Kuule, kun olin ihan pieni vasta kolmevuotias minä ja isäni oltiin jääty kahdestaan. Äitiä en oikeastaan koskaan ehtinyt oppia tuntemaan, koska hän lähti meidän luota toisen miehen perässä. Isä ei koskaan lähtenyt etsimään uutta puolisoa tai perustamaan uutta perhettä, vaan hän uhrasi koko elämänsä kasvattaakseen minut, ainoan poikansa. Kun sitten kasvoin isommaksi, kävin koulut läpi ja menin naimisiin, tuli eteeni kysymys: missä me nyt asutaan puolisoni kanssa?
Isällä oli iso omakotitalo pienessä kylässä jossain Päijät-Hämeen suunnalla, ja tilaa olisi ollut meille kaikille. Mutta kun sekä minä että vaimoni Hilkka käytiin töissä Lahden keskustassa, olisi ollut tosi hankalaa asua siellä maalla. Isä sitten ehdotti, että myydään se hänen suuri talonsa ja ostetaan pienempi kolmio ydinkeskustasta pääsisimme kaikki saman katon alle, lähempänä työpaikkoja. Kuuntelin isän viisauden sanoja, ja pian me kolmistaan asuttiin siinä uudessa asunnossa, kaikki vähän uuteen totutellen.
Sitten, jonkin ajan päästä, meidän perheeseen syntyi pieni poika, Eero. Isä oli aivan korvaamaton apu vauvan hoidossa hän haki vaippaa ja lämmitti vellit, välillä rauhoitti Eeron ja antoi meidän ottaa päiväunia. Minä kävin töissä, Hilkka hoiti kotia, ja isäkin osallistui aivan kaikkeen. Kaikki sujui yllättävän kivuttomasti, kunnes sitten: saimme tietää, että Hilkka odotti toista lasta.
Voit kuvitella, että kahden makuuhuoneen kolmiosta alkoi tila käydä vähiin. Otin lisää töitä vastaan ja selasin joka ilta Oikotietä, josko joku isompi vuokra-asunto vapautuisi mutta vuokrat Lahdessa ovat kalliita, ja eurot tiukassa. Kerran eräänä iltana tulin töistä väsyneenä kotiin, ja huomasin että kotona oli kummallinen tunnelma: Hilkka ja Eero istuivat hiljaa keittiössä, mutta isää ei näkynyt missään. Sykkeen nousu oli instant. Tiesin heti, että jotain oli pielessä.
Yritin kysellä Hilkalta, minne isä oli kadonnut, mutta hän sanoi vaan, että isä oli lähtenyt kävelylle. Kun ilta pimeni eikä isää kuulunut takaisin, mulla alkoi oikeasti olla huoli. Hetken päästä selvisi, että Hilkka ja isä olivat riidelleet kai raskaushormonitkin vaikuttivat. Pienessä kodissa kaikki kärjistyy, ja toisen lapsen tulo teki tilanteesta entistä nipakamman. Hilkka oli vahingossa sanonut isälle, ettei pärjätä, jos täällä on näin monta ihmistä pitäisikö miettiä järjestelyjä. Sadasta lausahduksesta juuri tuo jäi isän mieltä painamaan.
Mun vereni kiehui hyppäsin autoon ja ajoin ympäri Alasenjärven kulmia etsimässä isää. Lopulta löysin hänet puiston penkiltä, turkislakki päässä ja harmaat kulmat surullisina. Isä itki, ja se sattui suoraan sydämeen en ollut koskaan nähnyt häntä noin murtuneena. Menin hänen eteensä, polvistuin ja pyysin anteeksi: Isä, anna anteeksi minulle ja Hilkalle. Se ei tarkoittanut sitä totta kai. Sanoissaan oli vain painoa liikaa. Istuttiin siinä penkillä hiljaisina, kunnes hetken päästä tultiin kotiin.
Illalla sanoin Hilkalle, että jos tämmöinen tunnelma vielä jatkuu, niin hänen olisi ehkä pakko miettiä muuttoa ainakin hetkeksi. Mun perheen hyvinvointi ja yhteiselo on kaikkein tärkeintä ja tilaa kaikkien olla ja elää tässä meidän kodissa täytyy löytyä, vaikka sitten tiukkojen ratkaisujen kautta.
