Petoskuvitelma
Haluatko sinä tosiaan, että minä tulen mukaasi? Eero kallisti hieman päätään ja katseli Mirjaa lämpimällä, aavistuksen huvittuneella hymyllä. Hänen silmissään tuikki uteliaisuus ja äänessä oli hienoinen ihmetyksen sointi. Tietenkin haluan tavata perheesi, mutta
Totta kai, Mirja suoristi hiussuortuvan korvan taakseen, posket punoittaen jännityksestä, ja tarttui varovasti Eeron kädestä, sormet ujosti limittäin hänen omiensa kanssa. Heidän täytyy nähdä sinut! Olen kertonut niin paljon sinusta, että äiti taatusti pitää sinua jo perheenjäsenenä. Eilen hän kysyi, mistä ruoasta pidät eniten! Kuvittele!
Eero naurahti, mutta ei vastustanut. Hänestä tuntui oudolla tavalla lämpimältä, että Mirja oli niin ylpeä hänestä. Kaksikymppinen, energinen, nauravainen ja katse, joka tuntui syttyvän, kun hän katsoi Eeroa Mirja oli Eeron mielestä kuin raikas kevätpäivä pitkän talven jälkeen. Hän ei ollut edes huomannut, miten ensimmäisten kuukausien aikana oli alkanut tuntea kuuluvansa Mirjan maailmaan, arkisiin kävelyihin, nauruun ja loputtomaan optimismiin.
Se sunnuntai oli kirpeän aurinkoinen. Taivas oli kirkkaan sininen ja viileä tuuli muistutti, että syksy oli ovella. Mirja pukeutui suosikkimekkoonsa, pieneen kukkakuosiin se toi esiin hänen nuoruutensa ja kepeytensä. Eero valitsi farkut ja kauluspaidan ei liian virallista, muttei myöskään huolimatonta, tavoitteli tasapainoa kunnioituksen ja oman tyylinsä välillä. Matkalla Mirja vilkuili Eeroa vähän väliä, kuin varmistaakseen, ettei hän ollut muuttanut mieltään. Hän pyöritteli mekonsa helmaa hermostuneesti ja palasi katseellaan Eeron kasvoihin yhä uudelleen.
Jännittääkö? Eero puristi kevyesti hänen kättään, yrittäen siirtää rauhallisuuttaan Mirjaan.
Vähän, myönsi Mirja katse pöydässä. Tämä on niin iso askel! Haluan, että kaikki menee täydellisesti. Olen varma, että vanhemmat pitävät sinusta. Mutta sitten on Aino… Siskoni… Hän on kateellinen! Hänellä ei ole ketään. Siksi pelkään…
Aino oli Mirjaa viisi vuotta vanhempi pitkä, hoikka, tummat hiukset tarkasti poninhännällä. Hän oli viimeistä vuotta yliopistolla ja kävi samalla päivätöissä toimistossa, harjoitellen tulevaa uraa. Hän oli aikuisempi, niin järkevä… Mitä jos Eero ihastuisikin Ainoon? Sitä ei saanut tapahtua.
Astuessaan kerrostaloasuntoon Mirja huomasi heti, että Aino oli pukeutunut poikkeuksellisen huolitellusti: mekko syvällä pääntiellä, korkokengät kevyt meikki korosti hänen kasvonpiirteitään. Hän peilasi eteisen edessä korvakorujaan, eikä selvästikään odottanut heitä. Ilmassa tihentyi jännitys, melkein käsinkosketeltava.
Oho, Aino sanoi ja nosti hieman kulmiaan. Hänen äänessään oli kylmää etäisyyttä. Olette aikaisin. Luulin tulevanne vasta tunnin päästä.
Pääsimme irti aikataulusta, Mirja kurtisti otsaansa, ääni nyki hermostuksesta. Menossa jonnekin?
Joo, ravintolaan ystävien kanssa, Aino korjasi hiustaan vilkaisten puolittain Eeroa. Komeahan tuo vieras oli, Mirja on onnekas. Ajattelin lähteä ennen kuin te tulette.
Eero, joka tähän asti vain katseli asuntoa ja imi itseensä Mirjan kodin tunnelmaa, hymyili sitten lempeästi.
Olette hyvin kaunis.
