Petos ystävyyden naamion takaa
Tänä talvena talvi oli päättänyt näyttää parastaan: lunta tuli niin paljon, että pihat ja kadut muuttuivat satumaisiksi maisemiksi. Hiljaiset lumihiutaleet leijailivat tauotta ilmaan, peittivät katot ja jalkakäytävät paksuun, pehmeään mattoon, ja pakkanen teki ilmasta raikkaan ja suorastaan piristävän.
Sen sijaan Aino ja Eero nauttivat ihan toisenlaisesta tunnelmasta omassa kerrostaloasunnossaan Espoon perukoilla. Ulkona maailma oli kuin postikortissa, mutta sisällä oli lämpöistä, rauhallista, ja villasukat jalassa elämä tuntui erityisen leppoisalta. Vanhanaikainen pöytälamppu loisti lempeää valoa, muodostaen ympärilleen pienen lämpimän keitaan, jossa kenenkään ei tehnyt mieli muistella Loskaa tai ahtaita busseja.
Pariskunta oli kääriytynyt samaan muhkeaan fleece-peittoon ja vajonneet mukavasti sohvalle. Televisiosta tuli joku kotimainen hassunhauska perhe-elokuvan klassikko, jonka juonesta harva pysyi kärryillä, mutta jossa kuitenkin oli sopivan paljon noloja tilanteita, auttamattoman kehnoja vitsejä ja retroa lumilautamuotia. Aino seurasi elokuvaa, välillä hymyillen vaimeasti omille mietteilleen. Eero puolestaan silmäili vuoroin ruutua, vuoroin ikkunan takana leijuvaa lumimyräkkää näkymä oli kertakaikkisen kaunis.
Rauha rikkoutui, kun Eeron puhelin lauloi tuttua Marimekon soittoääntä. Hän antoi sen ensin soida ehkä toivoen, ettei tätä pientä arjen onnentilaa tarvitsisi heti murtaa. Mutta soitto toistui. Eero huokaisi ja kaivoi puhelimen taskustaan, vilkaisi näyttöä ja huokaisi uudelleen:
Se on taas Tapio, hän mutisi, nykäisten katseellaan Ainon suuntaan. Kolmas soitto tänä iltana, jos nyt oikein lasken.
Aino vilkaisi häntä puolihuolimattomasti, silmät telekoon ruudussa.
Varmaan taas kutsuu mökille, hän totesi tyynesti. Ostihan se juuri uuden huvilan tuolta Hämeenlinnan nurkilta ja haluaa tietenkin juhlia. Ja hän ei taida olla kuullut sanaa ei koskaan eläessään.
Eero pyyhkäisi näyttöä ja vastasi, ääni jo kohteliaan pirteänä.
No Tapio, terve! hän sanoi. Mitäs nyt?
Eero! No milloin te tuutte? kaverin ääni kantautui kaiuttimesta yhtä innosta pärisevänä kuin keväinen ketunpoikue. Sanoinhan, että juhlistetaan uuden mökin kauppoja! Sauna on lämmin, pöytä täynnä herkkuja, porukkaa tulossa. Älä ny jumitu sinne Espoon keskelle, ota Aino mukaan ja tuukaa tästä tulee huippukivaa!
Eero mietti hakien sanojaan, vilkaisi samalla Ainoon, joka pudisti päätään tuskin havaittavasti. Mitään ei tarvinnut sanoa ääneen: nyt ei kiinnosta mikään örvellysilta, karaokekissat ja saunat ilman lauteita. He halusivat viettää rauhallisen viikonlopun vain kaakao, villasukat ja yhdessäoloa.
Hetken Eero empi, mutta sitten keksi mainion harhautuksen:
Kuule Tapio, on vähän huono hetki Aino lähti käymään äitinsä luona pari päivää. Ei huvita yksin tulla mökille notkumaan. Sori vaan! Kyllä me vielä tullaan, mutta myöhemmin.
