Ala pakkaa, tapasin ensirakkauteni, ilmoitti mieheni. Tunnin päästä hän seisoi laukku kädessä eteisessä.
Mikko palasi luokkakokouksesta sunnuntai-iltana. Annikki oli juuri pesemässä viimeisiä astioita.
Mies vaikutti jotenkin erilaiselta. Innokkaalta, vähän punaposkiselta, kuin olisi saanut juuri ylennyksen tai voittanut lotossa. Annikki vilkaisi häntä, kuivasi kätensä pyyhkeeseen ja ajatteli mielessään: “Hyvät juhlat on ollut.”
Mikko ei sanonut mitään. Riisui takkinsa, meni nukkumaan.
Aamulla hän istui keittiössä ilmeellä, joka kertoi, että nyt on tehty suuria päätöksiä. Melkein kuin jossakin elokuvassa kädet pöydällä, vakava katse. Annikki laski kupin kahvia hänen eteensä ja avasi jääkaapin vilkaistakseen, mitä eilisiä lihapullia oli jäänyt. Silloin se tuli.
Ansku. Meidän pitää jutella.
No niin, ajatteli Annikki. Tuttu lause. Ennakkomainos kaikelle ikävälle, mitä elämässä voi tulla vastaan.
Mä näin eilen Marjatan. Muistat varmaan, oon kertonut. Ensirakkaus.
Annikki muisti. Marjata oli noussut esiin keskusteluissa ehkä viiden vuoden välein, yleensä kun Mikko oli ollut vähän humalassa ja vähän tunteellisella tuulella. Oltiin niin nuoria silloin. Perinteinen tarina.
Puhuttiin pitkään. Ja kuule, Ansku, ala pakkaamaan.
Annikki kääntyi. Lihapullat jäivät hyllylle.
Mitä?
Me päätettiin olla yhdessä. Minä ja Marjata. Ymmärrätkö?
Annikki katsoi hetken miestään.
Kämppä on joka tapauksessa minun, Mikko huomautti, varmuuden vuoksi, sillä äänenpainolla, jolla yleensä todetaan: “että näin vain on”. Sun kannattaa etsiä joku muu paikka.
Annikki nosti lihapullat takaisin jääkaappiin. Sulki oven varovasti, ettei Turkin jääkaappimagneetti tipahtaisi.
Oletko jo päättänyt kaiken? hän kysyi.
Olen.
Annikki nyökkäsi ja meni huoneeseen.
Hän istui sängyn reunalla ja tuijotti seinää. Seinällä roikkui kissakalenteri, jonka olivat ostaneet tammikuussa Hakaniemen torilta, kun tarvitsi vähän piristystä ja kalenteri maksoi seitsemän euroa. Tammikuu oli mennyt, helmikuu myös, mutta kissat roikkuivat yhä. Oranssi kissanpentu rusetissa katsoi Annikkia kuin lempeä filosofi.
“Tuollaista se on”, ajatteli Annikki.
Kaksikymmentä vuotta hän oli elänyt ihmisen kanssa, joka nyt keittiössä odotti, että hän alkaisi pakkaamaan. Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika.
Ensimmäinen vuokrakämppä Kalliossa, jossa hanasta tippui vettä ja naapurissa Jari piti meteliä öisin.
Se konkurssi, jolloin Mikko kulki kuukausitolkulla harmaana ja Annikki teeskenteli, ettei huomaa tämän juovan iltaisin parvekkeella.
Yö sairaalassa, kun hän vei Mikon vatsakramppien takia ja lääkäri sanoi: “Tunnin viiveellä olisi ollut liian myöhäistä”. Oppilaiden kevätjuhla, jossa Annikki oli äidinkielenopettajana ja Mikko odotti ovella kukkakimpun kanssa, hymyillen ujosti mutta ylpeänä. Kaikki tuo oli ollut. Kaikki se, mutta nähtävästi mikään ei painanut nyt mitään.
Annikki nousi. Käveli hetken edestakaisin. Pysähtyi kaapille.
