Pakkaa tavarasi, löysin ensirakkauteni, sanoi Eero. Tunti myöhemmin seisoi hän itse laukku kädessään.
Eero tuli luokkakokouksesta sunnuntai-iltana. Salla oli juuri saanut tiskit pestyä.
Eerossa oli jotain erilaista. Vähän kuin olisi kuullut yllättävän hyvän uutisen, saanut ylennyksen tai voittanut lotossa posket punoittivat ja hymy karehti suupielessä. Salla vilkaisi häntä pyyhkiessään käsiään keittiöpyyhkeeseen ja ajatteli: No, oli siellä varmaan hyvät jutut.
Eero ei sanonut mitään. Riisui takkinsa, meni nukkumaan.
Aamulla Eero istui keittiössä kuin mies, joka on tehnyt ison päätöksen. Kädet pöydällä, katse vakavana. Salla laski kahvikupin hänen eteensä ja painoi nenänsä jääkaappiin pitäisikö ottaa lihapullat pois, ennen kuin ne pilaantuvat. Sitten se tuli.
Salla. Meidän täytyy puhua.
No niin, ajatteli Salla. Kuuluisa lause, aina huonon uutisen alku.
Näin eilen Lenitan. Muistatko? Se mun ensirakkaus.
Salla muisti. Lenitasta oli joskus puhuttu, ehkä viiden vuoden välein yleensä kun Eero oli vähän humalassa ja tuli herkemmälle tuulelle. Olimme silloin niin nuoria. Aika tavanomainen tarina.
Puhuttiin pitkään. Ja Salla, pakkaa kamat. Lenita ja minä päätettiin olla yhdessä.
Salla vilkaisi jääkaappiin. Lihapullat jököttivät hyllyllä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mitä?
Me päätettiin olla yhdessä, minä ja Lenita. Ymmärrä nyt.
Salla katsoi Eeroa.
Kämppä on kuitenkin minun, sanoi Eero varuilta, sillä äänellä kuin joku sanoisi niin ja muutenkin. Paras hakea itsellesi jotain muuta.
Salla laski lihapullat takaisin jääkaappiin. Sulki oven hiljaa, ettei Turkin magneetti tipahtaisi.
Sä oot jo kaiken päättänyt? hän kysyi.
Olen.
Salla nyökkäsi ja käveli makuuhuoneeseen.
Hän istui sängyn laidalle ja tuijotti seinää. Seinällä roikkui kissakalenteri, jonka olivat ostaneet tammikuussa Hakaniemen hallin luota piti joku kalenteri saada, ja se maksoi neljä euroa. Tammikuu meni jo, helmikuukin, mutta kissat jäivät roikkumaan. Oranssi pentu rusetti kaulassa katsoi Salla kuin olisi halunnut sanoa: Voi sinua.
Siinäpä se, ajatteli Salla.
Kaksi vuosikymmentä yhdessä miehen kanssa, joka nyt istui keittiössä odottamassa, että Salla pakkaa laukut. Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika.
Ensimmäinen pieni vuokrakämppä Kontulassa, vuotava hana ja naapurissa metelöivä Vesa.
Firma meni nipin napin nurin, Eero meni harmaaksi kasvoiltaan ja Salla yritti olla huomaamatta, kun tämä joi parvekkeella iltahämärässä.
Sairaala-aamu, kun Eeroa vietiin umpilisäkkeen kanssa keskellä yötä Tunti myöhemmin ja olisi voinut käydä huonommin, lääkäri sanoi.
Viimeinen kevät koululla, Salla opetti äidinkieltä ja Eero toi kukat käteen luokan ovelle, hymyili arasti ja ylpeänä. Kaikki tuo oli ja silti ei ollut mitään väliä tänään.
Salla nousi. Käveli huoneessa. Pysähtyi kaapille.
Yläkaapin nurkassa oli mapissa paperit.
Eero istui edelleen keittiössä, selasi puhelinta ja hymähteli varmaan Lenitalle viestitteli, vähän nolostuneena, vähän voitonriemuisena, kuin ihminen joka odottaa taputuksia keksittyään jotain suurta.
Salla tuli pöytään ja laski nipun papereita siihen.
Ootko sinä laittamassa papereita kasaan, kysyi Eero sivusilmällä.
En. Halusin näyttää yhden jutun.
Salla avasi mapin.
Salla, eikö tämä nyt voisi odottaa…
Ole nyt hiljaa hetki.
Hän kaivoi oikean paperin esiin.
Eero. Tässä on se avioehto.
Viisitoista vuotta sitten, kun Eero perusti rakennustarvikeliikkeensä, asianajaja neuvoi hankkimaan avioehdon. Eero ei pahemmin kiinnostunut No, ei se mitään merkitse, me ollaan perhe. Salla kävi notaarilla, hoiti homman paperille ja toi kopion kotiin.
Eero sanoi vain Selvä, ja työnsi paperin kauas pöytälokeroon, josta Salla myöhemmin siirsi sen kaappiin muiden joukkoon.
