Petoksen harha
Haluatko sinä oikeasti, että tulen mukaasi? Tapio kallisti päätään hieman ja katseli Liisaa lämpimästi, aavistuksen huvittuneella hymyllä. Hänen silmissään välkkyi uteliaisuutta ja hänen äänessään kuului kevyt hämmästys. Totta kai haluan tavata sinun perheesi, mutta
Totta kai, Liisa sipaisi hiussuortuvan korvansa taakse, posket hehkuen jännityksestä. Hän kurkotti Tapion käden puoleen ja kietoi sormensa hänen omiinsa. Äidin on jo pakko viimein nähdä sinut! Olen kertonut sinusta niin paljon, että hän pitää sua jo perheenjäsenenä. Eilenkin kysyi, mistä ruoasta sinä eniten pidät! Kuvittele!
Tapio hymyili itsekseen eikä vastustellut. Oli yllättävän mukavaa huomata, miten avoimesti Liisa oli ylpeä hänestä. Kaksikymppinen, reipas ja rempseä, nauru usein huulilla ja silmissä iloa hän oli Tapion mielestä kuin jotain tuoretta ja aitoa, kuin ensimmäinen kevätpäivä pitkän talven jälkeen. Huomaamattaan Tapio oli tullut osaksi Liisan maailmaa täynnä naurua, yllätyksellisiä kävelyjä kaupungissa ja ehtymätöntä optimismia.
Oli sunnuntai ja aurinko paistoi kirkkaalta, lähes syysviileältä taivaalta. Ilmassa tuntui jo syksyn aavistus, vaikka lämpö viipyi vielä. Liisa puki ylleen hennon kukkamekon sen, joka korosti nuoruutta ja huoletonta olemusta. Tapio veti ylleen farkut ja kauluspaidan ei liian juhlavaa, mutta silti asiallista, jotta kunnioitus Liisan perhettä kohtaan näkyi, eikä hänen oma tyylinsä kadonnut. Matkalla Liisa vilkaisi Tapioon tuon tuostakin, aivan kuin tarkistaakseen onhan kaikki kunnossa.
Jännittääkö? Tapio kysäisi lempeästi, puristaen kevyesti hänen kättään.
Vähän… Liisa tunnusti, katse livahtaen lattiaan. Tämä on niin iso juttu! Haluan, että kaikki menee täydellisesti… Olen varma, että vanhemmat tykkäävät sinusta! Mutta sitten on vielä Seija… Siskoni… Hän taitaa vähän kadehtia. Ei hänelläkään ole ketään! Siksi minua hermostuttaa…
Seija oli viisi vuotta vanhempi kuin Liisa pitkä, hoikka, tummat hiukset aina huolellisesti poninhännällä. Hän oli opiskelemassa yliopistolla ja samalla töissä pienellä toimistolla, keräämässä käytännön kokemusta omaa alaa varten. Valmis aikuinen, vakava ja hillitty… Entä jos Tapio kiinnostuisi häneen? Sitä Liisa ei aikonut sallia!
Kun he saapuivat kerrostaloasuntoon Helsingin Kalliossa, Liisa huomasi heti, että Seija oli pukeutunut kumman huolitellusti: sininen mekko syvällä pääntiellä, korkokengät, kevyt meikki. Hän seisoi peilin edessä eteisessä, korvakorujaan oikomassa, ja tuskin huomioi sisarensa ja poikaystävänsä tuloa.
Olettepa aikaisin, Seija sanoi nopeasti, viileällä etäisyydellä, kulmiaan kohottaen. Hän kuulosti välinpitämättömältä. Kuvittelin teidän tulevan vasta tunnin päästä.
Saimme asiat aiemmin hoidettua, Liisa vastasi kiristyen. Oletko lähdössä jonnekin?
Ravintolaan tyttöjen kanssa, Seija vastasi, vilkaisi Tapioon. Ihan nätti poika, sisko oli onnekas. Ajattelin lähteä ennen kuin ehditte tulla.
Tapio oli aiemmin kierrellut asuntoa hiljaa, aistien tunnelmaa. Hän yritti keventää hetkeä:
Olet todella kaunis.
