Ovikellon takana seisoi vieras mies. Vesa oli ollut rakastunut Janinaan jo koulusta asti. Hän kirjoitteli tytölle viestejä ja yritti saada tämän huomion kaikin keinoin. Janinaa kiinnosti kuitenkin Mikko, pitkä vaaleahiuksinen poika, joka pelasi lentopalloa hänen kanssaan samassa joukkueessa. Kömpelö Vesku, joka ei liiemmin menestynyt koulussa, jäi täysin Janinan huomiotta. Pian Mikko alkoi seurustella Elinan, rinnakkaisluokan tytön, kanssa. Koulun päätyttyä Vesa yritti uudelleen tehdä vaikutuksen Janinaan. Hän jopa kosi häntä penkkaripäivänä… Mutta Janina torjui tylysti – “Ei!” Hän ei tahtonut edes ajatella Vesasta siinä mielessä. Yliopiston jälkeen Janina päätyi kirjanpitäjäksi. Hänen esimiehensä, tummahiuksinen ja häntä kymmenen vuotta vanhempi, oli karismaattinen ja hurmaava. Janina arvosti miehen ammattitaitoa, teräviä kasvonpiirteitä ja älykkyyttä. Heidän välillään syttyi tunne, eikä Janina ollut lainkaan huolissaan siitä, että miehellä oli vaimo ja pieni poika. Tomi Aaltosen lupaavat puheet erosta ja rakkaudesta saivat Janinan uskomaan heidän yhteiseen tulevaisuuteen. Vuodet kuitenkin kuluivat, ja Janina vietti viikonloput ja juhlat yhä yksin. Hän odotti edelleen, että rakastettu eroaisi ja he voisivat olla yhdessä. Kerran Janina näki Tomin vaimonsa kanssa ruokakaupassa. Vaimo odotti vauvaa, ja Tomi piteli hellästi häntä kädestä. Sitten hän nappasi ostoskassit ja he lähtivät yhdessä autolle. Janina katseli itku silmässä idyllistä näkyä. Seuraavana päivänä hän irtisanoutui. Uusi vuosi lähestyi, eikä Janinaa huvittanut ostaa ruokaa, koristella kotia tai juhlia mitään. Kerran kotiin tultuaan Janina huomasi, että talossa oli kylmä. Ilmeni, että kattila oli rikki – hän asui omakotitalossa. Janina yritti saada huoltajan paikalle, mutta juhlapyhien alla kaikki pyysivät kovaa hintaa etenkin kun osoite oli kaupungin laitamilla. Janina oli jo luopua toivosta ja soitti ystävälleen. Tämän mies työskenteli alalla, ehkä hän pystyisi auttamaan. Larissa lupasi kysyä mieheltään heti. Kahden tunnin kuluttua ovikello soi. Oven takana seisoi vieras mies, mutta tarkemmin katsoen Janina tunnisti hänet… Vesaksi, vanhaksi koulukaverikseen. – Moi Janina! Mikä täällä on vikana? – Ää… Mistä tiesit tulla? – Pomo soitti ja käski tulla tähän osoitteeseen, kun täällä oli kylmä. Tyhjensitkö veden pattereista, etteivät ne jäädy? – En… En tiedä miten se tehdään. – No voi hyvänen aika! Sillä tavalla menetät lämmityksen kokonaan. Onneksi ei ole kovat pakkaset. Vesa tyhjensi nopeasti veden järjestelmästä, puuhaili kattilan kanssa ja palasi hetken kuluttua oikeiden osien kanssa. Pian Janinan kotona oli taas lämmintä. Vesa pesi kätensä ja kysyi: – Janina, sulla vuotaa hana ja lamppu vilkkuu… Etkö saa miestäs korjaamaan? – Ei mulla ole ketään miestä… – Ai miksi? Odotatko edelleen sitä täydellistä? – Ei täällä mitään täydellistä ole… Ei mulla ole ketään, – nainen myönsi hiljaa. – Miksi sitten hylkäsit mut? – Vesa hymyili. Janina ei vastannut. Vesa korjasi hanan ja lamppua, ennen kuin lähti kotiin. Janina muisteli lapsuuttaan, nuoruuttaan ja pulleaa poikaa, joka oli ollut häneen ihastunut. Vesasta oli tullut pitkä, komea, ruskeasilmäinen mies – mutta hymy oli yhä sama. Janina ei ehtinyt kysyä, oliko Vesa naimisissa. Kunnes 31. joulukuuta joku soitti ovikelloa. Janina meni avamaan – ketään ei pitänyt olla tulossa. Oven takana seisoi Vesa – uusi puku päällä ja kukkakimppu kädessä. – Janina! Kysyn vielä kerran. Tuletko vaimokseni, vai odotatko prinssiä eläkepäiviin asti? Janina puhkesi itkuun ja nyökkäsi onnellisena. Toisella yrittämällä kosinta viimein hyväksyttiin…

Oli kerran talvinen ilta kauan sitten, kun muistoihin ainiaaksi jäi hetki: vieras seisoi oveni takana.

Matti oli ollut ihastunut Ilonaan jo kouluvuosista alkaen. Hän kirjoitteli tytölle lappusia ja yritti kerätä huomiota mitä kummallisimmilla tempuilla.

Ilonaa kuitenkin veti puoleensa Tapio, pitkä vaaleaverikkö, joka pelasi lentopalloa heidän kanssaan samassa koulujoukkueessa.

Kömpelöön Mattiin, joka ei loistanut kokeissa eikä urheilussa, Ilona ei kiinnittänyt juuri lainkaan huomiota.

Pian Tapio alkoi seurustella Maaritan kanssa, joka kävi rinnakkaisluokkaa.

