Oma perheeni
Hyvänen aika, Millamari, miten sievä sinä oletkaan! Anneli henkäisi ihastuksesta astuessaan tyttärensä huoneeseen.
Millamari seisoi peilin äärellä, odottaen että ystävänsä ja osa-aikainen kampausguru Aino viimeisteli hunnun. Viimeiset pinnit sujahtivat nutturaan ja Milla pyörähti äitinsä puoleen.
Oikeastiko, äiti? Näyttääkö hyvältä?
Upea olet, rakas! Olet kaunein morsian koko Helsingissä! Annelin suusta ne sanat vain lipsahtivat. Näinhän hänen äitinsäkin aikoinaan sanoi… Taitaa jokainen äiti maailmassa lausua samat sanat, kun katselee tytärtään hääpuvussa.
Puvun valinta vei aikaa. Millamari oli tarkka vaatteistaan, muodilla ja muiden mielipiteillä ei juuri ollut väliä. Tärkeintä oli, että hän itse viihtyi. Hyvä maku ja sopiva kroppa sellainen yhdistelmä, ettei kukaan ollut koskaan maininnut mitään sopimattomuudesta. Niinpä morsiuspukukin valittiin omalla tyylillä: ei täyspitsitrendiä, ei kermakakkua. Halu oli johonkin muuhun, omanlaiseen. Myyjät menivät jo läheltä hermoromahdusta miten tuolle vaativalle neidolle löytäisi sopivaa? Onneksi salonkin omistaja, Kirsti, tuli hätiin.
Minulla taitaa olla sinulle just oikea.
Kirsti kävi hakemassa piilosta yhden suojapussin ja kun hän avasi sen, Millamarin silmät laajenivat. Juuri tämä!
Yksinkertaista linjakkuutta, ei mitään röyhelöitä, ja kangas niin silkkistä ettei sellaista joka päivä näe. Milla sovitti ja tuijotti peilikuvaansa täydellistä! Ei tarvinnut edes lyhentää helmaa.
Mitäs sanot?
Otan tämän!
Kirsti hymyili, silmissä käväisi ohimenevä haikeus, joka katosi heti. Ei kai Millamari tarvitsisi tietää, että puku oli alun perin tilattu Kirstille itselleen. Vaan ei tullut häitä. Ei sitä voi mennä naimisiin ilman luottamusta ja rakkautta. Jos toinen puuttuu, ei ole kumpaakaan. Voi Veli-Matti, miksi teit niin? Rakastin, halusin perhettä… elämä vei toisin, toinen nainen vei voiton. No, jokainen tekee valintansa. Kirsti hymyili taas, pyyhkäisi surun pois mielestään ja jatkoi päivää.
Tähän pukuun sopisi muuten upea huntu. Käyn hakemassa!
Millamari iski äidille silmää:
Mitäs minä sanoin? Kyllä minä juuri sen oman löytäisin.
Anneli nyökkäsi lämpimästi tyttärelleen. Onni paistoi silmistä ja rintaa puristi pakahdus. Tällaisia hetkiä hän tulisi muistelemaan vielä pitkään. Hän muisteli omia häitään… silloin ei ostettu pukua kaupasta, vaan serkku toi kangasta, lankaa säästettiin, ompelija oli naapurista. Lopputulos oli ihana, mutta onnea se ei tuonut: avioliitto päättyi, kun Millamari oli kahden. Tuli uusia rakkauksia ja uusia pettymyksiä. Uusi miesystävä, mutta eipä se hänestäkään isää lapselle tullut. Anneli oli lopulta yksin pienen tyttärensä kanssa. Entinen mies sentään hoiti elatusmaksut tunnollisesti mikä sopii suomalaiseen tyyliin, koska eihän ulkopuolisia parane huonosti palvella. Yhteydenpitoon ei kuitenkaan suostunut.
En kaipaa mitään ylimääräistä säätöä, totesi isä kerran.
Anneli ei jaksanut kinata. Parempi ilman isää, kuin isä joka ei välitä.
