Oli hiljainen sunnuntaipäivä, kun tiskasin astioita keittiössä. Yhtäkkiä Olli ryntäsi sisään, ja näin jo hänen ilmeestään, että nyt oli jotain pielessä. Hän ei vain tullut keittiöön hän säntäsi paikalle hartiat kireinä, kädet nyrkissä, kasvot tuhkanharmaana.
Miksi sinä olet taas höpissyt äidilleni rahasta?!
Seisahtuin altaan äärelle, kädet vielä märät keltaisissa tiskikäsineissä. Katsoin miestäni: hänen paitansa oli rypyssä, vaikka olin silittänyt sen aamulla. Olli on sellainen kiukkuisena alkaisi tapittaa paikoillaan ja ärhennellä päällään.
Siis mitä? Mistä sinä oikein puhut, Olli?
Älä esitä tyhmää! Äiti soitti ja väitti, että sinä olet siirtänyt meidän autonsäästörahat jonnekin. Mitä hemmettiä? Selitätkö heti?
Kohotin kädet pois vedestä, riisuin hanskat ja laskin ne tiskialtaan reunalle. Tunsin, että sydän ei enää hakannut rinnassa, vaan kurkussa.
Olli, rauhoitutko hetken. Mitkä rahat oikein? En ymmärrä.
Äiti sanoi, että nostit ison summan! Kenen tililtä otit ja mihin rahat menivät?
Meidän yhteiseltä tililtäkö muka? Olli, älä nyt hätäile. Kerro koko juttu alusta.
Älä ala koukertelemaan! Kerro heti, mikä tämä kuvio on!
Hän seisoi nyt keskellä keittiötä. Tuntui, kuin ilma olisi kiristynyt ympärillämme. Pisimmän aikaa en sanonut mitään. Sitten hengitin syvään, otin tuolin ja istuin.
Olli, muistatko kun faijani osti viime kuussa käytetyn Fordin? Hän halusi päästä mökille… Bussit eivät kulje kunnolla ja isä oli kesällä lähes jumissa siellä. Mutta isä pelkää niitä verkkopankkeja tunnet hänen suhtautumisensa näihin moderneihin juttuihin. Sanoi, että käteinen on turvallisempaa. No, minä vein hänen antamansa rahat pankkiin, laitoin tilille ja siirsin myyjälle. Siinä kaikki. Siirretty summa oli hänen, minä vain välitin sen.
Olli oli hetken hiljaa, mutta silmissä oli epäusko.
Mutta miksi et kertonut minulle?
Ajattelin, ettei se liity sinuun mitenkään. Ne ovat isäni asioita. En kai minä tarvitse sinun lupaa jokaiselle omalle askeleelleni, kun kyse on vanhemmistani?
Sinun pitää sanoa, jos yhteisen tilin kautta menee muidenkin rahoja!
Olli kyseessä oli minun isäni, ei mikään satunnainen tyyppi.
Silti! Olenko minä tässä talossa mies vai mikä?
Sana ‘mikä’ jäi ilmaan leijumaan. Katsoin Ollia silmiin. Oli sellainen olo, että olin väsynyt tähän kaikkeen en siitä kiistasta, vaan tästä jatkuvasta epäilystä ja selittämisestä.
Olet mies, Olli, mutta tällä kertaa uskoit äitiäsi suoraan kyselemättä ensin minulta. Sinä päätit kaiken hänen kertomansa perusteella, ja minä saan taas puolustella itseäni.
En minä hyökännyt sun kimppuusi.
Kyllä sinä melkein huusit.
Olli katsoi hetkeksi sivuun, jääkaapin oveen, jossa roikkui vanha valokuva meidän lomareissulta. Sitten hän siirsi katseensa ikkunaan.
Okei ehkei vähän korotin ääntä.
Niin teit.
Ei se ollut tarkoitus… Äiti puhui kaikenlaista, meni tunteisiin.
Mitä kaikkea hän sanoi?
Että olet siirtänyt paljon rahaa. Jotain suuria summia.
