Paluu
Marjatta alkoi voida pahoin jo laiturilla.
Hän ehti hädin tuskin rynnätä roskiksen luo, ja nyt seisoi siinä kaksinkerroin, tuntien kuinka hänen kallis villakangastakkinsa tahriintui sitä jäistä, valurautaista pintaa vasten…
Neiti, onko kaikki kunnossa? kuului lämmin, tunnistettava savolaissointu.
Antakaa olla…
Marjatta oikaisi itsensä. Ympärillä kulki väkeä kuin vanhassa mustavalkofilmissa: toppatakeissa, kantamuksineen, perunapusseineen.
Ilmassa leijui dieselin, halvan tupakan ja sellaisen erityisen pikkukaupungin tunkkaisuuden tuoksu, joka oli aina laukaissut Marjatalle migreenin.
Hän vihasi tätä kaupunkia. Vihasi sellaisella puhtaalla ja kliinisellä vimmalla, jolla ainoastaan se kuuluu vihata paikkaa, josta oli kerran karannut eikä halunnut palata.
Puhelin värähti.
Isä.
Marja, missä sinä olet? Olen autolla, tulin hakemaan.
Otan taksin, sanoi Marjatta tiukasti. Ei tarvitse hakea. Kerro vain sairaalan osoite.
No mutta äitis ei ole enää sairaalassa. Eilen pääsi kotiin. Verenpaine vaan laski, sanoivat että kotona paranee. Minä voin hakea kuitenkin…
Kotona? Marjatta puri hampaitaan yhteen. Tulinko minä siis tänne asti jonkun mitättömän takia?
No älä nyt hermostu. Äiti on odottanut sinua. Leipoi piirakoita.
Mitä piirakoita nyt vielä, hyvä ihme!
Hän sulki puhelimen.
***
Talo, jossa hän oli kasvanut, oli entistäkin pienempi.
Marjatta seisoi rapussa ja tuijotti rapistunutta ovea, jossa keinonahka repsotti irti. Naapurin kissa kiehnäsi nilkkoja vasten ja jäi pyhkimään karvoja saappaisiin. Ilmassa tuoksui kaalikeitto, kissat ja joku makea niin kuin aina.
Hän meni sisään ilman kolkuttamista.
Äiti istui keittiössä. Pikkuinen, harmaahiuksinen, kuluneessa aamutakissa, jonka alta pilkotti yöpaita.
Kun äiti näki tyttärensä, hän taputti käsiään ilosta ja syyllisyydestä niin liikuttuneena, että Marjatta sai kylmiä väreitä.
Marjatta! Rakaskulta! Ajattelin että tulet vasta illalla…
Sanoin ettet valehtele. Marjatta ei riisunut kenkiä. Seisoi eteisessä saappaissaan. Tiedätkö, että sopimus on menossa alta? Vietin yön junassa, koska luulin tulevani teho-osastolle, mutta sinä olet täällä paistamassa piirakoita?!
Äiti lyyhistyi. Kädet putosivat syliin.
Anteeksi Marja. En halunnut huolestuttaa sinua. Paineet vaan taas… Mutta oli kova ikävä.
Sitä kutsutaan valehtelemiseksi. Marjatta potkaisi saappaat jalastaan ja viskasi ne nurkkaan. Missä verenpainemittari? Katsotaan tilanne ja sitten menen hotelliin. En jää tänne.
Jää nyt, tyttökulta…
Täällä on vuotava wc, haaleat patterit ja naapurit pitävät niin kovaa meteliä seinän takana, että seinät tärisevät. En kestä. Fyysisesti en kestä.
Marjatta siirtyi keittiöön ja istui pöytään. Tarjolla oli lautasellinen piirakoita kauniita, lämpimiä. Eikä Marjatta vilkaissutkaan niitä.
Tuopa se mittari.
Äiti toi, vanhan pumpattavan mallin.
Tämäkin vielä? Marjatta irvisti. Eikö sinulla ole varaa kunnon laitteeseen? Olenhan lähettänyt rahaa.
