärähti uudestaan ja tietysti ihan samalta soittajalta.
Oskari kurtisti kulmiaan, vilkaisi näyttöä, sysäsi huovan syrjään ja tarttui luuriin.
Jesse, sanoin jo hän aloitti, äänessä väreilevä kireys.
Oskari, nyt on tosi kyseessä, Jessen ääni oli harvinaisen vakava, melkein dramaattinen. Olen nyt Klubilla, Kallion Kristallissa poikien kanssa ja arvaa täällä on Aino! Ja jonkun miehen kanssa! Ne juo viiniä, halii ja pitää hauskaa. Mä en viitsi sotkea, mutta sun on hyvä tietää. Vai että se lähti muka äidille!
Oskari jähmettyi. Silmänurkasta hän katsoi Ainoon, sitten puhelimeen, epäluuloisena, oliko tämä nyt joku outo practical joke.
Mitä? Ootko varma? Äänessä epäluulo paistoi kilometrin päähän. Sä taisit erehtyä henkilöstä tiedän tasan missä muija on!
Sataprosenttisesti! Jesse napautti. Se on kännissä kuin ankanpoikanen ja nauraa. Ei edes välitä vaikka minä seisoin vieressä! Huitaisi vain. Haluatko että annan sille puhelimen?
Oskari sulki hetkeksi silmänsä, yritti järjestää ajatuksensa. Kaikki kuulosti ihan sketsiltä. Mitä täällä tapahtuu? Olisiko Jesse oikeasti voinut erehtyä? Vai… oliko tässä jotain muuta?
Anna mennä, sanoi hän viileästi, pisti kaiuttimen päälle. Ihan utelias fiilis, mitä tästä syntyy.
Kaiuttimesta tulvi hämäriä diskobassoja, naurua ja mölinää. Sitten naisääni, ihan selvästi Ainon kaltainen, sanoi puolihumalaisella painotuksella:
Haloo? Kuka tämä on?
Oskari nielaisi, vilkaisi sivusilmällä vieressä istuvaan Ainoon, jolla oli ilme kuin pakkasen puremalla hirvellä.
Aino? Tämä on Oskari. Mitä tapahtuu?
Sanoi nainen naurunpyrskähdys, sitten räväkkä tokaisu:
Voi Oskari, anna mun olla! Haluan juhlia, tajutsä? Mä olen kyllästynyt tylsään elämään. Nyt bailataan, ja se on siinä!
Aino ponkaisi ylös, kalpeana kuin keväinen järven jää. Käsi sydämellä, hän kuiskasi:
Mitä ihmettä tällaista? Kuinka tuo tyyppi muka tietää nimeni ja mistä nämä yksityiskohdat?
Missä olet muka?
Mitä väliä sillä? Ääni oli pisteliäs. Vaikka olisin vaimosi, en sun holhouksen alla. Teen just mitä huvittaa!
Humalainen kikatus, lasien kilinää. Jesse tuli takaisin linjoille:
Kuulitko nyt? Mitäs sanoin?
Oskari katkaisi nopeasti, tällä kertaa hermostunut ja hämmentynyt. Jos Aino ei istuisi sohvalla vieressä, hän olisi jo mennyt halpaan! Aino rojahti takaisin sohvalle, tuijotti häntä epäuskoisena.
On se kyllä aika kopioittaja, ääni oikeasti oli kuin minun! Mutta kuka tätä orkestroi, ja miksi?
Oskari rapsutti päätään pitkään, mutta ei keksi muuta kuin huonoja selityksiä.
Ei mitään käsitystä, mutta täydellinen äänikopio ja vaikka nauru. Joku pelleilee meidän kustannuksella.
Ja Jesse ruskeakuituisen varmuudella väitti että se olin muka minä. Mieti jos olisit oikeasti uskonut?
Oskari silitti hänen hartiaansa.
En olisi, sä et tekisi mitään moista. Tunnen sinut. Jos joku tässä on huijari tai pilaillut, se selviää vaikka rämppään klubin kamerat läpi!
Aino painautui hänen kylkeensä, vilu kaikkosi. Hän huokaisi syvään.
Näinpä. Tämä on joku outo juttu mutta kuka ja miksi?
Oskari nyökkäsi, katseessa jo ripaus taistelutahtoa. Hän puristi Ainon kättä tästä selvittäisiin, yhdessä.
***********************
Seuraavana aamupäivänä Aino istui keittiössä, selaili sähköposteja kahvikupin kanssa. Jesse soitti Aino mietti hetken ennen kuin vastasi; edellisillan farssi tuntui vielä tuoreena mielessä. Uteliaisuus kuitenkin vei voiton.
Moi, Jesse sanoi varovasti, kuin kävelisi jäillä. Ootko jutellut Oskarin kanssa eilisestä?