Puhelimessa seurasi pieni ällistynyt hiljaisuus.
Ai lähti? Tapion ääni oli kuin karjalanpiirakkaa suupielessä. Milloin se palaa?
Huomenilta, Eero huokaisi. Oli yllättävä lähtö, harmi, kun juuri oli kivat suunnitelmat tälle viikonlopulle. Oltiin ajateltu mennä leffaan, käydä järven jäällä, ehkä jopa luistelemaan. Mutta se jäi nyt väliin. Mennään siis ensi kerralla, ok?
Tapio kuulosti hyväksyvän: No, ilmoittele sitten kun Aino on takaisin, mielelläni näkisin teitä!
Totta kai! lupasi Eero nopeasti. Ehkä ensi viikonloppuna, jos ei tule mitään!
Hän painoi puhelimen alas ja hymyili puoliksi helpottuneena, puoliksi tyytyväisenä.
Taisi mennä läpi, Eero sanoi Ainolle. Miksi se on niin periksiantamaton? Eikö voi vaan tajuta, etten halua mökkirymistelyihin? Kaikki ne niiden humalaiset saunakeskustelut… Mun mielestä paljon parempi viettää iltaa sun kanssa.
Hän halasi Ainoa, ja lämpö kulki heidän välillään ulkona lumihiutaleet pyörivät, mutta olohuoneen sohvalla oli aina kevät.
Aino painautui tiukemmin Eeroon. Huoneessa vallitsi hiljainen rauha: mustavalkoinen Suomi-elokuva jatkui ruudulla, kudottu matto tuntui lämpimältä jalkojen alla ja keittiön kello hiljaisesti raksutti aikaa. Kaikki oli tasapainossa.
Sama täällä, Aino sanoi, katsoen Eeroa suoraan silmiin. Katsotaan vaan leffa loppuun ja mennään nukkumaan. Ei mitään sen kummempaa.
Eero hymyili, halaten, ja näki jo mielessään, miten he muutaman tunnin päästä sammuttavat valot, kömpivät painavan peiton alle ja kuuntelevat myrskyn huminaa. Mutta sitten puhelin soi taas. Sama soittaja.
Eero kurtisti kulmiaan, vilkaisi näyttöä vastahakoisesti. Mitä nyt vielä?
Tapio, mä sanoin jo hän aloitti varovasti, mutta hänen äänessään oli jo väsymystä.
Eero, täällä ollaan Hämeessä kyläpubissa lämmittelyt ennen saunaa! Ja arvaa mitä Aino on täällä. Jonkun äijän kanssa. Ne skoolailee ja halailee. En ois halunnu ilmoittaa, mut sun pitää tietää. Eikö sen pitänyt olla äitinsä luona?
Eero jähmettyi. Hän katsoi Ainon puoleen, sitten tv-ruutuun, miettien, onko tämä nyt joku Tapsan aprillipila.
Mitä? luulenko oikein? Ootko varma? Sä varmaan sekoitat johonkin.
Satavarma, Tapio vakuutti. Se on humalassa, nauraa täysillä. Enkä mä sille kelpaa ilonpilaajaksi se vain huitoo. Halutko että annan sen puhelimeen?
Eero sulki silmänsä hetkeksi, prosessoi tilanteen arktisella tehokkuudella. Mitä ihmettä tässä tapahtuu? Onko Tapio tullut hulluksi vai?
Anna vaan, sanoi Eero, äänessä epäilevä kiinnostus.
Kaiuttimesta kuului puupukin musiikkia ja naurua. Sitten naisääni aivan kuin Aino ilmestyi linjalle.
Haloo? Kuka siellä? ääni kysyi, hieman alahuuli pyöristettynä.
Eero nielaisi. Katsoi Ainoa, joka istui hänen vieressään, isoilla silmillä ja yhtä hämmentyneenä.
Aino? Eero sanoi rauhallisesti. Mikä tääl tapahtuu?