Säästin ne tilille sinulle. Jos sattuisi jotain.
Voi hyvänen aika…
Marjatta pumppasi mittarin. Numerot pyörivät silmissä.
Sadankuusikymmentä yli yhdeksänkymmentä. Syötkö suolaa suoraan paketista?
En minä paljoa…
No, huomenna ostan oikeaa lääkettä ja kunnollisen laitteen. Nyt olen väsynyt. Mihin voin levittää vuoteen?
Äiti alkoi hätistellä petaamaan. Marjatta tuijotti ulos ikkunasta harmaita kerrostaloja ja ajatteli vain: “Kunpa en jäisi jumiin. Kunpa pääsisin pois heti huomenna.”
***
Yö meni valvomiseksi.
Sohva oli lyhyt, jouset painoivat selkään ja naapurit pitivät kiitettävän kovaa ääntä, kunnes riita päättyi huutoon. Marjatta tuijotti kattoon. Siinä oli halkeama, jonka hän muisti lapsuudestaan. Silloin se näytti salamaniskulta, nyt muistutti vain hajoavaa taloa.
Aamuyöstä hän viimein vaipui uneen. Näki unta, että oli taas pieni ja kulkee torilla äidin kanssa. Äiti ostaa hänelle hillomunkin tuoreen ja sokerisen, ja Marjatta oli niin onnellinen.
Heräsi siihen, että kyyneleet valuivat poskia pitkin. Hän nyyhkytti lakanaan, eikä saanut itkuaan loppumaan.
Naapuri oli hiljentynyt. Ainoa ääni oli kellon tikitys se sama vanha, jonka äiti oli ollut heittämässä pois sata kertaa.
Marjatta? kuului oven takaa hiljaa.
En nuku, Marjatta vastasi käheästi.
Sinulle tuli kylään.
Kuka?
Joku tyttö. Sanoi että Sari. Etkö muista?
Marjatta nousi sohvalta. Sari? Mikä Sari?
Laittoi aamutakin päälle ja meni ovelle.
Oven takana seisoi Sari, sama Sari kenen kanssa he olivat kavereita koulussa. Paras ystävä, jonka Marjatta oli jättänyt hyvästelemättä, kun pakkasi itsensä Helsinkiin.
Sari oli melkein entisensä. Vaaleat hiukset ponnarilla, samat hymykuopat. Vain silmissä oli väsymystä ja niiden alla varjot.
Terve, Sari sanoi. Äitisi kertoi, että kävit kotona. Ajattelin poiketa, viisitoista vuotta jo viime näkemästä.
Marjatta hämmentyi. Hän halusi sanoa jotakin purevaa, kuten “mistä löysit minut” tai “oikeasti, minulla on muuta tekemistä”, mutta jokin pidätteli.
Tule vain, hän tokaisi.
He istuivat keittiöön. Äiti tajusi poistua naapuriin. Sari joi teetä muki molemmin käsin puristettuna.
Mä oon naimisissa, Sari ilmoitti. On tytär, seitsemän vee. Eeva. Pian menee kouluun.
Onnea, Marjatta nyökkäsi.
Entä sinä? Sari silmäili tarkkaan. Onko Helsingissä hyvää olla?
Ihan jees.
Oletko naimisissa?
Olin.
Mitä tapahtui?
Marjatta kohautti olkiaan. Ei halunnut kertoa, että mies oli vaihtanut toiseen. Että asunto, auto ja ura eivät lämmitä yötä. Että oli ihan yksin.
Luonteet eivät sopineet, hän vastasi.
Sari nyökkäsi. Pieni hiljaisuus, ja sitten:
Mä annoin sulle anteeksi…
Mitä?
Niin. Sä lähdit hyvästelemättä. Ei soittoa, ei viestiä. Mehän oltiin kuin siskokset. Ja sitten kerralla poikki. Ensin itkin, sitten suutuin, lopulta ymmärsin sulla oli oma tie. Mullakin. Mutta nyt täällä istutaan ja juodaan teetä. Ja olen oikeasti iloinen, että nään sinua.