Kaapin ylähyllyllä, takanurkassa, lojui papereita.
Mikko istui keittiönpöydän ääressä. Selaili puhelintaan ilmeisesti viestitti Marjatan kanssa, koska hymähti välillä. Hymy oli siinä rajoilla; vähän nolon ja vähän voittoisan oloinen. Kuin joku, joka odottaa aplodeja suuren päätöksen jälkeen.
Annikki istahti pöydän ääreen. Laski paperit siihen.
Paperitko kasaat? Mikko kysyi vilkaisten.
En. Halusin näyttää sulle jotain.
Hän avasi kansion.
Ansku, älä nyt ala…
Ole hetki hiljaa.
Annikki etsi oikean paperin. Laski sen Mikolle.
Se oli avioehto. Viisitoista vuotta takaperin, kun Mikko perusti ensimmäisen yrityksensä rakennustarvikekaupan juristi suositteli tekemään avioehdon. Mikko oli suhtautunut siihen välinpitämättömästi. “Ansku, se on muodollisuus. Ollaanhan me nyt perhe.” Annikki meni yksin notaarille, allekirjoitti, toi kopion kotiin.
Mikko sanoi “okei” ja työnsi paperin pöydän laatikkoon. Jonka Annikki sittemmin hiljaa siirsi vaatekaappiin.
Annikki ei ollut mikään strategisti. Hän oli vain järjestelmällinen.
Muuten, se yritys rakennustarvikkeet, tukkukauppa, hienot suunnitelmat kolmen vuoden päähän kesti neljätoista kuukautta ja romahti juuri niin kuin sellaiset rakennelmat usein romahtavat, jos perustukset on valettu vähän vinoon.
Velkaa jäi reippaasti. Silloin Annikki ehdotti ensimmäistä ja ainoaa kertaa, että myydään asunto ja maksetaan kaikki pois. Mikko sanoi: ei. Sanoi: kyllä hän selvittää. Ja kyllä hän selvitti, tosin ei kolmessa kuukaudessa kuten lupasi, vaan kuudessa vuodessa. Pikkuhiljaa, osa kerrallaan. Annikki teki ne vuodet töitä lähes kahden ihmisen edestä eikä valittanut.
Mikko tarttui paperiin. Alkoi lukea.
Annikki kaatoi itselleen jäähtynyttä kahvia. Join sen.
Odota, Mikko sanoi, ääni nyt matalampi ja hiukan arka. Tässä lukee
Kyllä, Annikki vahvisti.
Että asunto on sun eron jälkeen.
Kyllä.
Mutta miten
Mikko katsoi paperia uudestaan. Laski sen sitten käsistään.
Annikki ei kiirehtinyt. Lukekoon rauhassa. Viisitoista vuotta sitten olisi ollut aikaa perehtyä asiaan, mutta ei kiinnostanut silloin.
Entä nuo lainat? hän kysyi.
Ne on sun yrityksen velkoja. Kappale neljä. Siinä lukee.
Mikko oli hiljaa. Puhelimessa välkkyi viesti Marjata kyseli ehkä kuulumisia. Hän ei vastannut.
Ansku, Mikko sanoi viimein.
No?
Säkö tämän tahallasi säilytit?
Annikki mietti hetken. Vastasi rehellisesti:
En. En vaan koskaan heitä papereita pois.
Se oli totta. Annikki säilytti kaiken kuitit, takuutodistukset, ohjeet pesukoneisiin, jotka hajosivat jo vuosia sitten, koulun lääkärintodistukset vuosituhannen alusta. Tällainen järjestelmällinen. Minkäs teet.
Mikko katsoi taas ikkunasta ulos.
Annikki nousi, keräsi paperit, laski kupin tiskialtaaseen. Sitten kääntyi vielä kerran:
Mikko. Jonkun meistä tosiaan kannattaa etsiä uusi koti, sanoi hän. Olet oikeassa.
Ja meni huoneeseensa.
Mikko istui keittiössä ehkä parikymmentä minuuttia.