Ei suunnitellen, vaan tarkkuuttaan.
Se rakennustarvikeliike muuten kaatui vajaassa puolessatoista vuodessa, kuten moni muu vähän vinksahtanut idea.
Velkaa jäi runsaasti. Salla ehdotti kerran ainoan kerran asunnon myyntiä, että päästäisiin veloista eroon. Eero sanoi: ei myydä. Hän hoitaisi. Ja hoiti ei kolmessa kuukaudessa, kuten lupasi, vaan kuudessa vuodessa. Vähitellen, pienissä erissä. Salla teki kahta työtä, eikä napissut.
Eero nappasi paperin ja alkoi lukea.
Salla kaatoi kylmennyttä kahvia, hörppäsi mukinsa tyhjäksi.
Odotas nyt, Eero sanoi hiljaa. Tässä lukee…
Niin.
Että tämä asunto jää sulle erotilanteessa.
Niin.
Mutta…
Eero käänteli paperia vähän lisää, sitten laski sen pöydälle.
Salla odotti. Antoi Eeron lukea ajatuksella. Viisitoista vuotta sitten oli aika selvittää, jos halusi. Nyt oli kiireistä lukemista.
Entäs ne lainat? hän kysyi.
Liikkeen velat on sun, kolmas kappale.
Eero vaikeni. Puhelimessa vilkkui viesti Lenita kysyi varmaan, miten sujuu, mutta Eero ei vastannut.
Salla hän sanoi.
Niin?
Ootko sä säilyttänyt tämän tahalla? Teitkö tämän tarkoituksella?
Salla mietti hetken. Sanoi totuuden:
En. Mä vain säästän kaikki paperit.
Se piti paikkansa. Salla säästi kaiken kuitit, takuulaput, vanhat pesukoneiden ohjekirjat, terveyskeskuslomat kaksi tuhatta jostain. Tarkka ihminen. Eihän sille mitään mahtanut.
Eero tutki paperia ja vilkaisi ikkunasta ulos.
Salla keräsi mapin, laittoi kahvikupin tiskialtaaseen.
Eero. Jonkun meistä pitää oikeasti löytää uusi osoite, sanoi Salla. Olet oikeassa.
Ja hän meni takaisin huoneeseen.
Eero istui vielä ainakin kaksikymmentä minuuttia.
Ehkä kolmekymmentä. Salla ei katsonut kelloa. Hän teki sitä mitä ihminen kummallisessa tilanteessa tekee vähän järjesteli kirjoja pinoksi, nosti pelargonian ikkunalta hyllyyn, pyyhki vähän pölyä. Kun kädet on täynnä tekemistä, ei pää jaksa ihan yhtä kovaa pakottaa ajatuksia eteenpäin.
Eero seisoi ovella.
Salla.
Hän kääntyi. Eero piteli paperia melkein kuin pelastusköyttä, ehkä se vielä auttaisi ehkä ei.
Salla, odota. Voitaisiin puhua rauhassa.
Puhutaan vaan, Salla vastasi tasaisesti.
Se avioehto… No, siitä on jo ikuisuus. Eihän me silloin ajateltu että…
Että mitä?
Eero vaikeni. Lopetti lauseensa kesken ettei me oltaisi joskus yhdessä enää? Ettei tiedetty, että se on oikeasti tärkeää? Ettei ylipäätään mietitty?
Notaari vahvisti kaiken, Salla sanoi. Kaikki ihan laillista. Tarkistin.
Milloin sä tarkistit?
Viisi vuotta sitten, joskus kun kyselin äidin perinnöstä muuta.
Eero katsoi nyt kuin tajuaisi ensimmäistä kertaa, miten vähän oli ymmärtänyt koko tilanteesta.
Oliko tämä muka suunniteltua? hän kysyi.
Salla mietti, katseli vähän ikkunasta.
Ei. Olen vain järjestelmällinen, toisti hän äskeiset sanat.
Se oli jälleen totta. Viisi vuotta aiemmin hän oli notaarin kanssa puhunut perintöasioista ja kysäissyt ohimennen. Notaari sanoi kaiken olevan yhä voimassa. Salla nyökkäsi ja unohti asian tänä aamuun asti.
Eero palasi keittiöön. Salla kuunteli, miten tämä liikkui, välillä kaappien ovet kolisivat, välillä kaikki hiljeni.
Salla meni ovelle ja kurkkasi.
Eero seisoi keskellä keittiötä, tuijotti nurkkaa.
Mitä sä teet? Salla kysyi.
Mietin.
Mitä?
Eero ei vastannut.
Salla napsautti vedenkeittimen päälle.
Eero, haluan vaan kysyä: oletko miettinyt, minne aiot mennä?
Eero katsahti.
Hiljaisuus.
Selvä, Salla sanoi.