Jokin muljahti Liisan sisällä. Hän tunsi tuon äänen kevyt, häivähdys vilpitöntä ihailua. Hän tiesi, että Seija osasi tehdä vaikutuksen. Hänen sydän hakkasi ja kämmenet kostuivat.
Kiitos, Seija hymyili kevyesti, katse pysyi kuitenkin neutralina. Hän ei flirttaillut, vain otti kohteliaisuuden vastaan kuin se olisi itsestäänselvyys.
Liisalle sekin riitti. Mustasukkaisuus leimahti, yllättävänä ja terävänä.
Tietysti, hänen äänensä oli kova, kirpeä. Sinun täytyy aina olla huomion keskipisteenä! Silloinkin kun minä esittelen poikaystäväni perheelle, ihan kuin tämä olisi jokin kilpailu!
Liisa, Seija huokaisi. Kärsivällisyys oli ilmiselvästi loppumassa. En suunnitellut mitään tapaamista. Olin lähdössä. Sinä itse olet vaikea.
Tuossa mekossa? Tyttöjen kanssa kahvilaan? Liisa siirtyi askeleen lähemmäs, silmät salamoiden kiukusta. Älä valehtele! Halusit tehdä vaikutuksen Tapioon. Olet kateellinen kun minulla on suhde, sinulla taas ei!
Mitä hölynpölyä! Seija levitti kätensä ärsyyntyneenä. Hillitty olemus rakoili. Minä pukeudun näin aina, se on minun asiani. Voisit miettiä omia ongelmiasi.
Tapio seurasi tilannetta avuttomana, katse harhaili sisarusten välillä. Ei hän ollut arvannut, että tilanne kiihtyisi näin. Liisa ylireagoi, mutta miksi?
Liisa, rauhoitutaan, hän sanoi astuen väliin. Eikö tätä voisi puhua rauhassa?
Liisa ei enää kuullut. Tunteet veivät mennessään.
Aina sama! hänen äänensä raikui eteisestä. Sinä olet vanhempi, osaavampi ja kauniimpi kaikki katsovat sinua! Entä minä? Olen aina varjossasi!
Lopeta nyt, Seija puri huulta, silmissä kyti viha. Tämä ei ole kilpailu. Ei ollut koskaan.
Sinulle ehkä ei. Minulle on! Liisa pidätteli kyyneliä, puristaen nyrkkejään.
Silloin vanhemmat ilmestyivät huoneeseen. Isä, Timo, villapaita yllään ja hesari kädessä, seisahtui ovelle, kasvot mietteinä. Äiti, Leena, kurkisti keittiöstä pyyhe kädessään. Hänen kasvoillaan näkyi väsymys.
Mikä täällä nyt on? Timo kysyi laiskasti, tapansa mukaan, selvästi tottuneena tällaisiin riitoihin.
Äiti, isä, Liisa kääntyi heidän puoleensa, äänensä värisi. Katsokaa nyt Seijaa! Hän laittautui, jotta voi viedä Tapion minulta! Haluaa näyttää olevansa parempi!
Leena huokaisi ja pudisti päätään, silmäili Seijaa moittivasti ei niinkään tytärparkaansa vaan koko tilanteen tuskaisuutta.
Seija, miksi noin laittaudut? hän sanoi hiljaa, Leenan tavalliseen tapaan. Tiesithän, että Liisa tuo pojan! Olisit nyt pitänyt mielessä.
Olin menossa ulos ystävien kanssa. En edes aikonut tavata ketään! Aina kaikki kääntyy minun syyksi, Seija sanoi, nyreänä.
Näetkö, Liisa osoitti Seijaa kädellään, ääni murtumaisillaan. Aina syyttää muita!
Tapio yritti pehmittää tilannetta ääni lujana, mutta pyytävänä:
Jospa rauhoituttaisiin? Tämä on ihan hölmöä… Olette perhe. Voisiko tämän vain puhua?
Mutta Liisalla meni jo yli. Hän ryntäsi Seijan luo, tarttui mekon helmaan ja repäisi ohut kangas ratkesi, jättäen rumat repeämät olkapäälle.
Oletko järjissäsi? Seija kuiskasi, äänessä särky, jonka hän heti piilotti. Sinun pitäisi hakea apua!