Mirjan sisällä muljahti. Hän tunsi sen äänen kevyt, vilpitön ihailu. Hän tiesi, että Aino osasi tehdä vaikutuksen. Sydän hakkasi kiivaammin ja kämmenet liimaantuivat yhteen.
Kiitos, Aino hymyili hillitysti, mutta katse ei lämmennyt. Hän ei aikonut flirttailla, otti vain kohteliaisuuden vastaan, kuten olisi hänen tapoihinsa kuulunut.
Mutta Mirjalle sekin riitti. Kateuden aalto, terävä ja yllättävä, peitti järjen.
Niinhän se menee! hänen äänensä oli terävämpi kuin yleensä. Aina sinun pitää olla huomion keskipisteessä! Vaikka kerrankin tuon poikaystäväni kotiin. Aina kilpailet!
Mirja, Aino huokaisi. Hänen kärsivällisyytensä oli ehtymässä. En edes aikonut tavata ketään. Olin lähdössä. Sinä teet tästä vaikeaa.
Tuossa mekossa? Ystävien kanssa? Mirja astui lähemmäs, silmissä kiilsi loukkaus ja kiukku. Älä valehtele! Olet pukeutunut tarkoituksella, että Eero kiinnittäisi huomiota! Olet kateellinen, koska minulla on jotakin, mitä sinulla ei ole!
Hölynpölyä, Aino nosti kädet turhautuneena. Hillitty tyyneys rakoili. Pukeudun näin aina, oma asiani. Älä heijasta omia kompleksejasi minuun.
Eero seisoi hämmentyneenä, katse liikkui siskosten välillä. Hän ei ollut osannut kuvitella, että tilanne kiristyisi näin nopeasti. Ihan tavallinen kohteliaisuushan se oli
Mirja, ehkä riittäisi… hän koetti rauhoittaa, askel eteen. Puhutaan rauhassa?
Mutta Mirja ei vielä kuullut. Tunteet kuljettivat kuin jäätynyt joki keväällä, railona.
Aina sama juttu! Mirjan ääni kajahti eteisestä, kaikui asuntoon. Sinä, vanhempi, fiksumpi, kauniimpi, ja kaiken pitää pyöriä sinun ympärilläsi! Minne minä jäisin?
Lopeta jo, Ainon huulet puristuivat yhteen ja silmät tummenivat. Ei tämä ole kilpailu. Eikä koskaan ollut!
Ehkä sinulle ei, mutta minulle kyllä! Mirja nieli kyyneleet, puristi nyrkkejä.
Samassa vanhemmat astelivat huoneeseen. Hannu, isä, harmaassa neuleessa ja sanomalehti käsissään, pysähtyi ovelle. Nea, äiti, kurkisti keittiöstä, esiliinaa pyyhkien, väsymys ja harmistus kasvoilla.
Mikä täällä nyt on hätänä? Hannu kysyi, äänensävyllä, jossa ei ollut kovin paljon tunnetta kuin olisi jo tottunut perheriitoihin.
Äiti, isä, Mirja kääntyi heidän puoleensa, ääni säröili. Katsokaa nyt Ainoa! Hän halusi varastaa Eeron minulta! Koska hän ei kestä, että minulla on jotakuta!
Nea huokaisi, päätään pudistaen, kun katse viivähti Ainossa ei niinkään tuomitsevana, vaan koko tilanne tuntui hänestä surulliselta.
Aino, miksi sinulla piti olla noin juhlatamineissa? Mirja kertoi tuovansa poikaystävän. Yritä nyt ymmärtää…
Olin menossa pois. En halunnut tavata ketään, tiesin että tälläistä tästä tulee. Olen väsynyt siihen, että syytetään turhaan, Aino risti kädet tiukasti.
Näetkö?! Mirja osoitti siskoa. Hän syyttää taas minua!
Eero yritti uudestaan puuttua: Eikö voitaisi istua alas ja jutella? Tämä menee ihan yli…
Mutta Mirja oli jo liian kiihtynyt. Hän tarttui Ainon mekon reunasta ja repäisi. Ohut kangas repeytyi, käsi tärisi.
Mitä oikein kuvittelet tekeväs? Aino kuiskasi. Hänen äänensä oli tyyni kivusta huolimatta.