Kaiuttimesta kuului kevyt naurahdus ja ääni kävi entistäkin railakkaammaksi:
Voisitko jättää rauhaan! Mä haluun juhlia, käsitätkö? Oon ihan kyllästynyt sun tylsään elämään! Kerrankin otan kaiken irti!
Aino pomppasi ylös sohvalta. Kasvot olivat kalpeat, käsi tepasteli rinnalla kuin EKG:n mittarissa, ja Aino kuiskasi melkein kuulumattomasti:
Mitä ihmettä? Miten se muka voi tietää mun nimen? Ja mistä se tietää susta noin tarkkaan?
Missä olet?!
Mitä väliä sillä on? Olen sun vaimo, mutta en sun talonmies! Teen mitä haluan!
Taustalla musiikki ja lasien kilinä sekoittuivat Tapsan mä sanoinhan! -huutoihin.
Eero painoi puhelun kiinni. Hän vilkaisi Ainoa, jonka kasvoilla heijastui syvä hämmennys ääni oli tuttu, mutta ilmeisesti väärennös. Hän istui alas sohvalla, haroi hiuksiaan.
Mitä täällä tapahtuu? hän mutisi. Toi kuulosti ihan sulta.
Ja Tapio on vielä varman oloinen… mieti jos oikeasti olisin ollut pois kotoa? Voisit luulla, että pyörin baareissa jonkun ukkelin kanssa!
Eero tarttui Ainon käteen, katsoi silmiin ja sanoi huolettoman lämpimästi:
Olisin mä silti epäillyt koko juttua. Ehkä se oli joku kummallinen pila, tai sitten joku näyttää tosi samalta kuin sinä. Ja no, mikähän teatterikoulu Tapion kaveripiirissä pyörii, että näin hyvä feikki löytyy? Mutta selvitetään vaikka soitellaan sinne kuppilaan ja pyydetään kamerat pyörimään, jos pitää.
Aino nojasi häneen, jäinen tunne vaihtui hitaasti lämpöiseksi luottamukseksi. Juu, ei se ollut minä. Mutta kuka ja miksi?
Eero kohautti olkapäitään, mutta nyt hänen katseessaan oli päättäväisyyttä. Hän puristi Ainon kättä; me ollaan tässä yhdessä, ihan sama mitä seuraavaksi tulee.
***
Seuraavana päivänä, lähemmäs puoltapäivää, Aino istui keittiön pöydän ääressä, joivat lakkapilviä kahvinjuonnin lomassa, kun puhelin kilahti taas. Tapio. Aino mietti hetken epäröi mutta uteliaisuus voitti.
Moi, Tapio aloitti varoen. Puhuitko Eeron kanssa eilisestä?
Aino puristi puhelinta. Päätös selvyydestä oli syntynyt.
Puhuttiin joo vähän tuli suukopua. Eero epäili kaikkea mahdollista ja väitti, että valehtelen. Ei se oikein uskonut mulle.
Tauko. Tapion äänessä vilahti kummallista tyytyväisyyttä.
Niinkö Mä oon kyllä aina sanonut, että Eero ei sua arvosta. Ei se tajua, kuinka upea sä oot.
Ainon sisällä kuohahti, mutta hän pakotti äänensä tasaiseksi.
Mitä tarkoitat?
Tapion ääni muuttui matalaksi, lähes kuiskaukseksi:
Sä ansaitset paremman. Oon kauan ajatellut kertoa Mä rakastan sua, Aino. Ihan oikeasti. Jos haluut lähteä Eerosta, mä autan. Oon aina sun puolella.
Aino oli hiljaa. Palikat loksahtivat paikoilleen: Tämähän oli koko sekoilun motiivi! Salarakkaus, juonet, show. Hän veti syvään henkeä.
Tapio, yllätit kyllä. Ja rehellisesti sanottuna nyt on aivan väärä hetki. Mä rakastan Eeroa. Kyllä me selvitämme kaiken ilman sun apua.
