Kuvittele, että 38-vuotiaana palaan äitini luokse asumaan enpä olisi ikinä uskonut olevani taas vanhassa lapsuudenhuoneessani tuossa iässä. Olen aina ollut ylpeä omasta itsenäisyydestäni, halunnut pärjätä omin avuin ja olla nojaamatta keneenkään. Mutta tässä sitä ollaan kaksi matkalaukkua kainalossa, tytär käsipuolessa ja avioliitto takanapäin.
Meidän erosta ei tullut riitelyä, mutta kyllä se sattui. Jotenkin me vain ajauduimme kauas toisistamme, töitä painettiin kumpikin niin paljon ettei yhteistä aikaa juuri jäänyt. Aikamme kun pyörittiin samoissa huoneissa, tajusin että enemmän ollaan kuin kämppiksiä kuin puolisoita. Päätös tehdä asialle jotain tuli rauhallisesti, mutta seuraukset kyllä huomasi arjessa.
Koti tai siis meidän asunto jäi ex-miehelle. Mulla ei ollut säästöjä laisinkaan, olimme vuosikausia makselleet lainoja pois. Kun sitten lähdin sieltä pikkutytön ja matkatavaroiden kanssa, tuntui melkein kuin maa olisi vienyt jalat alta, mutta ehkä pelko epäonnistumisesta kirveli vielä enemmän kuin itse ero.
Äiti oli ovella vastaanottamassa, kyselemättä mitään. Lapsuusajan huone siellä ne oli: se vanha sänky, isän tekemä komero, kaikki melkein ennallaan. Tuli ihan olo kuin olisi hypännyt ajassa taaksepäin, takaisin kouluun.
Ne ensimmäiset viikot oli aika raskaita ero takana, asunto poissa, lapsi mukana, en saanut omaa rauhaa. Äiti taas eläkeläisenä joutui jakamaan arkeaan pitkästä aikaa. Kuulin, kuinka naapurit lepertelivät rappukäytävässä pienessä kaupungissa uutiset leviää sekunneissa.
Mun itsetuntoa kai sattui eniten. Olin aina ollut sitä mieltä, etten aikuisiällä tule vanhempieni apuun. Halusin pärjätä, olla riippumaton. Nyt taas laskin hänen varaan katon pääni päälle, apua arjessa ja lämpimän illallisen kun olin väsynyt töistä.
Pientä kitkaa oli välillä tottumukset erilaisia, kasvatusnäkemykset törmäili. Riideltiin joskus ihan pikkuasioista: katsooko tyttö liikaa Pikku Kakkosta, milloin olisi hyvä aika mennä nukkumaan. Mulla oli olo että mua arvostellaan, äiti taas koki ettei häntä arvosteta.
Kerran kuulin äidin puhuvan puhelimessa ystävälleen. Hän sanoi, että on oikeasti onnellinen kun talossa taas kuuluu naurua. Ei ole enää yksin. Se pysäytti mut. Kun itse näin paluuni epäonnistumisena, hän näki siinä lahjan.
Pääsin sitten pieneen tilitoimistoon töihin. Palkka ei ollut kummoinen ehkä jotain 2100 euroa kuussa mutta siitä se alkoi. Rupesin keräämään säästöjä hiljalleen. Kotona me opittiin puhumaan enemmän tunteista, eikä jääty jäytämään vihaa turhasta. Aloin pyytämään äidiltä neuvoja, ihan vain siksi että arvostin hänen elämänkokemustaan.
Huomasin myös, että tytär muuttui. Hän rauhoittui, oli iloisempi, kun sai joka päivä olla mummin kanssa. Illat olivat taas äänekkäitä puhetta ja naurua ei enää hiljaista kämppää.
Nyt asun edelleen äidin luona, enkä häpeä sitä enää ollenkaan. Säästän rahaa omaan kotiin, ja tiedän että se hetki vielä tulee kun muutamme kaksin taas omillemme. Mutta tällä kertaa en näe apua heikkoutena.
Oivalsin, ettei elämä ole mikään suora nousujohteinen viiva. Joskus pitää vähän peruuttaa ja kerätä voimia uusiksi. Ja ei ole mitään väärää siinä, että ottaa vastaan apua siltä ihmiseltä, joka aikoinaan kantoi mua yhdeksän kuukautta ja opetti kävelemään.
Palaan ajatuksissani tähän hetkeen usein: palaaminen äidille, kolmekymmentä kahdeksan vuotiaana ei siksi, että olisin epäonnistunut. Vaan siksi, että elämä vei takaisin siihen paikkaan, missä rakkaus on ollut aina itsestäänselvyys. Ja siitä sitten aloitin jälleen alusta.
