Paluu
Annalle tuli huono olo jo asemalaiturilla.
Hän ehti vaivoin juosta roskiksen luo ja jäi siihen kumaraan, tuntien kuinka kallis villakangastakki tahriintui kylmää, jäistä rautapintaa vasten…
Neiti, onko teillä huono olo? kuului lämmin, murteellinen ääni jostain läheltä.
Jättäkää minut rauhaan
Anna suoristautui. Ihmiset sulautuivat kuin mykkäelokuvassa ympärillä toppatakeissa, matkakasseja raahaten, perunapusseja kantaen.
Ilmassa leijui dieselin, halvan tupakan ja sen oudon, pienkaupungin ummehtuneisuuden tuoksu, joka aiheutti Annalle aina migreenin.
Hän vihasi tätä kaupunkia. Vihasi kirkkaalla, kliinisellä vimmalla ihmisen, joka oli paennut täältä viisitoista vuotta sitten ja tehnyt kaikkensa unohtaakseen tien takaisin.
Puhelin värisi taskussa.
Isä.
Anna, missä olet? Olen autolla, tulin vastaan.
Tulen taksilla, Anna vastasi kylmästi. Ei tarvitse hakea minua. Sano osoite sairaalaan.
Äitisihän ei ole enää sairaalassa. Päästivät kotiin eilen. Verenpaine laski, sanoivat, että kotona on parempi. Tulen sinua hakemaan…
Kotonako? Annan leuka jäykistyi. Tulin tänne ihan turhaan ja kaikki sopimukset jää nyt roikkumaan?
Älä hermostu, Anna. Äiti niin odotti sinua. Leipoipa vielä pullia.
Pullia, hyvän tähden?!
Hän laski puhelimen pöytään.
***
Talo, jossa Anna oli kasvanut, tuntui entistä pienemmältä.
Hän seisoi rappukäytävässä ja katseli kulunutta ovea, johon oli naulattu halpaa nahkajäljitelmää. Naapurin kissa kiehnäsi jo jaloissa, jättäen valkoista karvaa saappaisiin. Rappukäytävässä tuoksui kaalikeitolta, kissoilta ja joltakin makealta. Aina samalta. Aina.
Hän astui sisään kolkuttamatta.
Äiti istui keittiössä. Pieni harmaahiuksinen nainen vanhassa, monta kertaa pestyssä kylpytakissa, jonka alta pilkisti yöpaita.
Kun äiti näki tyttärensä seisovan ovella, hän hätkähti ilosta, kasvot olivat samalla kertaa onnelliset ja syvästi syylliset. Se sai Annan koko kehon värähtämään.
Annukka! Tytär kulta! Luulin, että tulet vasta illaksi
Pyysin ettet valehtelisi. Anna pysyi eteisessä saappaat jalassa. Tiedätkö, että työni oli vaarassa? Matkustin koko yön, jotta voisin nähdä sinut teho-osastolla, mutta sinä leivot pullaa?
Äiti painoi katseen alas, kädet vaipuivat syliin.
Anteeksi, Anna. En halunnut huolestuttaa sinua. Verenpaine vaan, ajattelin, että olisit kuitenkin jo tulossa. Ikävä oli…
Sitä kutsutaan valheeksi. Anna tempaisi saappaat jalasta ja paiskasi ne nurkkaan. Missä verenpainemittari? Katsotaan paineet ja lähden hotelliin. En jää yöksi.
Jää, tyttäreni…
Äiti, teillä on vessanpönttö rikki, patterit ovat haaleat, seinän takana kiroillaan niin, ettei nukkua voi. En kestä olla täällä. Ihan fyysisesti en.
Anna siirtyi keittiöön ja istui pöydän ääreen. Pöydällä oli kulho vielä lämpimiä pullia mutta Anna ei vilkaissutkaan niihin.
No niin, mistä löytyy verenpainemittari?
Äiti haki nöyrästi vanhan, käsikäyttöisen mittarin.