Sori jos sanoin liikaa, Tapio mutisi, ääni yhtäkkiä pehmeä ja epävarma. Halusin vain, että sulla on joku tuki. Eerohan syyllisti sua ihan turhaan; musta tuntuu, että se etsii syytä jättää sut yksin!
Aino puristi puhelinta niin, että valkoiset rystyset paistoivat. Hän hengitti syvään ja laski äänensä viileäksi:
Kuule Tapio. Ensinnäkin, mä olin eilen kotona. Toisekseen, me ei Eeron kanssa riidelty. Ja kolmanneksi, tiedän että tää teatteri oli sinun järjestämä. Nyt myös tiedän miksi.
Puhelu hiljeni. Vihdoin Tapio päästi suustaan: Mitä tarkoitat?
Sitä, että värväsit naisen, jolla on samantapainen ääni kuin mulla. Ehkä baarista vai Tinderistä, en tiedä. Käskin häntä soittaa Eerolle ja esittää minua. Koska halusit meidät riitaan. Kerro nyt suoraan: eikö mennyt juuri näin?
Tauko venyi tuskalliseksi, kunnes Tapio äkkiä purskahti: Niin, minä järkkäsin! Koska rakastan sua! Eero kohteli sua vuosia kuin märkää sukkaa. Mä halusin, että huomaat mitä voisit saada mut muttin asiat vaan meni pieleen!
Aino sulki silmänsä sekunniksi. Sitten naurahti kuivasti:
Ai olla onnea sun kanssa? Missä universumissa? Sä vaihdat tyttöjä kuin villasukkia. Ja jos olisit viimeinen mies tässä maassa, en silti katsoisi kertaakaan. Tajuatko?
Tapio vaikeni, sitten yritti vielä hiljaa: Mä ajattelin, että riita avaisi sun silmät. Oon yrittänyt unohtaa sut, mutta en vaan voi! Voisin kohdella sua kuin kuningatarta, hemmotella ja rakastaa
Ainon ääni pysyi jääkylmänä:
En ikinä. Sä petit ystävyyden, luottamuksen ja vielä omien harhojesi vuoksi. Ei anteeksiantoa.
Anna anteeks kuului vaimea anelu.
En. Ja älä soita enää. En sulle, en Eerolle, ja muuten soitan vielä tämän keskustelun hänelle kuunneltavaksi.
Aino painoi puhelun pois, laski puhelimen pöydälle ja katsoi ikkunasta ulos siellä hiljaiset lumihiutaleet putosivat maahan, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Juuri sillä hetkellä Eero astui keittiöön, huomasi Ainon kasvoilla uuden rauhan.
Miten meni?
Aino kääntyi, huulilla pieni surumielinen hymy.
Kaikki selvisi, hän huokaisi. Tapio järjesti kaiken, myönsi rakastavansa ja halusi meidät riitelemään. Tarjosi kultakruunua ja vaaleanpunaista pilveä minä lähinnä nauroin. Olipas onnetonta.
Eero istahti viereen, tarttui Ainon käteen ja puristi napakasti, tuntuvalla myötätunnolla.
Hän ei koskaan ollut oikea ystävä. Unohda koko tyyppi. Jos ihan rehellisesti sanon, jo aiemmin epäilin jotain, mutta nyt kaikki osat loksahti paikoilleen.
Niin. Mutta nyt tiedämme, keihin voi luottaa.
Aino nojautui Eeroon, äänestä oli kadonnut katkeruus. Rauha palasi heidän nokipannukahveihinsa. Hetken Aino hengitti syvään kotinsa tuttuja tuoksuja lämmin puu, tuore kahvi, oma lempihajuvesi.
Tiedätkö Ehkä tämä oli jopa hyvä juttu. Nyt ei tarvitse enää keksiä tekosyitä, miksi ei haluta mennä mökkirymistelyihin. Kerrotaan vaan totuus: siellä on paikalla yksi todella epämiellyttävä tyyppi!