Marjatan silmiin nousi kyyneleet. Hän käänsi katseensa ikkunaan.
Sari, olin hölmö. Anteeksi.
No älä nyt, Sari hymyili. Näitä sattuu.
He puhuivat iltaan asti. Sari kertoi miehestään (työskentelee tehtaalla, juo, mutta ei ole ilkeä), tyttärestään (piirtelijä, kaikki seinät täynnä taidetta), elämästä ylipäätään. Marjatta huomasi, että häntä oikeasti kiinnosti kuunnella.
Kuule, Sari sanoi lähtiessään, Tule meille huomenna syömään. Teen borssia. Tapaat Eevan.
No jaa…
Tule vain, Sari tarttui kädestä. Äitisi sanoi että olet täällä keskiviikkoon. Näin ehdimme vaihtaa kuulumiset.
Marjatta nyökkäsi.
***
Seuraavana päivänä Marjatta meni apteekkiin.
Piti ostaa äidille lääkkeitä, kunnollinen verenpainemittari ja muuta hyödyllistä. Hän katseli kaupungin katuja ja huomasi yllättäen, ettei paikka ollutkaan niin kauhea. Puut kuurassa, lapset pulkkamäessä, eläkeläisiä penkeillä. Ihan tavallista elämää.
Apteekissa oli jono. Marjatta asettui viimeiseksi. Hänen edellään seisoi vanha nainen vanhassa toppiksessa, kauppakassi pullollaan ruokaa. Nainen vaihtoi jalkaa ja huohotti raskaasti.
Oletteko kunnossa? Marjatta kysyi.
Kyllä se siitä, tyttö kulta. Sydän vain. Kun saan lääkkeen, niin helpottaa.
Marjatta katsoi tarkemmin. Nainen oli hyvin kalpea, huulet sinertävät, otsalla hikeä.
Istukaahan alas, Marjatta sanoi. Minä ostan. Mitä tarvitsette?
Nitroglyseriiniä, kiitos. Oletpa herttainen.
Marjatta osti pillerin, ojensi sen naiselle. Hetken kuluttua nainen virkistyi.
Kiitos, kaunokainen. Et taida olla paikallisia?
Olen kyllä Marjatta sanoi yllättäen. Täältä olen kotoisin.
Hän astui apteekista ulos ja huomasi hymyilevänsä.
***
Illalla Marjatta meni ystävän luo.
Sari asui vanhassa kerrostalossa, viidennessä kerroksessa ilman hissiä. Marjatta kapusi rappuja ylös ja ajatteli: “Enpä olekaan tottunut tällaiseen enää.”
Mutta ei se tänään tuntunut ärsyttävältä.
Oven avasi pikkuinen tyttö Eeva, vaalea ja suurisilmäinen.
Oletteko te täti Marjatta? hän kysyi. Äiti käski tulla vastaan.
Olen täti Marjatta, hymyili vieras.
Minä olen Eeva. Tulkaa sisään. Meillä on borssikeittoa.
Asunto oli vaatimaton mutta siisti. Vanha sohvaryhmä, haalistuneet tapetit, seinillä lasten piirroksia. Tuoksui borssilta ja tuoreilta pullilta.
Sari hääräsi keittiössä.
Oi, Marja! Käy pöytään. Aletaan syödä. Eeva, tuo lautaset.
He istuivat alas. Marjatta söi keittoa ja tunsi olonsa lämpimäksi. Ei ollut aikoihin maistanut mitään yhtä hyvää, eikä istunut näin leppoisassa seurassa ilman pitkiä pönötyksiä.
Piirrätkö minusta jotain? hän pyysi Eevalta.
Eeva tutkaili Marjattaa tarkkaan ja lupasi:
Olet kaunis. Piirrän sinut.
Sopii hyvin, Marjatta naurahti.
Eeva haki piirustuslehtiön ja kyniä, ja alkoi piirtää.
Marjatta joi teetä ja kirsikkahilloa ja jutteli Sarin kanssa.