Vielä Anneli yritti rakentaa uutta perhettä: löytyi uusi mies ja yhteiseloa kesti vähän yli vuoden. Miehelle kyllä Anneli kelpasi, lapsi ei. Jonain iltana tyyppi jopa ehdotti, että Millamari vietäisiin asumaan isänsä luo. Siinä vaiheessa Anneli pakkasi miehen kamat ja heitti lämmöllä ovesta ulos.
Ei hätää, tyttöseni, kahdestaan pärjäämme, ei me ketään tarvita.
Millamari ymmärsi vain yhden asian: äiti valitsi hänet. Ehkä siksi Millamarissa ei teini-iän myrskyissäkään ollut ongelmia äiti oli ja pysyi tärkeimpänä ihmisenä.
Millamari, nyt olisi aika! Tai muuten te myöhästytte, Anneli silitti kevyesti tyttärensä huntua ja painoi suukon tämän otsalle. Ole onnellinen, rakas!
Millamari levitti käsiään ja nauroi.
Äiti, nyt kyllä alan itkeä, ja Aino suuttuu! Se laittoi meikkiä tunnin, ettei näytä yhtään meikatulta. Nyt kaikki valuu varmaan poskille.
Halaus ja kuiskaus:
Minä lupaan yrittää, Millamari vakuutti.
Hääpäivä vilahti ohi hetkessä. Illalla Anneli astui tyhjään kotiin, istuutui kenkäpenkille eteisessä, huokasi. Tässä sitä nyt oltiin. Yksin. Millamari muuttaisi aviomiehensä kanssa Anneli äidin vanhaan kerrostalokämppään. Tämänpäiväinen sulhanen, Onni, ei omistanut asuntoa. Kun tytär mainitsi halunsa muuttaa hänen vanhempiensa kanssa, Anneli ei sanonut mitään. Mutta, kun Onni lähti, Anneli antoi Millamarille asunnon avaimet.
Ette te sinne, asukaa erikseen. Olkaa rauhassa.
Mutta entäs vuokralaiset?
Sovittu on. He muuttavat pois ennen häitä.
Mutta se on rahaa sinulta pois…
Eipä minulla niin isoja menoja ole, kun työssä vielä käyn. Asukaa omassa, jos kerta on.
Millamari hyppi onnessaan ja puristi avaimia kädessään.
Kiitos, äiti! Nyt se oma koti on hittusen lähempänä.
Koti?
Joo! Iso, valoisa, monta huonetta ja ainakin kolme lastenhuonetta! Millamari punastui ja halasi äitiä. Onko liikaa?
Eihän! Kunhan sinä ja lapset olette terveinä!
On onni, että ymmärrät…
Onneksi lastenlapsillasikin on nuori mummo, Anneli nauroi ja painoi suukon tytön päälakeen. Koti on koti. Asu miten itse haluat, tytär.
Anneli ei kertonut Millamarille edellisen päivän keskustelusta tulevien appivanhempien kanssa.
Kunnon suomalaisen tavan mukaan pidettiin kihlajaistapaaminen morsiamen kotona. Anneli touhusi keittiössä kuin suurtalon emäntä, tarjottavat viimeisen päälle. Onnin vanhemmat, Liisa ja Esko, vaikuttivat alkuun oikein mukavilta, mutta pian Liisan nyrpistely paljasti muitakin sävyjä.
Outoa… Eihän tämä ole yhtään kuten meidän perheessä…
Anneli nosti kulmiaan. Perinteinen uunilohi Anneli-mummon tapaan ei yleensä jättänyt ketään kylmäksi, kuten ei vuorokauden haudutettu karjalanpaistikaan. Onnin isä kyllä otti santsikierroksiakin, selvästi tykkäsi. Mutta Liisa… hän tuuppasi lautasen syrjään.