He molemmat nauroivat vilpittömästi, ilman menneisyyden varjoja.
Siinäpä hyvä, Eero nyökkäsi. Jatketaanko tätä leffa- ja kahvilinjaa siis jatkossakin?
Ehdottomasti, Aino vastasi ja vetäisi peiton päälleen kuin pesäpoika parhaana pakkaspäivänä.
Täydellistä, Eero hymyili ja veti hänet kainaloon.
Lumihiutaleet pyörivät siellä ulkona, mutta heidän maailmansa oli taas ehjä ja lämmin yhtä vahva kuin villasukka ja mummon tekemä ruisleipä. Ulkopuolelle jäi kaikki, mille ei ollut tilaa enää heidän arjessaan: valheet, epäilykset ja toisten pelit. He olivat kahdestaan, ja se riitti tänään, huomenna, aina.
***
Tapio istui omassa keittiössään, tuijotti kylmentynyttä puolikuppia Juhlamokkaa. Viimeiseksi jäi soimaan Aino kylmänviileä toteamus: Älä enää soita.
Mutta katumuksen sijaan Tapion sisällä myllersi tukahdutettu, raskas ärtymys sellainen, jonka vain suomalainen mies osaa tuntea, jos häviää sekä känni-illan että naisen.
Miksi tämä meni just näin päin? hän parahti. Miksi Eero saa kaiken, ja minä en mitään?
Hän muisti edelleen, miten oli katsellut Marjaa (se baarista lainattu tuplakappale) soittamassa Ainoa oikean äänenpainon, huvittuneen naurun, lähes täydellisen suorituksen. Sillä hetkellä Tapio oli kokenut vilpitöntä ylpeyttä: Vihdoinkin, nyt Aino huomaa, että minä olen Se Oikea.
Ja sitten jäätiin nollille.
Ei tää ollut mun vika! hän höpisi niin, että leivänmurut lensivät pöydällä. Ne elää siellä jossain pullantuoksuisessa kuplassa ja eivät vaan tajua!
Hän käveli keittiötä vihaisesti, nojautui sitten pöytään, puristi knuudelliset sormet puukkoon sylissä kuin sillä voisi muuttaa historian.
Hän painoi otsansa ikkunaan ja katsoi, miten lumihiutaleet leijailivat alas varjostamaan järven pintaa.
Miksi kaikille muille ja ei mulle Miksi?
Tapio tiesi menettäneensä kaiken: niin rakkauden kuin parhaan ystävänkin eikä ollut edes pahoillaan. Mutta katkeruus jäi kuin viileä veto suoraan ikkunasta.
Hän seisoi ikkunan äärellä, puristi vielä viimeisen kerran taskussaan olevaa muistiinpanolappua sitä, johon oli kirjoittanut kreivin ajan vuorosanoja Marjalle, että esitä Ainoa ja repäisi sen keskeltä kahtia. Edes paperi ei halunnut olla enää osallisena tässä farssissa.
Ulkona lumisade jatkui katedraalimaisen rauhallisena. Tapio jäi katsomaan ja lopulta jupisi hiljaa itselleen:
Aino kuvittelee, että kaikki on hyvin mut eräänä päivänä hän huomaa, mitä menetti.
Silloin hän kääntyi pois, heitti repaleisen lapun bambukoriin ja antoi itselleen viikonlopun vapaaksi toiveunista. Olkoon muiden maailma täydellinen hänestä ei tullut sen sankaria, mutta ei hänestä tullut antisankariakaan. Hän jäi vain siihen mihin jäisi kuka tahansa epäonnistunut suomalainen mies: miettimään mitä olisi voinut tehdä toisin, mutta ei sittenkään muuttanut mitään.
Taivaalta tippui lunta. Ja joku muu keitti keittiössään iltateetä. Kaikki jatkui kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan paitsi niille, joiden maailma oli tällä kertaa muuttunut.
