Päivää, rouva, voisitteko antaa minulle, mitä teillä on kaikkein edullisinta, sanoi vanha Martta-täti aina, kun hän käveli keskustan lihakauppaan Helsingissä.
Joka viikko, samaan aikaan, ovesta astui matala, iäkästä naista muistuttava hahmo, selkä kevyesti kumarassa vuosien ja elämän painosta.
Hän ei koskaan vaatinut mitään erityistä.
Ei valittanut.
Ei aiheuttanut hämminkiä.
Hän vain pysähtyi lihatiskin eteen ja katsoi pitkään, kuin olisi silmillään laskenut toiveita eikä lihapaloja.
Sitten hän kaivoi esiin lompakkonsa kuluneen, ajan ja huolten riepottaman vanhan nahkalompakon, jonka kulmat olivat haalistuneet.
Martta avasi sen varovasti ja vilkaisi sisälle sillä tutulla, surullisella tavalla.
Se oli sellainen suru, jonka tuntevat ne, jotka eivät enää odota ihmeitä, vain toivovat että rahat ehkä riittävät.
Sitten hän sanoi hiljaa, melkein nolona:
Onko teillä jotakin halvempaakin?
Lihakauppias Juhani tunsi hänet jo ennestään.
Hän tiesi, ettei Martta pyytänyt parempia paloja, ei filettä, ei ulkopaistia. Ei ikinä mitään parasta.
Hän osti aina edullisimmat: kananniskoja, luita, jänteitä, tai muita tähteitä.
Joka kerta kun Juhani laski pussin tiskille, hänen rinnassaan nipisti.
Sillä kyse ei ollut vain köyhyydestä.
Siinä oli arvokkuutta.
Martta ei kerjännyt.
Martta maksoi.
Vaikka se tarkoitti paluuta kotiin lähes tyhjin käsin.
Eräänä päivänä Juhani jäi katselemaan kun Martta lähti. Hän ei kulkenut kotiinsa, vaan käveli syrjäiselle kujalle lähelle rautatieasemaa, paikkaan jossa ihmiset eivät yleensä viivy eivätkä katso ympärilleen.
Siellä Martta pysähtyi pahvimaton viereen, polvistui vaivalloisesti ja kaivoi ostamansa luut esiin.
Hän asetteli ne huolellisesti maahan, melkein yhtä kunnioittavasti kuin laittaisi kukkia haudalle.
Siinä hetkessä ne ilmestyivät
Kolme laihaa kissaa.
Nälkäisiä. Arkoja. Kodittomia.
Kissat ryntäsivät ahnaasti ruokaan, Martta katsoi niitä lempeästi, pienesti, surumielisen kauniisti hymyillen.
Ottakaa vaan, pienokaiset ottakaa, tiedän miltä tuntuu olla vailla
Juhani jäi seisomaan paikoilleen, sanattomana.
Hänen mielikuvansa Martasta oli vanha nainen, joka juuri ja juuri selvisi arjesta.
Mutta silmiensä edessä seisoi nainen, joka jakoi siitä vähästäkin mitä oli saanut.
Nainen, jolla tuskin oli itselle tarpeeksi mutta jota riitti myös unohdetuille, kodittomille eläimille.
Samana iltana Juhani kysyi naapurustolta Martan elämästä.
Hän sai kuulla:
Martta ei ollut yksin, vaikka siltä näytti.
Kotona häntä odotti lapsenlapsi pieni Matti, seitsemänvuotias, vanhempansa menettänyt poika.
Martta kasvattaa poikaa yksinään, naapurit kertoivat.
Eläkkeensaaja pienen rahan varassa.
Ostaa pojalle vihkot ennen kuin itselle lääkkeitä.
Panee parhaat palat lautaselle pojalle ja itse syö leipäsiivun ja juo teetä.
Silloin Juhani tajusi, mikä särki hänen sydäntään:
Martta ei ostanut luita koska halusi. Hän osti niitä, koska ei ollut varaa parempaan.
Ja silti hän löysi voiman jakaa.
Seuraavana päivänä Martta tuli jälleen paikalle.
Hän pysähtyi tutuille kohdin lasitiskille.
Kaivoi esiin lompakkonsa ja katsoi siihen samalla surullisella tavalla.
Juhani katsoi häntä tarkasti.
Näki kylmän kuivattamat kädet.
Lyhyet kynnet.
Vanhat takinreunat.
Ja ne silmät silmät, jotka eivät enää pyytäneet mitään, ne vain kestivät.
Ennen kuin Martta ehti pyytää jotain halpaa, Juhani ehti ensin:
Älkää tänään ostako mitään, rouva.
Martta säpsähti:
Miten niin?
Tänään saatte mukaannne.
Juhani alkoi pakata hyvää lihaa reisiä, rintapaloja, kauniita viipaleita.
Martta nosti kätensä vapisten.
Ei ei, minulla ei ole rahaa
Juhani nyökkäsi:
Tiedän. Siksi juuri.
Hän kuiskasi, etteivät muut kuulisi:
Näin teidät eilen niiden kissojen kanssa.
Martta jähmettyi.
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, kuin sielu olisi viimein luovuttanut kannettavan painon.
Minä minä vain annan niille kun niitäkin käy sääliksi eihän niillä ole ketään
Juhani nielaisi, ettei ääni särkyisi.
Onko teillä joku kotona odottamassa?
Martta nyökkäsi.
On lapsenlapsi.
Siinä kaikki.
Mutta siinä on lapsenlapsi oli kokonainen maailma.
Elämän mittainen uhraus.
Unettomat yöt.
Huoli huomisesta.
Ja rakkaus, jonka voimalla jaksaa kaiken.
Juhani laski pussin tiskille ja työnsi sen Marttaa kohti.
Ottakaa tämä. Pojalle.
Martta alkoi itkeä.
Ei metelöiden, vaan hiljaa, sellaisin kyynelin, jotka kulkevat syvältä.
Mutta miksi teette näin?
Juhani vastasi rauhallisesti, kuin aikuinen ihminen:
Koska te teette hyvää tyhjästä.
Ja tiedättekö mikä on kipeintä?
Usein parhaimmat ihmiset ovat myös ne, jotka joutuvat kärsimään eniten.
Martta puristi pussia rintaansa vasten kuin pyhää lahjaa.
Hän kuiskasi:
Minulla ei ole paljon mutta sydän on. Jos voin antaa, niin annan
Juhani katsoi Marttaa, silmissä kosteus.
Sinä päivänä lihakaupassa ei myyty pelkkiä lihapaloja.
Jaettiin ihmisyyttä.
Jaettiin toivoa.
Ehkä maailma ei muutu juhlapuheilla.
Mutta se muuttuu ihmisillä, jotka uskaltavat olla lämpimiä.
Pienellä eleellä.
Yhdellä ylimääräisellä pussilla.
Yhdellä sydämellä, joka sanoo:
Et ole yksin.
Jos luit tämän asti, pyydän: älä ohita hyvyyttä välinpitämättömänä. Tänään se voi olla hän huomenna se voi olla äitisi.
Jos luit loppuun saakka, pysähdy hetkeksi.
Laita Martan muistolle sydän ja toivota Jumala siunatkoon kaikille, jotka kantavat hiljaisesti raskainta taakkaa.