Eikö sinulla ole varaa parempaan? Minä olen kyllä lähettänyt sinulle rahaa.
Säästin ne tilille sinua varten, jos joskus tulee hätä.
Voi miten…
Anna pumppasi mansetin täyteen. Numerot pomppivat silmissä.
Satakuusikymmentä yhdeksänkymmentä. Syötkö suolaa suoraan purkista?
No, ehkä vähän…
Huomenna ostan paremmat lääkkeet ja mittarin. Nyt olen väsynyt. Missä voin levätä?
Äiti touhusi, petasi sängyn. Anna jäi istumaan keittiöön, katseli harmaita vanhoja kerrostaloja ikkunasta ja ajatteli vain: “Kunpa en jäisi kiinni tähän. Kunpa pääsisin huomenna pois.”
***
Yöllä Anna ei saanut unta.
Sohva oli liian lyhyt, jouset painoivat lapaluuta, naapurit metelöivät niin, että seinät tärisivät, ja jossain vaiheessa alkoi tappelukin. Kuului naisen kirkunaa ja miehen karmeaa sadattelua.
Anna tuijotti kattoon. Siihen samaan, jossa jo lapsena oli nähnyt salamanmuotoisen halkeaman. Nyt halkeama sai vain muistuttamaan, kuinka talo hiljalleen rapistui.
Aamutunneilla Anna nukahti vihdoin. Ja näki unta, jossa oli jälleen pieni tyttö, jonka äiti vei torille ja osti tuoretta pullaa matkaan. Kuuma pulla, sokeria päällä… ja Anna oli niin onnellinen!
Hän heräsi itkuun.
Kyyneleet valuivat poskille, eikä Anna saanut niitä loppumaan. Hän makasi ja nyyhkytti, pyyhkien silmiä lakanan reunaan.
Naapurihuoneessa vallitsi jo hiljaisuus. Vain vanhat kellot tikittivät: ne, jotka äiti oli usein luvannut heittää pois.
Anna? kuului äidin ääni oven takaa. Oletko hereillä?
En nuku, Anna vastasi käheästi.
Sinulle tuli vieras.
Kuka?
En tiedä. Tyttö, sanoo nimensä Aila. Muistatko?
Anna nousi sohvalta. Aila? Kuka Aila?
Hän veti nopeasti aamutakin päälle ja avasi oven.
Siinä seisoi Aila. Sama Aila, jonka kanssa käytiin peruskoulua ja oltiin kuin paita ja peppu kunnes Anna lähti kiireellä Helsinkiin eikä edes hyvästellyt.
Aila ei juuri ollut muuttunut. Vaaleat hiukset, syvät hymykuopat, mutta silmien alla tummat varjot.
Hei, Aila sanoi. Äitisi kertoi, että palasit. Ajattelin piipahtaa. Viisitoista vuotta siitä jo.
Anna meni hämilleen. Oli sanomaisillaan jotain purevaa “Miten löysit minut?” tai “Olen kiireinen…” mutta sanat jäivät kurkkuun.
Tule sisään, hän sanoi.
He siirtyivät keittiöön. Äiti tajusi häipyä naapuriin. Aila kietoi kätensä teekupin ympärille.
Olen nykyään naimisissa, Aila sanoi. Meillä on tytär, seitsemänvuotias. Eevi. Aloittaa pian koulun.
Onnea, Anna nyökkäsi.
Entä sinä? Aila silmäili tarkkaan. Helsingissä hyvin menee?
Ihan ok.
Naimisissa?
Olin.
Miksi erosit?
Anna kohautti hartioitaan. Hän ei halunnut kertoa, että puoliso lähti toisen matkaan. Että asunto, auto ja ura eivät lohduta öisin. Että hän on yksin, täysin yksin.
Ei vain tullut toimeen, Anna sanoi.
Aila nyökkäsi. Hiljaisuus laskeutui. Sitten Aila hymyili:
Olen antanut sinulle anteeksi…
Mistä ihmeestä? Anna hämmästyi.