Sinä yrität koko ajan viedä kaiken, Liisa läähätti ja kädet vapisivat. Luulitko, etten näe, miten katsot häntä? Haluaisit olla minun tilallani!
Minua ei kiinnosta Tapio lainkaan, Seija astui taakse, ääni kylmeni. Näet vain harhoja.
Vanhemmat pysyivät passiivisina. Timo tarttui taas lehteen, olkiaan kohauttaen. Leena vain pudisti päätään.
Seija, voisit olla hienotunteisempi, Leena sanoi. Liisa on herkkä.
Hienotunteisempi? Minä olin vain menossa… Liisa sekoaa omiaan!
Sillä hetkellä Liisa kääntyi Tapion puoleen.
Sano nyt hänelle, että hän on väärässä!
Tapio vaikeni hetken, vältteli Liisan katsetta.
Liisa, tämä taitaa olla väärinymmärrys. En huomaa Seijan tehneen mitään pahaa. On kurjaa, että tämä ilta päättyi tähän.
Liisan silmät tummuivat.
Olet hänen puolellaan? Kaiken jälkeen? Minä yritin tehdä tästä erityisen päivän!
Tapio huokaisi, veti henkeä.
En ole kummankaan puolella. En vain ymmärrä, miksi tästä tuli näin suuri juttu. Voisimme viettää mukavan illan, mutta nyt on pelkkää riitaa ja kyyneleitä.
Seija nauroi kitkerästi.
Niinpä, hän totesi. Kiitos tunnelmasta, Liisa.
Hän siveli repeämää mekossaan. Näytti hetkessä väsyneeltä, ei kylmältä kyllästyneeltä kaikkialle kantautuvaan mustasukkaisuuteen.
Liisa jäykistyi. Hän tuijotti milloin Tapioon, milloin Seijaan, täynnä loukkausta, vihaa, hämmennystä ja syvällä sisällä orastavaa katumusta.
En minä tarkoittanut… hän kuiskasi, mutta itsekin tiesi ettei kuulostanut vakuuttavalta.
Leena tuli varovasti Seijan viereen.
Katson voinko korjata sen…
Ei tarvitse, Seija sanoi hiljaa ja perääntyi. Vaihdan jotain muuta. Ja lähden. Minua on jo odotettu.
Timo laski lehden alas. Hänen äänensä oli kerrankin kuiva ja varma.
Ehkä meidän kaikkien pitäisi rauhoittua. Liisa, voit pyytää anteeksi. Seija, voisit ehkä ymmärtää siskoa. Liisa on kovin herkkä.
Oli jo myöhäistä. Katkeruuden siemenet jäivät kasvuun.
Sen jälkeen kodissa oli hiljaista. Remontin vuoksi Tapio muutti väliaikaisesti Liisan ja hänen vanhempiensa kotiin. Vanhemmat järjestivät heille oman huoneen, Seija jäi entiseen. Sisarusten välinen suhde muuttui tylyksi; jokainen sana, jokainen katse oli varuillaan.
Eräänä aamuna Liisa löysi Seijan keittämästä teetä keittiössä, tenttimuistiinpanot pöydällä. Tänään oli Seijan tärkein tentti.
Sinä teet tämän tahallasi, Liisa sihisi ovella. Hän vapisi pidätellyistä tunteista. Yrität saada Tapion huomion. Olet muka niin kovin kiireinen opiskelija, mutta odotat että hän tulee juomaan teetä kanssasi.
Seija asetti mukin pöydälle, kasvoilla syvä väsymys silmäpussit tummat, hiuksissa jo harmaita raitoja.
Minä haluan vain juoda teet ennen tenttiä, Liisa. Tänään ratkeaa, pääsenkö jatkamaan opintoja.
Tentti, vai tekosyy ihastella Tappiota? Liisa ristissä kätensä, mutta itsekin jo aavisti liioittelevansa.
Eikö ikinä riitä? Seija kääntyi, ääni tärisi, mutta hän piti itsensä koossa. Miksi et vain voisi iloita minun puolestani tai itsesi?
Olet aina ollut parempi, Liisa huusi. Vanhempi, viisaampi, kauniimpi ja nyt haluat viedä ainoan ihmisen, joka minua rakastaa!
