Ovikello soi Asuntoon pyyhältää sisään anoppi, ilman tervehdystä ja tönien poikaansa sivummalle.
No niin, rakas miniäni, kertoisitko nyt, mitä salaisuuksia pidät mieheltäsi piilossa?
Äiti? Mitä nyt, äiti?
Kun Veikko tulee kotiin, asunnossa on hiljaista. Hänen vaimonsa, Tuulia, oli aamulla ilmoittanut jäävänsä töihin ylitöihin työnjohto oli päättänyt pitää yllättävän tarkastuksen.
Veikko astuu keittiöön, kurkistaa jääkaappiin illallinen puuttuu. Veikko huokaisee, laittaa veden kiehumaan ja tekee itselleen leivät. Hän istahtaa television ääreen.
Hetken aikaa Veikko surffailee kanavia, kunnes löytää urheilukanavan. Mutta rauhassa hän ei ehdi syödä eikä nauttia nyrkkeilyottelusta.
Yhtäkkiä ovikello soi ja ovella seisoo Veikon äiti, Toini Koskinen. Toini ryntää sisään, ei tervehdi, vaan ohittaa Veikon tuuppauksella.
Veikko, kuuntele nyt tarkkaan! Tuija siitä minulle kertoi.
Mikä hätänä, äiti? kysyy Veikko.
No se, että sinun vaimollasi Tuulialla on toinenkin asunto. Hän vuokraa sitä ja käyttää kaikki rahat vain itseensä!
Äiti, miksi sinä uskot Tuijaa? Hän kuulee juoruja joka puolella, ja sinä vain avaat suusi ja kuuntelet.
Kyllä minä tiedän, että Tuijan jutuissa on joskus väriä, mutta tämä on totta! Sen kaksion Tuulian vuokralaisena asuu tällä hetkellä naapurin Tuijan kummityttö.
Tyttö meni juuri naimisiin ja muutti miehensä kanssa Tuulian asuntoon maksavat siitä seitsemänsataa euroa kuussa ja ovat iloisia edullisesta vuokrasta. Ja tiedätkö, Tuulia on jo vuokrannut sitä asuntoaan yli kaksi vuotta, nämä eivät ole eka vuokralaiset.
Sellaista, Veikko mutisee. Miksi hän ei kertonut minulle mitään?
Kysy vaikka siltä kun tulee kotiin. Mutta tässä on kyllä hämärää vaimosi kerää vararahastoa, pian jättää sinut ja vie kaikki rahat, Toini ilmoittaa pojalleen.
Tuulia saapuu kotiin puolentoista tunnin päästä. Kotona odottavat mies ja anoppi. Toini ei vaivaudu lähtemään mihinkään hän haluaa nähdä, miten miniä meinaa selittää tilanteen. Jottei aika kävisi pitkäksi, hän laittaa ruokaa ja syöttää poikansa.
Kun Tuulia astuu olohuoneeseen, kaksi paria silmiä tuijottaa häntä tarkasti.
Anoppi avaa suunsa:
No niin, rakas miniäni, onko sinulla mieheltäsi salaisuuksia?
Ei minusta siltä tunnu, Tuulia vastaa.
Eikä muka? Entäs se asunto Tuomikadulla, talossa 12?
Mitä tekemistä minun asunnollani on tämän asian kanssa? Tuulia ihmettelee.
Sinä vuokraat sitä ja piilotat rahat mieheltäsi, Toini sanoo.
Onko se totta, Tuulia? Veikko tarttuu keskusteluun. Mistä sait sen asunnon? Ja miksi en koskaan kuullut vuokrauksesta? Ja mihin rahat oikein menevät?
Se asunto oli Sirkka-tädin, äitini serkun, joka lasketaan kai minun isotädikseni. Sirkka kuoli lähes kolme vuotta sitten. Kerroin siitä sinullekin, Veikko. Silloin totesit, miten en enää tarvitse juosta hänen asioillaan.
Ja kun pyysin sinulta apua hautajaisten järjestämiseen, vastasit, että töissä on kiire eikä ehdi.
Miksi hän jätti sen asunnon sinulle? Toini kysyy.
Ehkä siksi, että olin ainoa, joka häntä kävi katsomassa, Tuulia vastaa.
Mutta miksi et kertonut Veikolle perinnöstä? anoppi jatkaa.
Mitenkäs Veikko tähän liittyy?
Mitä miten! Hän on sentään miehesi!
No, entä sitten?