No, kun lähdit hyvästelemättä. Oltiin kuin siskokset, ja yhtäkkiä katosit. Itkin aluksi, sitten suutuin, mutta myöhemmin ymmärsin: ehkä niin pitikin käydä. Rakensit omaa elämääsi. Niin minäkin. Nyt istutaan taas, juodaan teetä. Olen onnellinen, kun näen sinut.
Annalla kirvelsi silmissä. Hän katsoi ikkunasta ulos.
Olin typerä. Anteeksi.
Eipä se mitään, Aila hymyili.
He juttelivat iltaan saakka. Aila kertoi miehestään (tehtaalla töissä, juo joskus, mutta ei pahansuopa), tyttärestään (piirtää taukoamatta, seinät täynnä taidetta), elämästään. Anna huomasi aidosti nauttivansa kuulemastaan ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.
Tule meille syömään huomenna? kysyi Aila lopulta. Teen borssikeittoa. Tapaat Eevin.
En tiedä…
Tule nyt, Aila tarttui käteen. Äitisi sanoi, että olet keskiviikkoon asti täällä. Vietetään aikaa, muistellaan nuoruutta.
Anna nyökkäsi.
***
Seuraavana päivänä Anna kävi apteekissa.
Hän halusi ostaa äidille tabletit ja kunnon verenpainemittarin sekä muuta pientä tarpeellista. Kävellessään kaupungilla Anna huomasi, ettei paikka ollutkaan niin paha. Puiden oksilla huurreet, lapset pulkkamäessä, mummot penkillä… Tavallisen elämän ääniä.
Apteekissa oli jono. Anna asettui jonon jatkoksi. Hänen edellään seisoi nainen, vanha toppatakki, kassissa ruokaostokset. Nainen vaihtoi koko ajan jalkaa, hengitti raskaasti.
Onko teillä huono olo? Anna kysyi.
Kyllä tämä tästä, sydän vain kipuilee. Otan lääkkeen ja helpottaa.
Anna katsoi tarkemmin. Kasvot olivat kalpeat, huulet sinertävät, otsalla hikihelmiä.
Istukaa, minä käyn ostamassa. Mitä tarvitsette?
Nitroglyseriiniä, kiitos tyttöseni.
Anna osti lääkkeen ja antoi naiselle. Tämä laittoi tabletin kielen alle ja rauhoittui pian.
Kiitos, kultaseni. Et taida olla täältä kotoisin?
Koti täällä, Anna yllättäen sanoi. Täällä minä synnyin.
Ulos astuessaan Anna hymyili.
***
Illalla Anna meni ystävän luo.
Ailan perhe asui vanhassa kerrostalossa ilman hissiä, viidennessä kerroksessa. Anna kiipesi rappukäytävää pitkin ja mietti: “En ole tottunut tällaisiin enää”, mutta tällä kertaa se ei ollut ärsyttävää.
Oven avasi pieni, vaaleahiuksinen tyttö, isot silmät tuikkien.
Oletko täti Anna? tyttö kysyi. Äiti käski odottamaan sinua.
Olen, Anna vastasi.
Minä olen Eevi. Meillä on tänään borssikeittoa.
Sisällä oli vaatimattomasti mutta siististi. Vanhat huonekalut, haalistuneet tapetit, seinillä piirustuksia. Ilmassa tuoksui borssi ja pulla.
Aila oli touhussa.
Tervetuloa, Anna! Tule, riisu takki. Eevi, hae lautaset!
Pian kaikki istuivat pöydän ympärillä. Anna söi borssia ja tunsi, miten sisällä levisi lämpö, jota ei ollut pitkään aikaan kokenut. Tämän verran hän oli kaivannut aitoa seuraa, vailla pintakiiltoa.
Piirrätkö jotain? Anna kysyi Eeviltä.
Eevi katsoi tarkkaan:
Olet kaunis. Piirrän sinut.
Oletpa kultainen, Anna hymyili.
Eevi haki piirustusvihon ja kynät, alkoi piirtää keittiön pöydän ääressä.