Koulun päätyttyä Matti yritti jälleen päästä Ilonan sydämeen. Jopa kevätjuhlassa hän rohkaistui kosimaan Ilonaa…

Vastaus oli lyhyt ja kylmä Ei! Tytöllä ei ollut koskaan edes ajatustakaan pojasta.

Opintojen jälkeen Ilona pääsi töihin tilitoimistoon Helsingissä. Hänen esimiehensä, Simo, oli komea, tummatukkainen kymmenen vuotta Ilonaa vanhempi.

Ilona ihailli Simon ammattitaitoa, ulkonäköä ja älyä.

Heidän välillään alkoi kipinöidä tunteita, eivätkä Ilonaa huolettaneet perhesiteet Simo oli naimisissa ja hänellä oli pieni poika.

Simo lupaili avioeroa ja vakuutti, että rakastaa vain Ilonaa.

Vuodet kuluivat, ja Ilona tottui viettämään joulut ja juhannukset yksin. Hän jaksoi yhä odottaa, että mies pysyisi sanoissaan ja heidän elämänsä muuttuisi.

Eräänä päivänä Ilona näki Simon ja tämän vaimon kaupassa.
Vaimo odotti vauvaa ja Simo piti hellästi tätä kädestä. Hän kantoi ostoskassit ja he poistuivat yhdessä autolleen.

Ilona katseli kyyneleet silmissä tuota idylliä.

Seuraavana päivänä hän lopetti työt.

Vuodenvaihde lähestyi; Ilonan mieli oli maassa. Ei huvittanut ostaa juhlaruokia, koristella kotia eikä vastaanottaa uutta vuotta.

Eräänä iltana kotiin tullessaan hän huomasi talon olevan jääkylmä omakotitalossa kattila oli lakannut toimimasta.

Kaikki yrittivät pyytää kovia taksoja vuodenvaihteen tienoilla, eikä kukaan halunnut ajaa kauas Espoon laitamille.

Ilona lopulta soitti ystävälleen Tarja-Liisalle. Tämä lupasi puhua asiasta miehelleen, joka työskenteli korjausalalla.

Parin tunnin päästä Ilona kuuli ovikellon soivan.

Oven takana seisoi outo mies, mutta katsottuaan tarkemmin, Ilona tunnisti hänet Matti, vanha luokkatoveri.

– Terve, Ilona! Mikäs täällä nyt on hätänä?

– Ai… Mistä tiesit?

– Pomo soitti, käski käväistä täällä olet kuulemma jäätymässä. Joko laskit vedet pois järjestelmästä pattereiden osalta?

– En, enhän minä tiedä miten se tehdään.

– Oletpa sinä… No, hyvä ettei ulkona ole kova pakkanen, muuten olisit jo täysin pulassa.

Matti hoiti järjestelmän nopeasti ja lähti käymään hakemassa osia. Tunnin päästä hän palasi, toi tarvittavat varat ja kohta Ilonan talo alkoi lämmetä jälleen. Lopuksi Matti pesi kätensä ja kysyi:

– Ilona, sinulla hanasta tippuu vettä ja lamppu vilkkuu… Eikö miehesi voisi korjata ne?

– Eipä minulla miestä olekaan…

– No mikäs siinä. Odotatko yhä täydellistä prinssiä?

– Ei minulla ole ketään, Ilona myönsi hiljaa.

– Miksi minulle silloin et sanonut kyllä? Matti naurahti.

Ilona ei vastannut.

Matti korjasi hanan, vaihtoi lampun ja lähti kotiin.

Ilona jäi miettimään lapsuutta, nuoruutta ja pulleaa poikaa, joka oli ollut häneen korviaan myöten ihastunut.

Matti oli muuttunut hänestä oli tullut pitkä, hoikka mies tummine silmineen, mutta hymy oli sama kuin ennenkin.

Ilona ei tullut kysyneeksi, oliko Matti naimisissa.

Kun lopulta koitti vuoden viimeinen päivä, joku soitti taas ovikelloa.

Ilona meni yllättyneenä avaamaan vieraita hän ei odottanut.

Oveni edessä seisoi Matti, päällään uusi puku, käsissään kukkakimppu.

– Ilona! Kysyn vielä kerran. Tuletko vaimokseni, vai aiotko odottaa kunnes vanhenet ja harmaat alat?

Nyt Ilona itki ilosta ja nyökkäsi myöntymykseksi.

Toisella yrittämällä kosinta viimein hyväksyttiinMatti ojensi kukat ja jäi ovensuuhun seisomaan. Hän hymyili yhtä ujosti kuin nuorena, mutta silmissä loisti kirkkaampi katse.

– Otatko minut kahville? hän kysyi.

Ilona nauroi, kyynel poskellaan, ja veti Matin lämpimään eteiseen. Yhtäkkiä hiljainen talo ei tuntunutkaan enää kylmältä ei pattereiden, vaan sydämen lämmön tähden.

Tänä uutena vuotena Ilona ei ollut yksin. Katsoessaan kynttilän liekkiä keittiön pöydällä, hän tajusi: elämä harvoin toteuttaa niitä suunnitelmia, joita me nuorina teemme. Mutta joskus onni löytää toiset reitit vaikka sitten taksikuskina, putkimiehenä, yllättävänä ystävänä ovelle saapuvana menneisyytenä.

Keittiön ikkunasta näkyivät ensimmäiset ilotulitukset. Ne valaisivat talviyötä kuin uuden alun lupaus.

Ilona ja Matti istuivat yhdessä, käsi kädessä, ja nauroivat sille, miten mutkikas tie oli lopulta tuonut heidät yhteen juuri oikealla hetkellä, juuri silloin, kun kumpikin oli vihdoin valmis sanomaan kyllä.