Ehkä kolmekymmentä. Annikki ei seurannut, mitä hän teki. Hän oli makuuhuoneessa, teki mitä kuka tahansa normaalisti tekee oudossa tilanteessa ei mitään erityistä. Pinosi lattialle unohtuneet romaanit. Siirti pelargonin ikkunalaudalta hyllylle. Pyyhki pölyt kaapista. Kun kädet ovat kiireiset, ei pää jankkaa yhtä kovaa.
Mikko ilmestyi ovelle.
Ansku.
Annikki kääntyi. Hän piteli yhä sitä avioehtoa, kuin jonkinlaista pelastusrenkasta.
Ansku, odota nyt. Puhutaan kunnolla.
Puhutaan vaan, Annikki sanoi tasaisesti, ilman mitään sävyä. “Puhutaan.”
Tää avioehto. Sehän oli silloin joskus. Toinen aika. Ei me ajateltu, että
Että mitä?
Mikko vaikeni. Ei ilmeisesti keksinyt, miten lause pitäisi jatkaa. Että ei oltu ajateltu, että joskus erotaan? Että paperista tulee tärkeä? Että ei oltu ajateltu mitään?
Notari vahvisti, Annikki sanoi. Kaikki laillista. Tarkistin.
Milloin muka?
Varmaan viisi vuotta sitten. Varmuuden vuoksi.
Mikko katsoi niin, kuin olisi vasta nyt tajunnut arvioineensa tilanteen väärin jo pitkään.
Suunnittelitko tätä muka?
Annikki mietti hetken.
En. Olen vaan järjestelmällinen, hän toisti.
Se oli taas totta. Viisi vuotta sitten Annikki oli soittanut notaarille ihan toisen asian takia, kysynyt perintöasiasta. Samalla kysäissyt avioehdosta. Notari sanoi, että paperi on voimassa, ei huolta. Annikki oli nyökännyt puhelimeen ja unohtanut koko asian aina tähän aamuun saakka.
Mikko palasi keittiöön. Annikki kuunteli, miten hän siellä käveli. Sitten hän hiljeni hetkeksi. Sitten taas kolistelua, kaappien availua.
Annikki astui ovelle katsomaan.
Mikko seisoi keittiön keskellä ja katsoi nurkkaan.
Mitä teet? Annikki kysyi.
Mietin.
Mitä?
Ei vastausta.
Annikki meni keittiöön, laittoi veden kiehumaan.
Mikko, hän sanoi, haluan kysyä yhtä asiaa. Oletko miettinyt mihin menet nyt?
Mikko katsoi häntä. Oli hiljaa.
Selvä, Annikki sanoi.
Hän ymmärsi aivan oikein. Mikko oli selvästi kuvitellut tilanteen toisin. Hän sanoo tärkeät sanat, Annikki järkyttyy, itkee, lähtee ystävättären luo. Mikko jää asuntoon, Marjata tulee. Kaikki toimii nätisti, yksinkertaista.
Mutta unohdettu paperi ei kuulunut tähän käsikirjoitukseen.
Vesi kiehui. Annikki kaatoi teetä.
Minä en ole lähdössä mihinkään, hän sanoi. Tämä asunto on minun, asun täällä jatkossakin.
Mikko oli hiljaa.
Mutta minne minä sitten
Marjatan luo, Annikki muistutti. Sanoithan, että päätitte olla yhdessä.
Marjatasta hän ei nyt enää ajatellut mitään pahaa. Ei oikeastaan mitään muutakaan. Marjata oli ihminen jonkun toisen tarinasta, jonka Mikko oli kehitellyt luokkakokouksessa kuohuviinin ja nostalgian humalassa. Annikki oli tässä draamassa vain este.
Sellaista sattuu.
Hän… Mikko aloitti ja jäi taas hiljaiseksi.
Mitä?
Ei me sitä vielä oltu ihan tarkkaan puhuttu. Hän ei ole ehkä ihan valmis.
Annikki jätti kuppinsa pöydälle.
Mikko.
No?
Oletko tosiaan sanonut minulle “pakkauksia kehiin”, vaikka et tiedä vielä edes, minne itse menet?
