PERÄKÄRRY

PERÄKÄRRY.
Olen rehellisesti sanottuna ihan väsynyt jatkuviin juhliin, yhden illan juttuihin ja loputtomiin treffeihin.
Niinpä, kun tutustuin iloiseen, mutkattomaan ja älykkääseen Helmiin, tajusin heti tässä se nyt ehkä olisi.
Käytiin kahvilla, kuunneltiin katuartistien musisointia Esplanadilla, puhuttiin minun työkuvioista IT-alalla ja hänen rakkaudestaan nykylyriikkaan.
Kun selvisi, että kummatkin laitamme omenakuutioita rosolliin, naurettiin ja päätettiin, ettei tässä ole enää mitään sattumaa.
Tapaamisten pääpaikaksi valikoitui lopulta Helmin kerrostaloasuntona Töölössä, jonne hän kutsui minut illalliselle.
Pistin parhaani päälle, suoriuduin parranajosta, opettelin muutaman omituisen runonpätkän yhdeltä Helmin suosikkirunoilijalta, ostin kukkia ja arvokkaan pullon suomalaista marjaviiniä.
Lähdin huolettomana, askeleet kevyinä.
Mielessäni kävi jopa, että varmuuteni veti vertoja sille, miten kissoilla on tapana marssia ruokakupilleen tusinan verran päivässä.
Kaikki tuntui olevan suunniteltu valmiiksi viimeistä piirtoa myöten paitsi, että ovella minut pysäytti yllättävä lausahdus:
“Moikka, mä oon Samu.
Äiti suihkuttaa käy vaan sisään.”
Jähmetyin paikoilleni.
Ovenraossa seisoi jykevärakenteinen poika, jonka koura näytti siltä, että se nappaisi koko pääni sormien väliin tuosta vain.
Hetken jo kuvittelin olevani väärässä kämpässä, mutta kun Samu aivasti kovaan ääneen suu kiinni ja nenä puristettuna sormin, samalla tavalla kuin Helmi aina, ei osoitteesta voinut erehtyä.
Tunnelmani lähti jyrkkään luisuun kuin alamäessä viini muuttui tunkkaiseksi, kukat lerpahtivat käsissä.
Astuin varovasti eteiseen.
Samun tennarit olivat niin massiiviset, että ne olisivat menneet omien kenkieni päälle tilaa olisi jäänyt vieläkin.
Helmi itse ulottui pojalle tuskinkaan vyötärölle.
Vitsailin mielessäni, että olisi aika kätevä, jos naisten kanssa kävisi kuten kullan kanssa: annat sormuksen nyt, ja kymmenen vuoden päästä sinulla on jo vihkisormus kädessä (ihan kannattava sijoitus).
Näissä ajatuksissa seuraan keittiöön, jossa pöytä olikin jo katettu ja Samu yksikseen ripusteli uusia verhoja ilman tuolia.
“Vielä viisi minuuttia!” kuului kylpyhuoneesta.
Viisi kertaa viisi minuuttia myöhemmin Helmi viimein asteli esiin föönattuna, iltapuvussa ja kasvot kevyesti ehostettuina.
Hän näki oitis myrtyneen olemukseni ja selvästi ymmärsi tilanteen täysin siinä samassa hävisi hänenkin hermostuksensa ja se romanttinen vire, joka hetki aiemmin oli vielä ilmassa.
Hän latasi lautasille ruokaa hiljaa, kaatoi viiniä, eikä jäänyt odottelemaan kumppaniaan ennen kuin alkoi syömään.
“Miksi et kertonut, että sinulla on lapsi?” sain änkytettyä loukattuna.
“Pelästyitkö peräkärryä?” Helmi kysyi hymyillen väsyneesti.
“Tämä ei ole mikään peräkärry tämä on kokonainen tavarajuna,” tiuskaisin, mutta siinä samassa tajusin huvittua tilanteesta.
“Onhan se iso poika, isäänsä tullut.
Isä napapiirin takaa, ja itse asiassa vielä pidempi kuin Samu nyt.
On kuulemma mennyt paljain käsin ahmaan kiinni,” Helmi nauroi kuivasti.
“P-p-paljain käsin?
Missä tämä isä on nyt?”
“Kiertueella esiintyy jossain norjalaisella jääkarhujen sirkuksella.
Jätti meidät, kun sai ison lavan ja uuden shown.