Onko sinulla lapsia? Eeva kysyi yhtäkkiä, katsetta piirtämisestä nostamatta.
Ei ole, Marjatta vastasi. Ei vain tullut.
Miksi?
Eeva! Sari älähti, mutta Marjatta vain hymyili. Ei se mitään. Kaikille ei käy niin. Ei vain tapahtunut.
Älä murehdi, Eeva sanoi tärkeänä, Sinulla on vielä aikaa. Kaikki on edessä.
Marjatta naurahti.
Kiitos, pikkuinen.
Eeva ojensi piirroksen. Siinä oli nainen pitkässä mekossa, kruunu päässä ja ympärillä kukkia.
Tämä olet sinä, Eeva selitti. Olet kuin prinsessa. Mutta vähän surullinen. Piirrän vielä auringon, niin tulet iloiseksi.
Marjatta nielaisi.
Kiitos, kultaseni. Ripustan tämän Helsinkiin kotona, sopiiko?
Sopii! Tuletko uudestaan?
Tulen, Marjatta lupasi. Ja tiesi tarkoittavansa sitä.
***
Marjatta palasi kotiin myöhään. Äiti ei ollut mennyt nukkumaan, odotti keittiössä.
No, miten meni? kysyi äiti.
Hyvin, äiti. Oikein hyvin.
Marjatta istui viereen, tarttui äidin käteen. Käsi oli lämmin, karhea ja täynnä maksaläiskiä.
Anteeksi äiti. Kaikesta.
Herranen aika, tyttö. Mistä nyt?
Siitä, että… Marjatta nielaisi. Siitä, että häpesin. Sinua, tätä kaupunkia, itseäni. Kuvittelin olevani parempi, kun lähdin. En ole parempi. Juoksin vain pakoon.
Äiti oli hiljaa. Silitti tyttärensä päätä kuin lapsena.
Et karannut. Selviydyit. Silloin oli täällä niin: joko lähdet, tai juot. Hyvä kun lähdit, mutta älä ihan kokonaan unohda meitä.
En unohda, Marjatta kuiskasi. Lupaan.
***
Aamulla Marjatta lähti.
Isä heitti asemalle. Äiti seisoi laiturilla, pikkuisena, vanhassa takissaan, heilutti kättä.
Marjatta katseli ikkunasta, tunsi jotain kuristavaa rintakehässä.
Tulethan vielä, isä yskäisi. Ei tässä loputtomiin ollakaan.
Tulen, isä. Ihan varmasti.
Hän meni vaunuun, löysi oman paikkansa. Otti puhelimen esiin. Siinä oli Sarin viesti: “Tule taas. Eeva kysyy jo, milloin täti Marjatta saapuu uudestaan. Tykkäsi sinusta kovasti.”
Marjatta hymyili ja laittoi puhelimen pois.
Juna nytkähti liikkeelle. Ikkunasta lipuivat harmaat kerrostalot, autotallit ja lumiset pellot. Yhtäkkiä Marjatta tajusi, että pää ei enää särkenyt. Ei oksettanut. Ei tehnyt mieli sulkea silmiä ja leikkiä ettei mitään ole.
Hän avasi Eevan piirroksen. Prinsessa kruunussa, kukkia ympärillä, puoliksi maalattu aurinko.
Katsoi ulos ikkunasta. Kaukana pelloilla nousi aurinko. Iso, punainen ja aivan todellinen.
***
Viikon päästä Marjatta laittoi Sarille rahaa. Ihan muuten vaan. Eevalle: taidetarvikkeisiin, harrastuksiin.
Sari yritti kieltäytyä, mutta Marjatta piti päänsä.
Puolen vuoden päästä hän tuli kaupunkiin taas. Ilman puheluita. Ostokset hoidetettiin etukäteen, ja sitten vain saapui.
Nyt keittiössä istui kolme: Marjatta, Sari ja Eeva. Söivät borssia, juttelivat ja Marjatta ajatteli, että ehkä tämä tässä on onni. Se, että joku tarvitsee sinua. Ihan vaan siksi.
