Jo lapsesta asti olen ollut sellainen ihminen, joka voisi auttaa vaikka pahinta vihollistaan hädän hetkellä. En silti koskaan ajatellut, että anoppini olisi sellainen. Kaikista niistä stereotypioista huolimatta anoppini on aivan ihana nainen todella ystävällinen ja kohtelias. Vähän aikaa sitten hänelle sattui ikävä tapaus: hän sairastui vakavasti, joutui sairaalaan ja tarvitsi sairaalasta päästyään pitkää toipumista.
Ilman että kysyin asiasta vaimoltani, päätin ottaa anoppini kotiimme, jotta minä ja vaimoni voisimme auttaa häntä ja huolehtia hänestä turvallisesti. Oletin, että vaimoni olisi iloinen siitä, miten hyvin pidän huolta hänen äidistään. Koko kotimatkan anoppini kuitenkin vaikutti surulliselta, kuin olisi halunnut kysyä jotakin, mutta ei löytänyt rohkeutta. Kun pääsimme meille, autoin hänet sisään, petasin hänelle sängyn, ja ryhdyin tekemään hänelle lohikeittoa. Toivoin voivani ilahduttaa sekä vaimoani että anoppiani. Ikävä kyllä, kun vaimoni tuli kotiin, kaikki meni pieleen.
Vaimoni näki äitinsä sängyssä ja kysyi kovaan ääneen, miksi tuo taakka oli meidän kodissamme, ja halusi heti häätää hänet ulos, ja onnistuin vain vaivoin estämään sen. Jos en olisi ollut paikalla, vaimoni olisi oikeasti ajanut oman äitinsä pois kodistamme. Olemme edelleen naimisissa, mutta olen todella pettynyt hänen käytökseensä.
Nyt ymmärrän, että välillä halu auttaa voi tuoda esiin ihmisissä piirteitä, joita ei olisi osannut odottaa vaikka omien läheisten kohdalla. Jokainen ansaitsee myötätuntoa ja kunnioitusta, ja ehkä juuri tässä suomalaisessa arjessa se korostuu: jokainen voi joskus tarvita kättä ja kodin, vaikka perheasiat eivät olekaan aina helppoja. Olen oppinut pitämään kiinni omasta periaatteestani ja auttamaan, vaikka muut eivät aina ymmärrä miksi.