Joskus kirjoittaa meille kirjeen, mutta käsiala on niin hirveä, että olen aika varma, että se on se jääkarhu itse joka meille kirjoittaa ja sillä on enemmän omaatuntoa.”
“Kuinka vanha Samu on?”
“Neljätoista, sai juuri passin.”
“Väkivallalla vai lahjomalla?”
“Vau.
Hauska vitsi.”
Syötiin sen jälkeen hiljaisuudessa, keskustelu ei oikein ottanut tuulta alleen.
“Voisin ottaa lisää lihaa…” pyysin kohteliaasti.
“Maistuu?”
“Ihan rehellisesti, en ole Suomessa näin hyvää koskaan syönyt.
Mitä tämä on?”
“Hirvenlihaa.
Samu sen valmisti.”
“No on pojassa taitoa.”
“Isältä peritty, yhdessä vanhan reseptikirjan, veitsisarjan, virvelin ja soutuveneen kanssa ja jotain muuta rompetta vielä antoi meille, kun muuttaa joutui.”
“Vene?” meni vesi kielelle.
“Jep, tuolla kellarissa.
Tai siis…
joskus ainakin on.
Samu on melkoinen kalastaja.”
Samassa Helmillä puhelin soi, ja hän meni hetkeksi makuuhuoneeseen puhumaan.
“Taisi olla jo lähtö kotiin,” ajattelin.
Ei ollut enää mitään vietävää täältä minulle.
“Kuule, Mika, tilanne on tämä…” Helmi ilmaantui nopeasti keittiöön hermostuneena.
“Meillä töissä tuli äksidentti.
Viitsisitkö jäädä Samun kanssa pariksi tunniksi?”
“Minäkö?
Samun kanssa?
Miksi minä?”
“No, kun on alaikäinen, en viitsi jättää yksin.
Tiedä vaikka joku outo tyyppi tunkee rappuun…”
“Pelkäätkö, että joku nappaa pojan mukaan salaa?”
“Ei jaksa vääntää,” Helmi huokaisi, “maksa sulle vaivasta sekä pilaantuneesta illasta, ja voin luvata, että en enää vaivaa.
Sopiiko?”
“Mitä minun pitää tehdä hänen kanssaan?”
“No, te miehet varmaan keksitte jotain, jutelkaa vaikka kalastusjuttuja, minä meen nyt.
Moikka!”
En ehtinyt vastata mitään; Helmi oli jo häipynyt takki auki.
Istuin hetken keittiössä, naputin viimeisetkin prosentit puhelimesta, söin kaiken lihan, join viinit ja ihmettelin, kun Helmiä ei kuulunut.
Kävelin Samun oven taakse, josta kuului tuttuja ääniä.
“Ei voi olla totta”, mietin ja koputin.
“Auki.”
Työnsin oven auki ja astuin varovasti nuoren pojan valtakuntaan.
Heti silmiinpistävää oli iso, puinen taulu, johon oli upotettu veitsiä ja nuolia.
Seinissä ei ollut yhtään iskemää selvästi kaikki osuivat kohdilleen.
Pöydällä pyöri vinyylisoitin, kajareista kaikui matalalla volyymilla Iron Maiden, jota muuten rakastan yli kaiken.
Itse Samu laittoi nippuun uusia perhoja kalastusta varten.
Vilkuilin vielä ympärilleni hyllyllä palkintopokaaleja, katosta roikkui nyrkkeilysäkki, telkkarin vieressä upouusi pelikonsoli.
“Aikamoiset puitteet äiti sulle hommannut,” vihelsin kateellisena.
Jopa näin aikuisena haaveilen vielä tuollaisesta huoneesta.
“Mä käyn duunissa koko kesän,” Samu vastasi.
Koin piston omassatunnossa: mielessäni näin Helmin ravaamassa tuhlaamassa viimeisiään poikansa loputtomaan tarpeiden suohon, mutta todellisuudessa jätkä onkin omillaan ja varsin aikaansaava.
“Olisiko sulla laturia kännykälle?”
“Junan radan vieressä laatikossa,” vastasi Samu.
“Ju-junan radan?” sopersin.
Kun käännyin katsomaan, näin aidon sähköjunaratakokonaisuuden, niin hienon, että henki salpautui.
“Oletko itse kasaillut?”
“Joo.