Tietääkö hän paljonko isän auto maksoi?
Mistä minä sen tiedän.
No, minä en kyllä tiedä, miksi hän muka tietäisi. Mutta jollain tavalla hän sinun hermosi taas sai kireälle.
En minä heti tullut huutamaan. Halusin vaan selvittää!
Nousin pöydästä ja katsoin ulos. Pihalla koivuissa alkoi olla vihreää, ilma oli selvästi keväinen ja hyvä. Naapurin koira istui aidalla. Tuntui, että kaikella muulla maailman asioilla oli järkevä järjestys paitsi tällä asialla täällä meidän kotona.
Olli, haluan nyt sanoa tämän, älä pahastu. Minua ei miellytä, että äitisi tietää noin paljon meidän taloudesta. Ymmärrän, että luotat häneen, mutta meillä on oma elämä. Ei ole normaalia, että hän soittelee ja raportoi sinulle minun tilitapahtumistani.
Sinä et pidä hänestä.
Ei tämä ole siitä kyse! Kyse on rajoista ja luottamuksesta.
On se juuri siitä! Aina kun jotain tulee, etsit syyn äidissäni.
Suljin silmäni sekunniksi. Muistin tuon saman aiheen moneen kertaan. Jatkuva puolustelu, asiat, jotka äiti tiesi ennen minua, katseli kuittikasoja ja laski ylikulutuksia, vihjaili myöhäisistä illoista ja naapurin miehistä.
Muistatko, kun kolme vuotta sitten äitisi laski meidän ruokakauppalaskut ja soitti sinulle, että minä tuhlaan liikaa ruokaan? Sanoit silloin minulle, että voitaisko vähän säästää kaupassa Ja tänä keväänä, kun jäin ylitöihin, äitisi vihjaili, että olin muka jonkun kanssa. Sinäkin kysyit sitä pääsi kallista asiallisella äänellä ensimmäistä kertaa meidän historiassa.
Olli siristi silmiään. Oli hetki hiljaista.
Ja muistathan kun Kalle Fagerholm auttoi kantamaan kauppakasseja, siinä sinun äitisi taas heti varjosti, että olin jonkun miehen kanssa. Sanoit kolme päivää tuskin sanaakaan.
Hän ei vastannut.
Alan olla väsynyt tähän. Minun täytyy saada olla rauhassa Minulle olisi tärkeintä, että sinä puhuisit ensin minun kanssani, etkä menisi aina äitisi puoleen.
Haluatko, että en enää edes puhu äidin kanssa?
En. Haluan, että meidän asioista jutellaan ensin me keskenämme.
Sanoin sen rauhallisesti, ääneen. Olli seisoi siinä, alkoi vähitellen rauhoittua, puna kasvoillaan laantui. Tuli hiljainen hetki, jonka aikana hänen kasvonsa kertoivat kymmeniä vuosia yhteistä elämää: hyvät ajat, vaikeudet, sairastelut, pojan kasvaminen aikuiseksi, kaikki nämä vuodet yhdessä.
Haluaisin, että nyt poistuisit tästä keittiöstä, Olli. On pakko saada olla hetki yksin.
Hän hämmentyi, jäi seisomaan, mutta sitten lähti. Kuulin hänen askeleensa käytävällä, miten olohuoneen ovi narisi.
Puhdistin taas yhden lautasen. Katsoin ulos ja ajattelin soittaa Annille, vanhalle ystävälle Kannelmäestä, mutta en sittenkään halunnut. Ehkä menisin kävelylle, ehkä vain makaisin sängyllä hiljaa ja miettisin.
Aloin pakata laukkua. Etsin villapaidan, jonka Anni oli joskus kehunut. Olo oli tahmea, päässä sumua. Otin keittiöstä laturin ja samalla hetkellä Olli seisoi jälleen ovella.
Mihin olet menossa?
Annille.
Miksi?
Koska on tarvis.
Jaaha.