Anna joi teetä vadelmahillolla ja jutteli Ailan kanssa.
Onko sinulla omia lapsia? Eevi kysyi, tuijottaen piirustusta.
Ei ole, Anna vastasi. Ei onnistunut.
Miksi ei?
Eevi! Aila torui, Ole nyt hienotunteinen!
Ei se mitään, Anna hymyili. Kaikille ei tule, Eevi. Se vain menee niin.
Älä sure, Eevi vakavoitui, Olet vielä nuori. Sulla on kaikki mahdollinen edessä.
Anna nauroi.
Kiitos, rakas.
Eevi ojensi piirustuksensa. Kuvassa seisoi nainen pitkässä mekossa, kruunu päässä, kukkia ympärillä.
Tässä olet sinä, Eevi selitti. Olet kuin prinsessa. Vähän surullinen vain. Lisään auringon vielä, niin hymyilet.
Annalla nousi pala kurkkuun.
Kiitos, kulta. Vien piirustuksen kotiin Helsinkiin, ripustan seinään. Saanko?
Tietenkin. Tuletko uudestaan?
Tulen, Anna lupasi. Ja tiesi, että se oli totta.
***
Anna palasi äidin luo myöhään. Äiti odotti hereillä.
Miten meni? äiti kysyi.
Hyvin, äiti. Todella hyvin.
Anna istui viereen, tarttui äidin käteen. Käsi oli lämmin, karhea, vanhuuden pilkuin.
Anteeksi, äiti kaikesta.
Ei mitään anteeksi, lapseni. Mikä nyt sentään?
Kun… Anna nielaisi. Kun häpesin teitä. Tässä kaupungissa, itseänikin. Kuvittelin olevani parempi, kun pääsin pois. En ollut. Pakenin vain.
Äiti silitti Annan päätä kuin lapsena.
Et paennut, Annukka. Sinä vain selvisit. Täällä oli silloin kaksi vaihtoehtoa: joko lähde pois tai jää ja katkeroidut. Hyvä että lähdit. Mutta älä unohda meitä.
En unohda, Anna kuiskasi.
***
Aamulla Anna oli lähdössä.
Isä kuskasi hänet asemalle. Äiti jäi vilkuttamaan, pieni ja vanha takki päällä.
Anna istui junassa ja tunsi sydämessä nipistyksen.
Kuule, isä köhi. Tuu käymään. Me ei olla täällä ikuisesti.
Tulen, isä. Lupaan.
Anna löysi oman paikkansa. Otti puhelimen esille. Siinä oli viesti Ailalta: “Tule uudestaan. Eevi kysyy, milloin täti Anna tulee taas. Hän tykkäsi sinusta kovasti.”
Anna hymyili ja laittoi puhelimen pois.
Juna nytkähti liikkeelle. Ikkunasta vilisivät harmaat kerrostalot, varastot, lumiset pellot. Anna huomasi, ettei tällä kertaa päätä särkenyt, eikä oksettanut. Ei tehnyt mieli sulkea silmiä ja teeskennellä ettei mikään ollut totta.
Hän otti laukusta Eevin piirustuksen. Avarsi sen. Prinsessa kruunussa, kukkia, auringonkaari piirrettynä reunaan.
Anna käänsi pään ja näki ikkunasta, kuinka talven aurinko alkoi nousta. Iso ja punainen, totta.
***
Viikkoa myöhemmin Anna lähetti Ailalle rahaa. Ilman muuta Eeville, taidetarvikkeisiin, harrastuksiin. Aila yritti kieltää, mutta Anna ei kuunnellut.
Ja puolen vuoden päästä Anna tuli taas synnyinkaupunkiin. Yksin, ilmoittamatta. Ostin vain lipun ja tulin.
He istuivat keittiössä kolmistaan Anna, Aila ja Eevi. Söivät borssia ja puhuivat elämästä. Anna ajatteli, että ehkä tässä onni asui. Siinä, kun on jollekin tärkeä. Ilman syytä, vain siksi että on.