Kuvitteletko, etten huomaisi? Etkö näe, miten yrität tehdä vaikutuksen?
En ole kiinnostunut hänestä! Sinä vain näet asioita, joita ei ole, Aino perääntyi, äänestä tuli jäistä.
Vanhemmat katselivat vähän syrjästä, Hannu palasi lehteen, olkapäät painuivat alas. Nea vain pudisteli päätään.
Olisit nyt ollut hienotunteisempi, Aino. Mirja on sinun sisaresi!
Hieno… mitä? (Aino melkein nauroi.) Minä olin vain lähdössä pois!
Mutta Mirja kääntyi Eeron puoleen, epätoivo soi hänen äänestään: Eero, sanotko hänelle? Että hän on väärässä!
Eero nielaisi, otti hetken ennen kuin vastasi: Minusta tämä on väärinkäsitys. En näe Ainon tehneen mitään pahaa.
Mirjan sisällä leimahti. Oletko sinäkin hänen puolellaan? Minä yritin tehdä tästä erityisen päivän!
Eero huokaisi, pyöritti päätään. En ole kenenkään puolella. Miksi tästä tuli tällainen riita?
Aino katseli synkästi, suupieli nytkähti. Niinpä, upea tunnelma taas. Kiitos sinulle, Mirja.
Hän peitti repeytyneen kohdan kädellään, sormet vapisivat. Eikä hänessä nyt ollut jäljellä varmaa isosiskoa, vain väsymys, kyllästyminen jatkuvaan nahisteluun ja väärinymmärrykseen.
Mirja jäi paikalleen, kyyneleiden reunustamana, nähden silmissään, että oli taas mennyt liian pitkälle.
En minä tätä halunnut, hän kuiskasi ääneen, joka ei vakuuttanut edes häntä itseään.
Nea astui Ainon vierelle, kosketti hänen olkaansa lempeästi. Katsotaan mekkoa…
Ei tarvitse, äiti. Vaihdan toiset. Ja lähden. Minua jo odotetaan.
Lopulta Hannu laski sanomalehden. Äänessä oli yllättävää jämäkkyyttä: Ottaisimmepa kaikki rauhallisesti. Mirja, voit pyytää siskoltasi anteeksi. Aino, yritä ymmärtää Mirjan tunteita. Hän on kovin herkkä.
Mutta oli jo myöhäistä. Luottamus ja pettymys olivat juurtuneet syvälle.
Sen päivän jälkeen kodissa oli kylmempi ilma. Kun Eeron asuntoon tehtiin remonttia, vanhemmat antoivat hänelle ja Mirjalle oman huoneen. Aino jäi omaansa, mutta kaikki katseet ja sanat kulkivat nyt ärtymyksen ja loukkausten läpi.
Eräänä aamuna Mirja löysi Ainon keittiöstä. Tämä kaatoi teetä ja selaili muistiinpanojaan, oli tärkeä tentti tiedossa.
Sinä teet tämän tahallasi, Mirja sihisi ovelta, ääni värisi. Olet tässä muka opiskelemassa, vaikka tosi asia on se, että odotat koska Eero tulee paikalle.
Aino nosti katseensa rauhallisesti. Yöunet näkyivät silmien alla, harmaa hiussuortuva ohimolla.
Mirja, haluan vain juoda teen ennen tenttiä. Tänään on tärkeä koe. Se ratkaisee tulevaisuuteni.
Tentti? Vai oletko vain poseeraamassa Eerolle? Mirja risti kädet ja pinnisti olla tiukkana.
Kuinka kauan tätä kestää? Aino kääntyi tiukasti. Ääni värähteli, mutta hän hillitsi itsensä. Miksi kaikki pitää vääntää farssiksi? Voisitko iloita toisen puolesta?
Koska sinä olit aina parempi! Mirja polkaisi jalkaa. Vanhempi, viisaampi, kauniimpi! Nyt haluat viedä minulta ainoan, joka minua rakastaa!
Aino jähmettyi. Hänen kasvoillaan välähti särkyneen haavan ilme, mutta hän sulki sen pian. Jos niin kuvittelet, en kuulu tähän perheeseen.
Hän poistui ja alkoi kasata tavaroitaan. Mirja jäi ovenpieleen katsomaan, sanaakaan sanomatta. Hän tiesi menneensä liian pitkälle, mutta ylpeys esti pahoittelemasta.