Kaikki oli selvää. Eero luultavasti oli kuvitellut tämän tilanteen ihan toiseksi. Hän ilmoittaa tärkeät asiat, Salla suuttuu, itkee ja lähtee vaikka ystävän luo. Eero jää asuntoon, Lenita tulee. Kaikki sujuu eihän se voi olla näin monimutkaista.
Että Salla kaivaa jostain avioehdon sitä Eero ei ollut arvannut.
Vesi kiehui. Salla laittoi teetä.
En lähde mihinkään, hän sanoi. Tämä asunto on minun ja minä jään tänne.
Eero ei sanonut mitään.
Minne minun sitten…
Lenitalle, Salla muistutti. Sähän sanoit, että teille tulee yhteinen elämä.
Lenitasta Salla ei juuri jaksanut tuntea mitään, ei vihaa eikä mielenkiintoa. Lenita oli jonkun toisen tarinan ihminen, sellaisen jonka Eero kirjoitti samppanjaillassa luokkatovereiden muisteloissa. Salla oli siinä tarinassa vain esteenä.
Niin se joskus menee.
Se… hän aloitti, mutta jäi hiljaiseksi.
Mitä?
Siis, Lenita ei… ei se vielä tarkalleen tiedä. Ei olla ehditty puhua yksityiskohdista. Ei se oikeastaan ole valmis tähän.
Salla laski kupin pöydälle.
Eero.
Niin?
Ai sanot mulle pakkaa kamppeet, vaikka et ole edes sopinut Lenitan kanssa, mihin menet?
Eero ei vastannut, mutta ilmeestä näki, että niin se juuri oli.
Jotkut miehet tykkää tehdä isoja päätöksiä yksityiskohdat jäävät aina muiden huoleksi.
Salla nappasi kaapista ruskean matkalaukun ja nosti pöydälle.
Tässä. Ota mitä tarvitset.
Salla…
Eero. Teit päätöksen. Minä kuuntelin. Nyt toimi sen mukaan.
Eero katsoi kassiaan. Jotain hänessä meni rikki.
Hän alkoi pakata.
Salla jäi keittiöön. Kuuli, kun kaapit ja laatikot liikkuivat, miten joku metalli kilahti ehkä partahöylä.
Kaksikymmentä vuotta ja lopulta koko elämä mahtui pieneen matkalaukkuun.
Tunnin päästä Eero asteli eteiseen. Laukku oli kädessä. Kasvoilla sellaisen ilme, joka ei enää ollut varma mistään, mutta ei kehdannut enää muuttaakaan.
Salla, hän sanoi. Soitan myöhemmin.
Hyvä on, Salla vastasi.
Täytyy sitten ne… eropaperitkin hoitaa.
Soita vain, sovitaan niistä.
Eero jäi vielä hetkeksi ovensuuhun ehkä odotti kyyneleitä, kinastelua, jotain mikä palauttaisi vanhan järjestyksen. Mitään ei tullut.
Eero sulki oven ja meni.
Kolmen viikon kuluttua Salla kuuli Olgaltä, entiseltä työkaverilta, joka tiesi aina kaiken, että Eeron ja Lenitan hommat eivät oikein lähteneet käyntiin.
Lenita asui siskonsa yksiössä, missä sisko, mies ja kaksi lasta ei juuri uuden rakkauden tunnelmaa. Eero ei sinne mennyt. Vuokrasi huoneen Kannelmäessä yksinäiseltä rouvalta, joka kielsi tupakoinnin ja vaati ilmoituksen vieraista.
Kun Lenita kuuli, ettei Eerolla ole kotia eikä asuntoa tulossa, innostus laantui aika nopeasti. Ihanne miehestä, joka jättää kaiken rakkauden vuoksi, oli houkuttelevampi kuin todellisuus: mies, yksi laukku ja kasa velkaa. Ensirakkaus näyttää hyvältä kaukaa; läheltä vähän toisenlaiselta.
Salla kuunteli pirteästi, kaatoi lisää teetä.
No, miten sinä? Olga kysyi sillä tutulla myötätuntoilmeellä.
Ihan hyvin, Salla vastasi.
Se piti paikkansa. Sinä kolmena viikkona hän oli ilmoittautunut hierontakurssille oli sitä jo miettinyt vuosia, nyt tuli sopiva hetki. Soitti Galjulle, vanhalle ystävälle, meni kahville ja juttua riitti neljäksi tunniksi. Osti uintikortin. Pieniä juttuja, mutta niistähän arki rakentuu.
Joskus illalla, kun kaikki oli hiljaista, Salla ajatteli Eeroa ei vihaisesti, vain neutraalisti. Hän huomasi jopa ajattelevansa: hyvä kun Eero itse avasi oven. Olisi itse jäänyt siihen jumiin pitkäksi aikaa.
Kissakalenteri roikkui seinällä yhä. Tammikuu, helmikuu, oranssi pentu rusetein kaikki entisellään. Salla vilkaisi sitä ja ajatteli, että pitäisi varmaan kääntää jo uusi kuukausi näkyviin.
Mutta ehtiihän sitä.