Seija pysähtyi. Silmissä välähti suru, jota Liisa ei ollut ennen huomannut. Mutta pian Seija sulki ilmeensä.
Jos niin uskot, hän sanoi elottomasti, ei täällä enää ole syytä olla.
Hän keräsi tavaransa, Liisa seurasi ovenpielessä mutta ei sanonut mitään. Hän tiesi olleensa väärässä, mutta ylpeys esti sanojamasta sitä. Seuraavana päivänä Seija muutti ystävänsä, Marjan, luo Vallilaan.
Alku oli raskas, mutta hiljalleen Seija helpottui. Hän päätti omasta arjestaan ja tunsi, miten painolasti hartioilla keveni. Opiskelut ja työt sujuivat. Iltaisin hän joi kahvia Marjan kanssa, luki, puhui tulevasta.
Vanhemmat koittivat soitella, mutta jokainen keskustelu päätyi moitteisiin: Seija olisi voinut olla hienotunteisempi, nyt taas kaikki oli hänen vikansa… Seija väsyi ja lopetti vastaamisen.
***********************
Kului kaksi kuukautta. Liisa ja Tapio asuivat yhä yhdessä, mutta murtumat kasvoivat. Mustasukkaisuuden kohtaukset ja jatkuva syyttely alkoivat ajaa Tapion ahtaalle. Hän yritti selittää, ettei ongelma ollut Seijassa vaan Liisan epävarmuudessa, mutta Liisa ei suostunut kuuntelemaan. Hän näki petturuutta siellä, missä sitä ei ollut.
Eräänä iltana Tapio pakkasi laukkunsa.
En jaksa enää, hän sanoi eteisessä. Äänestä puuttui viha, jäljellä oli vain uupumus. Et anna minun hengittää. Jokaista sanaa ja katsetta epäillään. En jaksa enää selitellä.
Lähdetkö? Hänen vuokseen? Liisa jäi paikoilleen, kädet roikkuen sivuilla.
En hänen, vaan sinun. Et näe eroa todellisuuden ja omien pelkojesi välillä. Rakensit muurin ympärillemme, ja nyt syytät minua siitä, etten tavoita sinua.
Tapio sulki oven perässään. Se oli vihoviimeinen side siihen maailmaan, jonka Liisa oli pelkistään rakentanut ja rikkonut. Hän lysähti lattialle, painoi selän vasten seinää ja antoi itkun tulla myöhästyneenä, mutta vihdoin.
Sinä iltana Liisa mietti ensi kertaa: entä jos Seija ei oikeasti ollut koskaan syyllinen? Entä jos koko taistelu oli ollut hänen päässään? Miten monta tärkeää ihmistä hän oli sysännyt pois?
Kun vanhemmat kuulivat tapauksen, he huolestuivat mutta enemmän käytännön asioiden, kuin Liisan surun puolesta. Koti muuttui raskaaksi: Liisa vaipui omiin ajatuksiinsa, ei osallistunut töihin. Leena koetti muistuttaa kotitöistä, mutta Liisa vain mulkaisi ja kääntyi poispäin.
Äiti, miten sinä voit puhua siivoamisesta? Mun elämä hajosi! hän parahti, kasvot tyynyyn. Leena huokaisi, tarttui taas rättiin, hiljaisena.
Kuluviikkojen jälkeen vanhemmat tajusivat, ettei talous toimi ilman Seijaa. Pyykkiä kertyi, ruoka ei valmistunut, Liisa makasi päiväkausia sängyssä selaamassa puhelinta. Silloin päättivät soittaa Seijalle.
Seija vastasi kirjastossa. Hetken aika hän epäröi nämä soitot herättivät ristiintunnetta: välillä koti-ikävää, välillä suurta helpotusta. Hän soitti takaisin.
Seija-kulta, Leenan ääni oli yllättävän pehmeä, väsyneen pyytävä. Olemme miettineet, josko palaisit kotiin?
Seija puristi puhelinta.
Miksi? hän kysyi.
No, Liisalla menee huonosti ja isällä selkä kipeänä. En itsekään jaksa kaikkea. Äidin sanat olivat varovaiset, ettei Seija loukkaantuisi.