Seuraavana päivänä Aino lähti. Ystävä, joka asui lähellä, lupasi ottaa hänet hetkeksi kotiinsa oli nähnyt millaista Aino oli joutunut kestämään.
Ensimmäiset päivät olivat vaikeita. Aino ikävöi rutiineja ja äidin mutinoita, mutta vähitellen keveys hiipi rinnalle hän saattoi päättää omista asioistaan ja hengittää vapaammin.
Opiskelu sujui, arki rullasi. Iltaisin hän lueskeli, joi kahvia ystävän kanssa ja tunsi vihdoin elävänsä omilla ehdoillaan.
Vanhemmat yrittivät soittaa pari kertaa, mutta keskustelut päätyivät suoraan siihen, että Aino oli tulkinnut kaiken väärin ja käyttäytynyt sopimattomasti. Hän väsyi selittämään ja jätti puhelut vastaamatta.
***
Kului kaksi kuukautta. Mirja ja Eero asuivat yhä vanhempien kodissa, mutta suhde rakoili. Jatkuva mustasukkaisuus ja moitteet väsyttivät Eeroa; hän yritti selvittää, ettei ongelma ollut Ainossa vaan Mirjan peloissa, mutta tämä ei halunnut kuulla. Hän näki salaliittoa jokaisessa katseessa.
Eräänä iltana Eero pakkasi laukkunsa.
En jaksa enää, hän sanoi eteisessä, äänensävy haluton, ei enää vihainen vaan väsynyt. Boikotoit jokaista sanaani. Joka katsomiseni, jokainen lause kaikki muuttuu epäilykseksi. Olen kyllästynyt puolustelemaan tyhjästä.
Lähdetkö? Mirja jähmettyi keskelle huonetta, kädet riippuen sivuilla.
En hänen takiaan, Eero huokaisi ja hieraisi kasvojaan. Sinun. Sinä et näe eroa todellisuuden ja kuvitelmiesi välillä.
Hän nousi ja lähti. Ovi sulkeutui hiljaa viimeinen side katkesi maailmaan, jonka Mirja itse oli hajottanut. Hän lyyhistyi lattialle ja itki. Ensimmäistä kertaa hän epäili ehkä Aino ei ollutkaan tehnyt mitään väärää? Ehkä koko kamppailu oli ollut vain hänen päässään.
Vanhemmat huolestuivat erosta enemmän käytännön syistä kuin tunteista. Talon arki painui raskaaksi: Mirja makasi sängyllä päiväkausia, vanhemmat yrittivät saada häntä osallistumaan arkeen, turhaan.
Äiti, mitä minä siivoan, koko elämä meni rikki! hän huusi nyyhkyttäen, kasvot tyynyssä. Nea huokaili ja jatkoi kotitöitään, huomaten miten kaikki kasaantui ilman Ainoa pyykit, ruoka, jokainen arkipäivän askare kävi raskaaksi.
Viimein he soittivat Ainolle.
Aino vastasi vasta myöhemmin hän oli yliopiston kirjastossa. Tunsipa rinnassaan pienen sykkeen, kun näki äidin nimen puhelimessa. Elämä yksin tuntui jo omalta: rauha, omat päätökset, ei joka päiväistä jännitystä, ei painetta.
Aino, tyttö rakas, Nean ääni oli epätavallisen lempeä, väsynyt. Ollaan tässä mietitty… Pitäisitkö palata kotiin?
Aino puristi puhelinta. Rinnassa kipristi. Hän pyrki silti neutraaliin.
Miksi? hän kysyi.
Mirjalla menee huonosti, ja meillä on vaikeaa kahdestaan ukon kanssa. Sinä tiedät, selkävaivat ja ikää jo on Äidin puhe oli varovaista, kuin peläten että tytär katoaa uudelleen.
Kiitos, että pyydätte, Aino mietti hetken, mutta nyt minulla on oma elämä. Työ ja opiskelu, omat säännöt. En voi vaan palata kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin se päivä ei olisi repinyt minua auki.
Mutta Eero lähti! Nean äänessä vilahti ärtymystä. Nyt kaikki rauhoittuu.