Mikko oli hiljaa, ja kaikki näki hänen kasvoiltaan, että juuri niin oli asian laita.
Jotkut miehet ovat hyviä tekemään tärkeitä päätöksiä. Toteuttaminen ei aina pysy perässä.
Annikki nousi, haki ruskean matkalaukun komerosta ja laski sen pöydälle.
Tässä. Pakkaa tarvitsemasi.
Ansku
Mikko. Sinä päätit, minä otin tiedoksi. Toteuta nyt se päätös.
Mikko katsoi laukkua, ja jokin hänessä luhistui.
Hän meni pakkaamaan.
Annikki jäi keittiöön. Kuuli, miten vaatekaapin ovet avattiin ja suljettiin. Lipasto rahisi. Metalli kilahti, ehkä partaveitsi.
Kaksikymmentä vuotta. Ja tavaraa mahtui yhteen matkalaukkuun.
Tunnin päästä Mikko ilmestyi eteiseen. Laukku kädessä, kasvoilla ilme, joka paljasti, ettei hän ollut varsinaisesti muuttanut mieltään, mutta ei ollut tajunnut tapahtuman kokoa.
Ansku, Mikko sanoi, mä soitan sit sulle.
Hyvä, Annikki vastasi.
Pitää hoitaa, tota, eroasiat, paperit sun muut.
Soita vaan, sovitaan niistä.
Hän seisoi vielä hetken siinä. Ehkä odotti jotain. Kyyneleitä, anelua, riitaa jotain, joka palauttaisi kaiken tutuksi. Mutta mitään ei tullut.
Mikko avasi oven ja lähti.
Kolmen viikon päästä Annikki kuuli Oili-Serkulta, eläkeläiskollegalta joka tiesi kaikki kylän asiat, että Mikolla ja Marjatalla ei ollut mennyt putkeen.
Marjata asui siskonsa yksiössä Tapulikaupungissa, sisko, avomies ja kaksi lasta. Ei kauhean romanttista. Mikko ei sinne lähtenyt, vaan vuokrasi huoneen lähiössä iäkkäältä vuokraemännältä, joka ei sallinut tupakointia ja halusi tietää vieraiden tulosta etukäteen.
Kun Marjata kuuli huoneesta ja totesi, ettei Mikolla ole eikä ole tulossa omaa asuntoa, into sammui nopeasti. Ilmeisesti ajatus vähästä ja velkaisesta miehestä oli vähemmän romanttinen kuin kuva siitä, joka jättää kaiken rakkauden takia. Ensirakkaus on yleensä loistossaan etäältä läheltä se näyttää erilaiselta.
Annikki kuunteli kaiken, nyökkäsi ja kaatoi Oilille teetä.
No miten sinä? tämä kysyi, sillä tietyllä sävyllä, joka kertoo: “Olen valmis suremaan kanssasi niin kauan kuin tarvitset.”
Ihan hyvin, Annikki totesi.
Se oli totta. Kolmen viikon aikana hän oli ilmoittautunut hierontakurssille oli haaveillut siitä pitkään, aina lykännyt. Soitti ystävälleen Iidalle, jota ei ollut nähnyt kolmeen vuoteen: tapasivat kahvilassa ja juttelivat neljä tuntia. Ostivat uintikortin uimahalliin. Pieniä asioita, mutta niistä elämä koostuu.
Joskus iltaisin, kun kämpässä oli hiljaista, Annikki ajatteli Mikkoa. Ei vihalla. Ihan vaan hetken. Kerran hän hoksasi ajattelevansa, että hyvä, kun Mikko itse avasi oven hän olisi muuten varmasti jatkanut vain, eikä olisi avannut.
Seinällä roikkui yhä se vanha kissakalenteri. Tammikuu, helmikuu ja oranssi kissa rusetissa kaikki tallella. Annikki vilkaisi sitä ja ajatteli, että pitäisi kääntää oikealle kuulle.
Sitten tuumasi: ehtiihän tuota.