Esitätkö tahallasi tyhmää? Kaikki vuokrarahat olisi pitänyt tulla perheelle, mutta sinä käytät ne häpeilemättä itseesi!
Tottakai käytän, kun voin! Perintö on minun henkilökohtaista omaisuuttani. Kaikki, mitä siitä saan myyn tai vuokraan on myös minun! Enkä ole velkaa selityksiä kenellekään, Tuulia sanoo tiukasti.
Kuule Kuule, Tuulia, viime vuonna korjasin autoani, laitoin kaksi bonusta siihen. Olisit voinut kertoa että sinulla on rahaa, Veikko puuttuu keskusteluun.
Veikko, se on sinun autosi, sinä ajat sillä. Kun pyydän kyytiä, sanot että on kiire tai ei ole matkan varrella ja kehotat ottamaan taksin.
Viime vuonna annoit minulle kyydin kolme kertaa: jouluksi torille, kerran töistä kun unohdit avaimet, ja kolmannen kerran kun loukkasin jalkani.
Miksi rahoittaisin korjausta autoon, jolla en edes aja?
No, paljonko sulla on ehtinyt kertyä? Toini tenttaa. Useita kymmeniä tuhansia?
On jotain, mutta ei tuhansia. Muistatko, Veikko, että sinulla on kaksi opiskelijatytärtä? Koska viimeksi lähetit heille rahaa? Tuulia huomauttaa.
Eiköhän ne ole töissä, Veikko mumisee.
Ne opiskelevat ja tekevät satunnaisia töitä! Jos ne elättäisivät itse itsensä, ei opiskeluun jäisi aikaa.
Miksi et kertonut heti perinnöstä? Veikko kysyy.
Koska en halunnut tätä kuulustelua jo silloin kaksi ja puoli vuotta sitten. Ja toinen syy on: mietin miten kävi, kun sinun äitisi painosti pikkuveljesi vaimon myymään hänen ennen avioliittoa ostamansa yksiön.
Mitä minä muka tein?
Te painostitte Oonaa vuoden ajan: “Miksi tarvitset sitä asuntoa? Myydään pois, ostetaan mökki, voidaan olla kesäisin luonnossa.” Myitte asunnon, mökki ostettiin. Mutta rekisteröitiin sinulle, Toini! Nyt Oona ei voi mennä mökille ilman sinun lupaasi, eikä voi viedä edes ystäviä grillaamaan! Mutta puutarhatöihin kyllä kelpaa. Kiitos, mutta en halua samaa kohtaloa!
Oletpa itsekäs, Tuulia! Toini ryhdistäytyy.
Hyvin olen oppinut teiltä, Toini, Tuulia tokaisee.
Veikko, kuulitko? Vaimosi on minua vastaan röyhkeä!
Minusta puhun vaan asiaa! Heti kun kuulitte perinnöstä, ilmestyitte saman tien ovesta sisään. Miksi?
No, että kerrottaisiin Veikolle!
No, kerroitte. Mitäs nyt?
Vaatimus on, ettet piilota rahoja vaan käytät perheen hyväksi.
Käytän ne kyllä perheen tarpeisiin, mutta niihin, mitkä minä katson tarpeellisiksi. En Veikon autoon tai teidän mökin remppaan!
Voitaisiin yhdessä miettiä, mihin rahat käytetään, Toini ehdottaa.
Oletteko sitä mieltä, ettei 46-vuotias osaa itse hallita rahojaan?
Pitää ajatella muitakin kuin itseään! Toini korottaa ääntään.
Ketä sitten? Teitäkö? Juuri siksi en ole kertonut kenellekään perinnöstä! Jotta saan käyttää ne rahat itseni ja omien lasteni hyväksi!
Vieläkö aiot jatkossakin käyttää omin päin?
Aion, Tuulia napauttaa.
Etkö aio jakaa miehesi kanssa? kysyy anoppi.
Jaanko, jos niin katson parhaaksi. Kaikki menee minun perheelleni.
Sitäkö minä en sitten muka ole perhettä?
Toini, perheeseeni kuuluu minä, mieheni ja lapset. Te muut olette sukulaisia! Tuulia vastaa rauhallisesti.
Toini ei siitä hetkestä eteenpäin saanut mitään irti minästään, mutta jatkoi yrityksiään vedoten milloin mihinkin oikeudenmukaisuuteen.
Silti kaikki temppuilu oli Tuulialle turhaa. Ei ollut helppoa kohdattavaa kuten sanotaan: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