Ei tämä ollut Eeron takia. Kyse oli siitä, miten minuun suhtauduttiin. En halua palata syyllistettäväksi. Jos joku uusi poika tulee Mirjan elämään, kaikki alkaisi taas alusta.
Hiljaisuus pitkittyi. Aiotko hylätä meidät täysin?
En, Aino vastasi rauhallisesti. Mutta asun nyt muualla. Ja… hän epäröi, mutta jatkoi: Tapailen jotakuta.
Tuli pitkä, hiljainen hetki.
Kuka hän on? Mikset kertonut?
Matias. Hän on ohjelmoija. Asutaan yhdessä, minulla on hyvä olla. En aio esitellä häntä ihan heti, ehkä joskus. En halua arvailla, mitä Mirja taas keksii.
Niin, no… Onnea, kai, Nea vastasi, ja Aino hymyili hiljaa luurin takana. Hän kertoi äidilleen, kun halusi, ei siksi että olisi ollut velvollinen.
Lopetettuaan puhelun Aino tunsi helpotusta painava taakka oli pudonnut harteilta. Kirjaston ilta jatkui, opiskelijat ahkeroivat ympärillä, kahvi tuoksui nurkan automaatista. Tämä oli hänen uusi elämänsä: rauhallinen, järkevä, omilla ehdoilla, ilman jatkuvaa väärinymmärrystä.
Matias odotteli yliopiston ovella. Hän hymyili kohdatessaan Ainon, ja lämmin olo levisi rintaan. Mihin hän muita kaipaisi?
Kaikki hyvin? Matias kysyi, kun Aino tuli lähelle.
On, hän vastasi, käsi Matiaksen kädessä hiukan tärisi vielä jännityksestä, mutta hymyili. Äiti soitti. Kutsuivat kotiin.
Matias nyökkäsi. Hän tiesi kaiken tärkeän Ainon menneisyydestä.
Ja mitä sanoit?
Että en palaa enää, Aino tapitti Matiasta silmiin ja tunsi ihmeellistä selkeyttä. Koska minulla on elämä täällä, sinun kanssasi.
Matias puristi hänen kättään ja huikkasi: Mennään? Meidän piti suunnitella viikonlopun retkeä…
***
Mirja jäi yksin, ilman Eeroa, ilman siskoa. Hän alkoi tajuta, että ongelma ei ollut Aino. Hän muisteli yhä useammin sitä iltaa, kun repi mekon ja hävetti. Kuva nousi silmiin: Ainon kasvoilla järkytys, repeämä kankaassa, omat tärisevät sormet. Mutta ylpeys ei antanut soittaa ja pyytää anteeksi. Sen sijaan hän käpertyi huoneeseensa, katseli ruutua tuntikausia ja unohti kaiken ulkopuolisen.
Vanhemmat yrittivät kannustaa kotitöihin, tuloksetta.
Eräänä iltana Nea avasi oven: Mirja, olet tuijottanut ruutua kuukauden. Nyt olisi aika ryhdistäytyä. Me emme voi paapoa sinua aina.
Mitä minä teen? Mirja nosti kasvonsa, ääni särkyi. Eero lähti, Aino lähti. Te ette kuuntele! Olitte aina hänen puolellaan.
Kyllä me kuuntelemme, Hannu vastasi yllättävän lujasti, ilman vihaa mutta tummalla väsymyksellä. Sinun pitää ymmärtää, ettei muita voi aina syyttää. Sinä työnsit pois siskon ja poikaystävän. Sinä rakensit muurin, jonka taakse jäit.
Mirja värähti. Isä puhui tunteella hyvin harvoin. Hän katsoi vanhempia, ja vasta nyt äidin harmaat hiukset ja isän kumara selkä tulivat näkyviin.
Ehkä niin… Mutta mitä nyt? Miten se korjataan?
Aloitetaan pienestä, Nea istui varovasti hänen viereensä ja hipaisi kättä. Autat huomenna siivouksessa. Sitten soitat Ainolle ja vain sanot, että kaduttaa. Älä odota ihmettä, älä jää paikoillesi.
En soita! Mirja sähähti. En ole tehnyt mitään väärää!
Nea vain pudisti päätään. Miksi Mirja ei koskaan opi? Helppoa tästä elämästä ei tule…