Laitoin päällystakin päälle. Se oli kevyt, vaaleanharmaa. Olli tuijotti pitkään eikä heti sanonut mitään.
Sinä et usko minuun, Olli. Et usko, vaikka ollaan eletty yhdessä kaksikymmentäviisi vuotta. Se sattuu eniten. Ei se, että huusit, vaan ettei luottamusta ole.
Hiljaisuus. Lähdin ulos, oven kiinni kääntäen.
Kävelin asemalle keväässä, johon kuului katkonainen lintujen laulu, koivupuun varjot ja kostea haju, jonka tunnistan joka kevät Helsingissä. Pohdin omaa isääni, jonka kanssa pitäisi nähdä useammin, ja poikaa, joka soitteli sieltä Tampereelta harvemmin kuin toivoisin, mutta jota rakastan silti. Mietin meidän yhteisiä suunnitelmia tapettien valintaa, ehkä pieniä reissuja.
Saavuin Annin ovelle. Hän avasi oven hymyillen.
Kahvit keitetään? hän kysyi.
Istuin keittiön pöydän ääreen, söin pullapalan ja join kupillisen kahvia. Anni ei kysellyt, tiesi että ehkä joskus myöhemmin, ehkä ei koskaan.
Onko sulla nyt kaikki vähän liikaa? hän kysyi varovasti.
Väsynyt olen vaan. Haluan, että minuun luotetaan.
Anni nyökkäsi. Kyllä se Olli sinuun luottaa. Vain hänen äitinsä on välillä liikaa.
Niin. Mutta se on Ollin ei hänen äitinsä valinta, miten meidän perheessä asiat ratkaistaan.
Juttelimme jonkin aikaa hiljaisella äänellä ja sitten lähdin takaisin kotiin. Junassa istuin katsomossa ja katselin ohikiitäviä maisemia. Helsinki tuntui kotoisalta, harmaana ja keväisenä, vaikkei vielä lämmin ollut.
Avaimen käännettyäni ovella kuulin, että Olli oli edelleen hereillä. Hän oli keittänyt kahvia, pöydällä oli kaksi kuppia odottamassa.
Palasit hän sanoi hiljaa.
Palasin, tokaisin.
Kuuntelin, miten hän kertoi puhuneensa sekä minun isälleni että omalle äidilleen. Olli kertoi ymmärtäneensä, että oli toiminut väärin juossut äitinsä sanojen perässä ja syyllistänyt minua ilman kunnollista keskustelua.
Sanoitko äidillesi, että meidän pitää hoitaa asiat kahdestaan?
Sanoin.
Oletko varma?
Olen. Tiesin, että suuttuu, mutta oli pakko sanoa.
Katselin Ollia pitkään. Tartuin kahvikuppiin. Kuin ensi kertaa pitkään aikaan, sain olla vain tässä hetkessä rauhassa.
Olli Jos ensi kerralla äiti sanoo sinulle jotain minusta, tuletko ensin kysymään minulta, ennen kuin teet päätelmiä?
Tulen. Sovitaan niin.
Niin me sovittiin. Ikkunan takana Helsinki hämärtyi, birchien silmut lepattivat pienessä iltatuulessa. Ei ollut täydellinen olo, oli paljon sanomatonta, mutta hetken sain taas tuntea, ettemme ole kuitenkaan yksin.
Sain yhden tärkeän asian kirkkaaksi. Parisuhteessa luottamus on tärkeintä ja jos sitä ei ole, yhteiselo muuttuu jatkuvaksi selittelyksi ja puolusteluksi. Opin, että aina joskus täytyy sanoa asiat suoraan ja sopia pelisäännöt, vaikka se olisikin epämukavaa. Eivät asiat muutu hetkessä, mutta suunta voi vaihtua, jos molemmat niin haluavat. Tämä oli se pieni askel meillä: ensin puhutaan keskenämme, vasta sitten muille. Siinä meidän uusi sopimus, suomalainen, maltillinen suoraselkäisyys ja ehkä juuri sitä meidän perhe tarvitsikin.