Aino tarttui tilaisuuteen. Hän päätti nykäistä valheen pokerilla ja katsoa mitä paljastuu.
Oon. Me riideltiin. Oskari väitti että valehtelin ei halunnut uskoa sanaakaan mitä sanoin…
Kuului syvä huokaus, sitten Jessen äänessä oli outo tyytyväinen pohjavire:
No kas niin Mä olen aina sanonut, ettei Oskari oikeasti arvosta sua. Ihan sokea ollut koko ajan.
Aino tunsi kuinka kiukku alkoi kyteä, mutta hän peitti sen kuuliaisuuteen.
Mitä tarkoitat? hän kysyi.
Jesse madalsi ääntä, lähes kuiskasi, muka luottamuksellisesti:
Sitä, että ansaitset parempaa. Aino mä oon oikeasti tykännyt susta pitkään. Rakastanut, jos rehellisiä ollaan. Pitäisin susta huolta, jos antaisit mahdollisuuden. Jos haluat jättää Oskarin, olen olemassa sua varten.
Aino mykistyi. Olisiko Jesse keksinyt koko shown? Halunnut tahallaan saada heidät riitaan?
Hän kokosi itsensä, puhuen rauhallisesti:
Jesse, tämä tuli täysin puskista. Oskari merkitsee minulle kaikkea. Me selvitetään tämä, ei enää muuta väliintuloa.
Anteeksi, jos sanoin liikaa Jesse mutisi, omatuntoaan kiillottaen. Halusin vain että tiedät, että on joku muukin Oskari ei ole sun arvoinen, hän etsi syytä jättää sut! Mä oikeasti toivon että valkkaat paremmin.
Aino rutisti puhelinta. Hän hengähti syvään, pakotti äänensä tylyksi eikä antanut tunteiden ryöpsähtää.
Tiedätkö, Jesse ensinnäkin, olin koko illan kotona. Toiseksi, Oskarin kanssa mitään riitaa ei ollut. Kolmanneksi tiedän, että kaikki lavastettu. En vain tiennyt miksi. Nyt tiedän.
Syntyi hiljainen tauko. Puhelimen toisessa päässä Jesse keräili sanojaan.
Mitä hän sai lopulta ulos, yrittäen vielä pelata tyhmää.
Juuri sitä, että palkkasit tyypin feikkaamaan Ainon puhelun, koska halusit riitaa. Eikö niin?
Hiljaisuus. Vihdoin Jesse lysähti:
No joo, niin mä järjestin. Koska rakastan sua, Aino! Näen miten Oskari sua kohtelee. Halusin vain että ymmärrät, kenen kanssa voisit olla onnellinen mun kanssani!
Aino naurahti lyhyesti ei ollut mitään iloista naurua, mutta asiaa oli:
Onnellinen? Sinun kanssasi? Jesse vaihdat tyttöjä kuin sukkia! Jos olisit viimeinen mies Suomessa, en silti noteeraisi sinua!
Jesse vaikeni hetken, sitten yritti vielä viimeisillä voimilla:
Mä oikeasti ajattelin, että jos teille tulee riita, huomaisit, että mulla on tunteita. Parempia kuin Oskarilla. Ja ne muut tytöt, ne oli vain ohimennen vain sinä olet erityinen! Minä oikeasti pitäisin sinusta parempaa huolta!
Aino oli tyyni, ääni viileni entisestään:
Sullako? Eipä kiitos. Petit ystävyyden, petit kaiken. Ja tästä eteenpäin unohtaisit meistä molemmista kaiken.
Anteeksi… Jesse mutisi, täysin lyötynä.
Mutta Aino ei antanut armoa.
Ei anteeksiantoa, eikä ystävyyttä. Älä enää soita! Ja Oskarillekin soitan nauhan tästä tiedät, että tämä oli loppu.
Hän painoi puhelimen pöytään. Kädet tärisivät hetken, sitten olo helpotti. Hän vilkaisi ikkunasta ulos: lunta satoi kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Silloin Oskari ilmestyi ovelle, huomaten Ainon vakavan ilmeen.
No, selvisikö jotakin? hän kysyi, hetken epäröiden.
Aino kääntyi ja huokaisi pienesti:
Kaikki selvisi. Jesse järjesti koko jutun tunnusti rakastavansa minua ja halusi, että riidellään, jotta valitsisin paremmin. Tarjosi vaikka mitä. Hullu ukko.
Oskari istui hänen viereensä ja tarttui käteen.
Silloinhan se ei ollut koskaan ystävä unohetaan koko tyyppi. Vaikka vähän olikin etukäteen epämääräinen olo, mutta nyt palaset loksahti.