Eikö Millamarilla ole lainkaan ruokataitoja? No, opetellaan sitten. Meidän talo on iso, kyllä sinne kaikki mahtuu. On se hyvä, että tulevat meille asumaan, niin Millamari äkkiä tottuu kotielämään, osaa hoitaa Onnia. Onhan hän meidän ainoa poika, ja Millamari on kai sinulla ainokainen?
Kyllä.
Ja kasvatit yksin? Ilman isää?
Niin kävi.
Perheen esimerkki olisi tärkeä. Miten tytöstä tulee oikeanlainen nainen, jos kotona ei ollut miestä? Emme kyllä epäile, onhan Millamari oikein mukava, mutta kyllähän yksin kasvatetulle on perhe-elämä vaikeampaa…
Anneli kuunteli suu tiukkana ja Millamari hymyili jalkaa pöydän alla napauttaen: hiljaa, äiti, kestetään nyt. Hän oli jo etukäteen maininnut, että Onni ei yhtään muistuta vanhempiaan.
Aterian jälkeen Liisa jäi kyökkiin Annelin kanssa:
Nyt kun ollaan ihan kahden…
Eskokin seisoi taustalla, katseessa anteeksipyyntö. Anneli tiesi vanhastaan: kun antaa toisen puhua rauhassa, sieltä saattaa paljastua enemmän kuin oli tarkoitus.
Älä ihmettele, Millamari on ihana, mutta haluan selvittää joitain asioita. Perheestä, sairauksista, alkoholismista? Oliko tämän Millamarin isän puolelta ongelmia? Haluan olla varma, että meidän Onnin tulevilla lapsilla on kaikki kunnossa.
Anneli harkitsi hetken, mutta päätti pitää pokan.
Hyvät perintötekijät, jos tarvitsette tiedot, laitan nämäkin kuntoon. Ja toivon, että nuoret osaavat tehdä valintansa itse. En kysy teidän perheestänne mitään. Ja siitäkään, minkä takia sinun mielestäsi pitäisi pelätä heidän eroa. Eiköhän se siitä.
Anneli nappasi napoleon-leivoksen ja viittasi Liisalle avuksi, että lapsetkin saisivat kahvinsa.
Enempää kähinää ei tullut. Häävalmistelut Millamari ja Onni hoitivat itse omalla rahallaan kumpikinhan oli töissä. Kaksi vuotta myöhemmin Millamari ja Onni ryhtyivät rakentamaan ensimmäistä yhteistä taloaan. Anneli-mummon asunto myytiin ja saaduilla euroilla ostettiin tontti. Raskaana oleva Milla toimi työmaallakin projektipäällikkönä, ja rakennusmiehet tekivät lopulta kuten “emäntä” käski. Rakennus valmistui vasta lapsen synnyttyä, ja Anneli majoitti nuoren perheen toistaiseksi kotiinsa.
Anteeksi, että tultiin tänne, Onni totesi kantaessaan kapalossa nyytin, joka nukkui Annelin makuuhuoneessa. Mutta sekä Millan että minun on nyt helpompi näin.
Oikein teitte, Anneli hymyili. Mikäpä hätänä, iskäkään ei tarvitse panikoida. Kokeile vaan, kyllä se sujuu.
Ensimmäiset kylvyt, vaipat ja päiväunet menivät isältä hyvin, vaikka Liisa tuli seuraavana päivänä tuhahtamaan:
Ei nämä ole miesten hommia.
Höpö höpö, Anneli totesi ääneen, kun Onni kanniskeli pientä Aavaa käsivarrellaan. Kaikki mummot tekevät mieli neuvomaan, mutta parempi antaa lapsen vanhempien harjoitella kaikki olemme joskus olleet apu tarvitsevina untuvikkoina.
Aava kasvoi, uusi koti valmistui, ja puolentoista vuoden päästä Millamari haaveili jo toisesta lapsesta kunnes eräänä yönä tuli hätä.
Äiti, Aavalla on kuumetta! Milla soitti kyyneleet äänessä.
Korkea?
Niin, eikä laskeudu.
Soita päivystykseen, minä tulen heti!