Pikkuhiljaa ostan osia, nyt haaveena on toinen kerros ja pari siltaa.
Sain juuri lisää kiskoja postissa, mutta en ole ehtinyt rakentaa.”
Tunsin miten kuume levisi päästä sydämeen.
“Saako kokeilla radan pyörittämistä?”
“Juu, minuutti vaan,” vastasi Samu, laski viehemallarin käsistään ja loikkasi radan äärelle.
***
Helmi palasi tunnin päästä.
Hän oli varma, että olin jo kadonnut, ja kiirehti ensimmäisenä poikansa huoneeseen.
Siellä me oltiin, minä ja Samu, junan radan kimpussa lattialla ensimmäistä kertaa oli vaikea sanoa, kumpi meistä oli se nuorempi.
“Mika, sulle tulee kiire kotiin,” huikkasi Helmi nurkasta.
“Noh äiti…
Ai niin!” Ponnahdin ylös.
“Miten kello noin paljon jo onkin?”
“Puoli yksitoista,” Helmi haukotteli.
“Mulla on aamuvarhain palaveri, eli tässä pitää olla reipas.
Hyvää yötä, Mika.”
Helmi talutti minut ovelle ja ojensi setelinippua.
“En ota rahaa naisilta,” katsoin nenänvartta pitkin.
“No, kiitos kuitenkin, että vahtasit tätä mun peräkärryä.”
Virnistin lyhyesti ja suuntasin yöhön.
***
“Moi, kuule Helmi, voisin tulla moikkaamaan vielä joskus,” soitin parin päivän päästä.
“Tiedätkö, töissä on sellainen ruuhka päällä, että en mä nyt jaksa mitään suhdesäätöjä.
Se viime kerta…”
“Mutta voisinko nähdä Samua?”
“Samuako?” Helmi hämmästyi.
“Niin.
Ajattelin tulla vaikka vähän hengailemaan ehkä tarvitseri vahtimista?”
“No pitää kysyä siltä.”
“Kirjoitin jo viestiä.
Ei kuulema haittaa ostin uuden pelin hänen Xboxille.
Pelataan rauhassa, säästyy sinun aikaasi.”
“No…
tule illalla sitten.”
Samana iltana astelin Helmin luo ilman kauluspaitaa tai parfyymiä.
Olin heittäytynyt vanhaan mustaan, bändipaidassa, olalla reppu täynnä sipsiä ja limua leveä poikamainen hymy naamalla.
“Pojat käyttäytykää hiljaa, mulla on pitkä etäpalaveri yökylpytakissa, kasvonaamio naamalla ja keittiössä tuoksuu paistettu sipuli,” Helmi totesi ovelta.
Nyökkäsin ja painuin Samun valtakuntaan.
Samana iltana Helmi sai irrottaa meidät toistensa kimpusta, kun väittelimme kiivaasti Kaurismäen ja Renny Harlinin elokuvista.
Olin jo suostuttelemassa Samua kuuden tunnin leffamaratoniin, kun Helmi päätti tarpeeksemme ja saatteli minut ulos.
“Lauantaina muista ostaa syötit!” Samu huusi huoneestaan.
“Mitkä syötit?” Helmi katsoi minuun.
“Ollaan menossa haukea ongelle.
Kerroin yhdestä kalastuskaupasta, missä on legendaarista syöttiä.
Ihan huippua, en ole käynyt kalalla aikoihin.”
“No te olette hyviä frendejä,” Helmi naurahti.
“Et hautaanko aikaa minullekin joskus jätät?”
“Tule mukaan ja pilko meille leipää mukaan!”
“Joo, just…
menkää vaan mulla on töitä muutenkin.
Käykää te kalassa,” hän naurahti ja työnsi minut ovesta.
***
Kuukausi vierähti.
Helmi upposi duuniinsa niin, ettei ehtinyt edes ajatella mitään romantiikasta.
Samaan aikaan minä ja Samu oltiin tehokkaita: rakennettiin junaradan toinen kerros, haettiin ravut syksyiseltä järveltä, laitettiin kiljua Samun perintöreseptillä, ja kävin itse opastamassa poikaa metsässä suunnistamaan.
Minä puolestani jaoin ihmeellisiä nuoruusvinkkejä, ja Samun kanssa suunniteltiin, miten pyytää rinnakkaisluokan Maaria treffeille.
