Lettupannu
Kaiken kellon mukaan Annikki oli taas myöhässä töistä, mikä tietäisi uutta, kirottuakin ankarampaa sakkoa ja ikävää puhuttelua täsmälliseltä esimieheltä. Kaikkeen oli syynä aamun kaaos. Toisluokkalainen Eija, joka kieltäytyi puurosta, valitti itkeskellen kurkkukipuaan. Annikki haki silmälasit ja tutki pikkutarkasti, näkyisikö nielussa edes pientäkään punoitusta. Tajuttuaan, että kyse oli huijauksesta, äiti uhkasi kekseliästä vekaraa arestilla ja auttoi koulurepun tytön selkään. Samaan aikaan esikoinen Sampo juoksi hermostuneena huoneesta toiseen etsien päiväkirjaansa tästä Annikin pää tuli ihan pyörälle. Töksäyttäen pojalle pari napakkaa sanaa Annikki nappasi Eijan kädestä ja kiiruhti tämän kanssa portaille. Mutta autoon ei päästy heti, koska mies, Kalle, viivytteli pesuhommissa pihalla. Kun lopulta kaikki olivat valmiina, ja perhe pääsi kadulle, viimeinenkin toive ajoissa ehtimisestä tyssäsi Turun pitkissä ruuhkissa.
Toimiston portaita kiirehtiessäni olin töissä VR:n lippumyynnissä liukastuin melkein märällä asfaltilla. Onneksi vanhan naisen jättimäinen matkalaukku pelasti kaatumiselta: sain siitä kiinni ja säilytin juuri ja juuri tasapainoni. Huojennus valtasi mieleni, kun selvisin säikähdyksellä. Annoin laukkuparan takaisin hämilleni pyytäen anteeksi ja pujahdin sisään lippukonttoriin. Työkaverit kertoivat ilokseni, että pomo ei ollut vielä tullut. Huuhtelin kerralla vesilasin alas kurkusta ja istuin tiskin taakse.
Ei kestänyt puolta tuntia, kun töiden pyörre pyyhki pois aamuahdistuksen. Ruokatunnilla vilkaisin ulos ikkunasta. Se sama vanha nainen istui siellä yhä jättilaukkunsa kanssa, katse harmaissa silmissä vaeltava, toiveeton ja väsynyt. Kädessä pysyvä matkalippu lepatti tuulessa kuin kuiva lehti valmis irtoamaan mutta vanhan naisen katse ei nähnyt lipun halua karata. Hän istui aivan hievahtamatta, kuin syksyn kivestä veistetty patsas, piittaamatta tuulesta, viileydestä tai sateesta.
Onko tuo nainen ollut siinä kauan? kysyin Maritalta.
Kyllä, jo toista päivää, hän vastasi hiljaa.
Onko lippu jonnekin Turun ulkopuolelle?
Lappeenrantaan.
Outoa, sinne kulkee monta junaa päivässä. Mikä mahtaa olla syy, ettei hän lähde?
Kaadoin termarista naapurille teetä lasiin, nappasin palasen mustikkapiirakkaa ja menin ulos. Istuuduin vanhan naisen viereen, ojensin hänelle juomaa ja palaa:
Ehkä muistatte, minä melkein kaaduin laukkunne takia aamulla. Saisinko tietää, mihin matkaatte?
Lappeenrantaan, hän vastasi vaisuna ja hörppäsi teetä.
Vilkaisin hänen lippuaan ja kysyin:
Mutta juna lähti jo kaksi päivää sitten. Miksi ette noussut kyytiin?
Nainen suoristi villakangastakkiaan, yskäisi ja sanoi käheällä äänellä:
Taitaa olla kai, että häiritsen kaikkia täälläkin. Älä huoli, voin siirtyä muualle.
Hän yritti nytkähtää, mutta pidin kevyesti käsivarresta.
Ei, pysykää vain tässä. Täällä on toki kylmä
En minä mitään tunne. Tuntuu kuin kaikki olisi palanut pois, tuli laimeasti hänen äänestään. Nainen kaivoi vanhasta käsilaukusta kirjotun nenäliinan, pyyhkäisi sillä silmäkulmaa ja jatkoi:
Oikeastaan minulla ei ole paikkaa minne mennä. Ihan tavallinen perhetragedia. Välit poikaankin menivät poikki. Oikeastaan hänen vaimoonsa, sievään mutta topakkaan ja laskelmoivaan. Poika meni ihan sekaisin rakkaudesta eikä ymmärtänyt minun huoliani hänen valinnastaan. Halusi päästä minusta eroon, osti junalipun Lappeenrantaan sisareni luo, pakkasi tavarat ja toi asemalle. Ei vain tiennyt, että siskoni kuoli jo kolme vuotta sitten, talo on myyty aikoja sitten. En pystynyt sanomaan pojalle totuutta. Ajattelin, menköön niin kuin menee. Ehkä nuorten elo parempaa ilman minua. Siksi istun tässä Odotan kai jotain Ehkä kuolen häpeään, tai ambulanssi vie vanhainkotiin. Kiitos, tyttökulta, tarjoiluista. Nyt vasta huomaan, miten nälkäinen olinkaan.