Aino nyökkäsi, nojausi lähemmäs.
Nyt tiedetään, kehen voi luottaa Ja loppupeleissä helpotti, kun sai selvyyden. Enää ei tarvitse miettiä, eikä selitellä.
Hän sulki silmänsä hetkeksi, hengitti syvään; kodin keittiössä tuoksui tuore kahvi ja rauha.
Ja tiedätkö mitä, tämä on itse asiassa aika hyvä syy välttää kaikki mökkibileet jatkossa Ei tarvitse arpoa tekosyitä ah, siellä vieraana on nykyään henkilö, jonka kanssa en suostu samaan pöytään. Aika kätevää, Aino sanoi leikkisästi, vaikka takana kaikui myös helpotus.
Oskari nauroi. Nyt nauru oli aitoa.
Sovitaan niin: leffailtoja, teetä, ja pyjamatakkia eikä tarvi poistua kotoa metriäkään.
Just niin. Ja kukaan ei pakota baariin, Aino virnisti, kietoi peiton tiukemmin ympärilleen ja jäi Oskarin kainaloon.
Heidän pieni maailmansa oli taas kokonainen ja lämmin pelkkiä lumikiteitä ikkunan takana ja pehmeää valoa, kulho suomalaista suklaata pöydällä. Ei mitään valheita, ei pelejä, ei turhaa draamaa. Vain he kaksi ja se on kaikki mitä tarvitaan, kun pää on vihdoin rauhallinen ja huominenkin näyttää ihan yhtä hyvältä kuin nyt.
*************************
Jesse istui keittiössään Helsingissä, kymmenen vuotta vanha kahvikuppi tahrallaan edessään, täysin hiljaa. Hän ei muistanut milloin viimeksi ehti hörpätä, mutta päässä soi vain yksi lause: Älä enää koskaan soita.
Syyllisyyden sijasta hänen sisimpäänsä kasvoi möykky, joka tuntui tursuavan rintalastan alle alapainoksi ärsyneenä hän hakkasi pöydän reunaa puhtaaksi murusista.
Miksei asiat koskaan mene niin kuin piti! hän äyskäisi itsekseen.
Kuvina risteilivät illan tapahtumat: klubilla yhdessä Marin kanssa (jonka hän oli nähnyt pari viiikkoa sitten hipsterikahvilassa). Hän muisteli, miten Marilla oli sama polkkatukka, samantyylinen ääni kuin Ainolla. Hän oli selittänyt suunnitelman tämä vain hymähti: Kyllä mä osaan feikata.
Jessen sydän hakkasi vieläkin, kun muisteli, miten Marja klikkasi puhelinta, veti Ainon roolin viinilas kädessä, virnuili ja laukoi sanat juuri niin kuin oli ohjeistettu. Silloin kaikki tuntui hetken mahdolliselta. Ehkä Aino valitsisi toisin… Mutta nyt hän oli menettänyt molemmat: Ainon ja Oskarin.
En minä ainakaan mokannut, hän sihisi itselleen. Niillä vain menee liian hyvin. Eikä Oskari ansaitse Ainoa minä olisin parempi, varmasti.
Hän nousi, sormet puristuivat pöydän reunaan. Hän muisti, miten oli vuosia katsellut Ainon ja Oskarin arkea naurua, katseita, yhdessäoloa, mitäänsanomattomia hetkiä. Hän oli ajatellut, että pystyy parempaan. Ja nyt kaikki meni sivu suun.
Hän vilkaisi ikkunasta ulos: hiutaleet putosivat hiljaisesti, kaikki näytti rauhalliselta.
Miksi niillä on kaikki, ja mulla ei mitään? hän kuiskasi vihaisena. Se Oskari ei tajua, mitä menettää.
Puhelin oli mykkänä pöydällä, samoin kuin koko Jesse. Hän ei aikonut soittaa, ei selittää. Ei ollut enempää hävittävää. Mutta mielessä jo muovautuivat uudet katkerat ajatukset:
Saa ne nyt sitten höpöttää omassa tyynessä onnessaan Mutta minä tiedän miten asiat oikeasti on. Ehkä Aino tajuaa vielä joskus ehkä liian myöhään
Hän tuijotti vielä pitkään lumisadetta, repi ohjekäsikirjoituksensa pieniksi paloiksi ja tiputti suoraan roskikseen ainoana muistona täydellinen epäonnistuminen.
Ulkona Helsinki peittyi huopaiseen hiljaisuuteen. Oskari ja Aino saattoivat nauraa, juoda kahvia ja olla kiitollisia arkisista päivistä mutta Jesse ei toivottanut heille onnea. Hän jäi märehtimään vain yhtä ajatusta:
Tuo kaikki olisi pitänyt olla minun. Kaikki.