Kaikki sujui hienosti, kunnes eräänä iltana oveen koputettiin niin, että lamput katosta tipahtelivat.
Helmi meni avaamaan ja heti vastaan tulvahti tunkkainen riistan tuoksu.
Kynnykselle ilmestyi hänen entinen miehensä, Samun isä, kunnon pohjoisen köriläs.
“Olen miettinyt asioita,” tämä laskeutui polvilleen, vaikkei siinä asennossa ollut Helmistä yhtään pienempi.
“Me Potkun kanssa ollaan väsytty kiertolaisuuteen.
Rahaa säästynyt sopivasti, tuun hakemaan teidät kotiin pohjoiseen, Helmi.
Jätät työn, mennään perhereissuille, kalalle ja metsälle pojan kanssa.”
“Jahas.
Kymmenen vuotta ja nyt sinä ymmärrät.
Entä Potku onko se karhu valmis palaamaan perheeseen?”
“Ei…
Se teki sopparin kuvastudion kanssa selkänsä takaa, perhana,” mutisi ukko harmistuneena.
“Just.
Sinut siis jätettiin.
Kylmähermoinen tuuri,” Helmi sanoi kädet puuskassa.
“Ei sillä väliä.
Nyt kuitenkin…”
Hän ei saanut lausetta loppuun, kun minä valahdin eteiseen Helmiltä lainattu paita päällä.
“Helmi, otin sun paidan omani sotkui, kun maalattiin Samun kanssa…”
“Sanookohan täällä kukaan asiaansa loppuun?” Helmi katsoi meitä jokaista vuorotellen.
“Kuka tuo on?” ex-mies ärjäisi nyrkkiä heilauttaen kohti päätäni.
“Tämä on…
tämä on…” Helmi änkytti, ei osannut päättää.
Samassa Samu syöksähti paikalle, väänsi isänsä käsilukkoon ja painoi kevyesti seinää vasten.
“Tämä on peräkärry!” Samu sanoi hampaat irvessä.
“Samu!
Poika!
Minä olen isä!
Mikä peräkärry?” ähisi mies käsilukossa.
“Ihan peräkärry vaan, joka vetää meidän kanssa sitä, mitä isä meille jätti.”
“Mutta enhän minä jättänyt teille mitään,” entinen mies sanoi ja ymmärsi heti sanojensa merkityksen.
Minä ja Helmi nyhjötimme yhdessä, seuraten, kuinka voimat mittelivät.
“Okay, enough, break,” isä voihkaisi, ja Samu hellitti otteensa.
“Hyvä sinä kyllä näkee, että olet minun poika.
Voisi jo mennä metsästämään karhua.
Voinko mennä edes kerran Samun kanssa metsälle?
Käydään läpi menetetty aikaa.
Olenhan minä hänen isänsä, en mikään vieras,” katseli hän Helmiä silmiin.
Helmi oli aivan puulla päähän lyöty.
Katsoi minuun ja ex-mieheensä vuoron perään.
“Kyllä minä ymmärrän,” nyökkäsin hiljaa ja olin jo laittamassa kenkiä jalkaan.
“Anteeksi…”
***
Aamulla isä ja Samu lähtivät retkelle, mutta Samu palasi illalla yksin.
“Missä isä?”
“Hän lähti,” Samu vastasi lakonisesti riisuessaan kenkiä.
“Niin vain lähti?
Noin vain, yhtäkkiä?”
“Ei ihan.
Lähti karhun kanssa.
Peräkärryyn, ja sirkukselle takaisin.
Löysi uuden tiimin.
Jätti mut tähän ja jatkoi matkaa.”
“Voi hyvä luoja, minä olen ollut niin tyhmä,” Helmi peitti kasvonsa.
“Täytyykö soittaa Mikalle?”
“Ei tarvitse, juuri äsken heitettiin heipat.
Mika jätti minut kotiin, lupasi tulla huomenna.
Hän seurasi meitä kaupungille, että varmasti kaikki hyvin.”
“Sanoiko hän niin?”
“Sanoi.”
Ja mainitsi vielä, että kytkeytyi meihin peräkärryn tavoin eikä taida enää ikinä irtautua.
***
Tämän opin: Joskus peräkärrystä tulee koko retken hauskin ja arvokkain seuralainen, jos vaan suostuu katsomaan menneisyyden painolastin sijaan tulevaisuuden mahdollisuutena.