“Tyttökulta” Nuo sanat veivät minut takaisin lapsuuteni vuosikymmeniin lastenkodissa muistoihin niistä suloisista, otetuista lapsista, joita aina salaa kadehdin. Olin itse punatukkainen, karkean näköinen, arka runonlausumaan, ja siksi jäänyt ilman kotia. Lastenkodista pääsin villatehtaan kutomoon oppiin, sain kämpän Kimmonkatu 4:n kommuunista ja siitä se elämä lähti. Onneksi löysin sitten rakastavan mieheni.
“Tyttökulta” Jokin pehmeä äidillinen lämpö levisi poskille ja kulkeutui syvälle sydämeen, täyttäen minut myötätunnolla tätä vierasta naista kohtaan.
Kosketin hänen takkiaan ja sanoin hiljaa:
Älkää lähtekö minnekään. Kun työpäivä loppuu, mennään meille. Kotimme on iso, siellä riittää tilaa. Jos ei tunnu kodilta, voitte palata tänne. Käykö?
Katsoin naista suoristaen hänen harmaantunutta tukkaansa. Hänen leuassaan näkyi värinä ja silmäkulmassa kiilsi kosteutta.
Otimme lämmintä autoa ja esittelin: Olen Annikki, mieheni on Kalle, lapset Sampo ja Eija. Mikä sinun nimesi on?
Sanokaa minua Mummo-Kertuksi, sanoi nainen lämmettyään autossa.
Seuraavana aamuna, kun oli vapaapäivä, heräsin ihaniin tuoksuihin kesäkeittiöstä. Heitin aamutakin niskaan ja hipsin verannalle. Pöydälle oli ilmestynyt komea pino pitsisiä lettuja. Mummo-Kerttu paistoi lettuja vikkelästi, käänsi pannulla seuraavaa ja tarjoili pojilleni, jotka nauroivat tyytyväisinä. Minut nähdessään Kerttu selitti heti:
Älä hermostu, tyttö. Löysin uunin päältä pannun, johon letut eivät pala, pakkohan se oli kokeilla. Istu pöytään ja ota omasi.
Aamiaisen jälkeen haravoimme pihalla lehtiä ja poltimme niitä yhdessä uunissa paahtumassa perunat. Havainnoin ihmeissäni miten vireä ja virkeä Kerttu oli, vokotti laulun hyräilykin yhä enemmän hymyä kasvoille.
Älä ihmettele tarmoani, sanoi hän yllättäen. Minulla on pitkä pinna. Sota-aikana sain lempinimen Kerttu-hevonen, kun nappasin kaikki haavoittuneet selkääni ja raahasin turvaan. Miehet olivat kaikenlaisia ja silti vedin kaikki perässäni, kunnes itse haavoituin. Sivuunkirjoitettiin, hoidin vammat ja menin naimisiin. Mutta mies ei selvinnyt keuhkovammoista. Jäin yksin pienen pojan kanssa. Mutta kyllä me pärjättiin, poika kasvoi isoksi, aikuiseksi.
Kerttu vaipui muistoihinsa, mutta palasi pian haravoimaan laulellen.
Maanantaina talossa palasi tuttu tohina: pienempi itkuinen, isompi kiireinen ja mies ahkeroi autoa lähtökuntoon. Kun astuimme ulos, Kerttu seisoi laukkuineen ulko-oven vieressä:
Kiitos, tyttökulta, nyt olen ollut teillä jo tarpeeksi. On aika lähteä
Mummo-Kerttu, et kai viihtynytkään?
Viihtynyt, mutta kuka muille, vieraille, on kotona tarpeen?
Kerttu! Jääthän meille? Kuka meille nyt tällaisia lettuja enää paistaa? En ole ikinä onnistunut tekemään näin hyviä Jää, pyydän sinua Mehän ollaan nyt sinun perheesi
Otin painavan matkalaukun se tuntui miltei höyheneltä ja tartuin Kerttua käsivarresta. Yhdessä nousimme takaisin verannalle.
Muut jo istuivat autossa, kun Kertun ääni vielä kuului:
Osta tyttökulta toinenkin lettupannu. Kahdella niitä paistaa joutuisammin
Kerttu ei kuullut kun viimeisellä hetkellä kuiskasin oven raosta:
Hyvä on äiti Kerttu-
Tuo kohtalokas aamu opetti minulle, miten pienin teoinkin voimme olla jonkun koti. Kaikille meille tekee hyvää, kun joskus on joku joka paistaa letut.