Anneli kaahasi läpi sumuisen Helsingin, kädet täristen ratilla. Onneksi jo parin vuorokauden jälkeen lääkärit vakuuttivat, että Aava toipuu. Mutta se oli perheelle pysäytys. Kyllä siinä jokainen tunnusti tarvitsevansa toisiaan.
Muutaman päivän päästä Anneli saapui osastolle katsomaan tyttöä. Jututi leikkihetket, piti huolta että Milla söi edes jotain ja oli tukena.
Meillä oli Onnin kanssa yksi pyyntö, Milla mainitsi.
Anneli melkein nyökkäsi jo ennen kuin kuuli, että tarvittiin apua lastenhoidossa.
Tottahan toki! Enhän minä ensimmäistä kertaa tässä sovi lastenhoitajaksi.
Kiitos! Kahden kanssa ei yksin pärjää. Ja Aava tarvitsee erityistä huomiota…
On sinulla hyvä mieskin apuna, Anneli totesi, kun Onni kurkisti peiton alta, Aava leikki piilosta isin kanssa.
Saat siis muuttaa meille, kysyykö Onni.
Muuttaa? No, ottaa pannullisen kahvia, mutta ehkä vain sesongin ajaksi. En sentään muutu huonekaluiksi.
Olet maailman paras mummo, Millamari sanoi ja Anneli nauroi.
Illalla puhelin soi.
Anneli? Taitaa olla outoa, että juuri sinä muutat heille, Liisa älähti. Minä olen vapaa, tiedän lapsista paljon, on väärin että Onni valitsi sinut!
Meitä kysyttiin, ja minua pyydettiin. Enempää en aio selitellä, Anneli vastasi. Jos haluat, kysy vaikka Onnilta itse.
Liisa mulkoili, mutta Anneli pysyi rauhallisena. Lopulta rauha palasi perheeseen tärkein oli Aavan ja myöhemmin seuraavienkin lasten hyvinvointi (Toinen tuli, sitten kolmas!). Mummot jakoivat hoitovuorot, Anneli pysyi kodillaan, mutta kävi apuna.
Mummo, kuka tänään vie minut tanssitunnille, sinä vai mummi Liisa? Aava kysyi eräänä päivänä.
Tänään minä! Liisa päivystää Pirkon kanssa. Ja kummitädin pitää mennä töihin.
Saan siis pullaa myöhemmin?
Totta kai! Anneli nauroi ja kurkisti peiliin autossa. Takapenkillä Aava silitteli lempilelujaan.
Mummo… tiedätkö, me mennään viikonloppuna eläintarhaan yhdessä. Ja haluan ilmapallon, suklaata ja hattaraa!
Sopii! Anneli vakuutti.
Mutta entäs Pirkko? Voiko hänkin saada pallon?
Totta kai!
Tytär oli kasvanut, pullat nousivat yhtä hyvin kuin lapsikin. Aina löytyi uusi salaisuus:
Mummo, tiedätkö? Meille tulee kolmas vauva! Aava kuiskasi.
Anneli naurahti. Niinpä tietenkin, Millamari oli näyttänyt viime aikoina jotenkin erityisen onnelliselta, mutta suoraan ei vielä sanonut. Kaikki sujui kuitenkin kesti aikansa löytää tasapaino, mutta niin on suomalainen perhe, yhteisellä sitkeydellä kaikki järjestyy.
Mutta saatko toivoa kumpaa? Anneli kysyi.
Jos se on poika, en kyllä pety enää, kun on jo Pirkko. Mutta äiti lupasi: rakastetaan kumpikin!
Tärkeintä on rakkaus. Se tekee perheen, ystävä hyvä, Anneli sanoi, pysäköi auton Millamarin ja Onnin pihalle ja vilkaisi lasta, joka jo harppoi leluineen kohti kotia mummon pullaa odotellen.
Niin yksinkertaista ja niin monimutkaista kaikki on. Rakkaus, se yhdistää. Perhe.