Olen kiitollinen, mutta minulla on oma elämä nyt. Työt ja opinnot… En voi vain unohtaa sitä, mitä tapahtui. Sitä päivää kun Liisa repi mekkoni ja syytti minua tyhjästä.
Mutta Tapio lähti äidin äänensävystä katosi lämpö, tilalle tuli kiukku. Nyt varmaan kaikki menee hyvin. Voisitte tehdä sovinnon…
Ei Tapiossa ollut koskaan kyse, Seija huokasi. Sillä tavalla elämä ei muutu. Jossain vaiheessa Liisalle tulee uusi poikaystävä, ja sitten sama rumba uudestaan. Sitten pitää taas lähteä?
Tuli pitkä, epämukava hiljaisuus.
Jätätkö meidät lopullisesti? kysyi Leena hiljaa.
En. Elän vain omaa elämääni. Ja muuten… Seija epäröi, mutta päätti sanoa suoraan. Olen tavannut jonkun.
Puhelinlinja oli pitkään hiljaa.
Kenet? Miksei olla tavattu?
Hän on Antti, ohjelmistosuunnittelija. On vakavaa, asutaan Kannelmäessä. Olen onnellinen, äiti. En aio tuoda häntä meille en tiedä, mitä Liisa keksisi.
Leena oli hetken hiljaa.
Ymmärrän. Onnea sitten.
Kiitos, Seija hymyili, vaikka äiti ei sitä nähnyt. Halusin teidän kuulevan tämän minulta.
Puhelu päättyi. Seijan rinnassa tuntui kumman kevyeltä, aivan kuin vuosien paino olisi kadonnut. Ympärillä opiskelijat selasivat oppaita, käytävältä tuoksui kahvi. Tämä oli hänen uusi elämänsä, omilla ehdoillaan.
Antti odotti ovella. Kättä heilauttaen. Lämmintä kumpusi hänen sisälleen.
Kaikki hyvin? Antti kysyi, ottaen häntä kädestä.
On, Seija vastasi, käsi hieman väristen mutta suupielet hymyssä. Soitin juuri äidille.
Halusivatko sinua takaisin kotiin?
Kyllä, mutta en minä mene. Minulla on elämä täällä. Sinun kanssasi.
Antti puristi hänen kättään.
Lähdetäänkö? Ystävät jo ehdotti mökkiviikonloppua…
******************
Kun Liisa jäi yksin, hän alkoi hiljalleen ymmärtää, ettei ongelma ollut Seijassa. Hän muisteli yhä uudelleen sitä hetkeä, jolloin repi siskon mekon. Hävetti. Hän näki mielessään Seijan ilmeen, repeämän kankaassa, omat vapisevat kätensä. Silti ylpeys esti soittamasta ja pyytämästä anteeksi.
Eräänä iltana Leena meni hänen huoneeseensa.
Liisa, hän sanoi tiukasti. Olet piiloutunut huoneeseesi jo kuukauden ajan. Nyt pitää kasata itsensä.
Mitä teen? Liisa vastasi vaisun äänen, kyynelsilmin. Tapio lähti. Seija lähti. Te ette kuitenkaan ymmärrä. Olitte aina hänen puolellaan.
Kyllä me kuuntelemme, Timo astui huoneeseen. Ääni oli harvinaisen suora, mutta lempeä. Et voi syyttää aina toisia. Sinä ajoit pois sekä siskon että poikaystävän, rakensit muurin. Siitä seurasi tämä kaikki.
Liisa katsoi vanhempiaan. Heidän ryppyiset kasvonsa ja tummat silmänaluset näyttivät vanhoilta.
Ehkä niin, hän myönsi hiljaa. Mutta miten korjaisin kaiken?
Aloita pienin askelin, Leena otti häntä kädestä. Tule auttamaan minua huomenna siivouksessa. Soita Seijalle. Pyydä anteeksi. Älä odota ihmeitä, mutta älä jää paikoillesikaan.
En minä aio pyytää anteeksi! Minä en ole ollut väärässä!
Leena vain pudisti päätään hiljaa. Miksi Liisan on niin vaikeaa ymmärtää nämä yksinkertaiset asiat? Edessä olevasta elämästä tulee rankkaa…
