Jotain outoa aina perheessä, jonka päällimmäisenä oli Auri Kaunismäki
Katsohan nyt, Auri koiran kanssa taas Mikähän juttu tällä kertaa? Onko Taimilla eihän sen häntä enää olekaan liila vaan vaaleanpunainen! Vilkuuta nyt, miten se sitä heiluttaa!
No mikäpä siinä. Tyttö on vähän omituinen, mutta onhan se kiltti ja kunnollinen. Mistä niitä nykyään enää löytyy? Kun mummu sairasti, niin Auri ei jättänyt tämän kylkeä sairaalasta toiseen juoksi, unohti kokonaan oman nuoruutensa.
Niinkö? Vasta eilen näin, kun joku nuori ja varsin sievä mies laski Aurin autosta rappukäytävän eteen.
No sehän oli varmaan taksikuski.
Siis, onko meillä nyt tapana, että taksikuskit pussaa tyttöjen käsiä saattaessaan nämä kotiin?
Eikä!
No niin on! Sanonpa vain, että meidän Aurista tulee ihan pian morsian!
No sehän olisi hyvä juttu! Mummu ilahtuisi! Omasta lapsenlapsestaan on kasvattanut viisauden, kauneuden ja kunnollisuuden perikuvan. Jos vain se Aurin ammatti ei olisi sellainen erikoinen pakkoko oli ryhtyä rikosetsiväksi?
Mikä vika sillä muka nyt on? Löytyykö monikaan enää, joka lakia pitää yhtä suuressa arvossa kuin Aurin mummu? Ja hyvä rikosetsivä siitä on tullut lehdessäkin kirjoitettiin ja tv:ssä kehuttiin. Kyllä meidänkin työlle on arvostusta!
En minä mitään. Siunatkoon. Kaikki näkivät jo lapsena, että tolla tytöllä on jotakin erityistä kaikessa ihan mummunsa kopio, reipas ja polttavan kirkas!
He, jotka istuivat talon portailla ja supisivat, näkivät kuinka Auri ohitti heidät vaaleanpunuiseen, aamua muistuttavaan häntäänsä heiluttelevaa Taimi-koiraa hypellen kuin jäällä tanssiva varis.
Nyt se lähti! Minne lie taas suuntaa?
Katria vastaan! Katariina lentää tänään takaisin!
Mistä muka tiedät?
Aurihan sanoi minulle. Katso, taksi tulee juuri pihaan!
Autosta nousi korkea ja hoikka nuori nainen, joka ei sanonut sanaakaan, mutta asteli suoraan Aurin luokse, halasi kovasti ja vihelsi Taimille, joka kiehnäsi heidän jaloissaan.
Auri, taas sä oot jotain koiralle tehnyt!
No mutta eikö olekin kaunis väri! Mummun lempisävy.
Voi sinua omituisen ihanaa, miten olenkaan kaivannut! He naurahtivat ja halasivat lisää.
Kaikki tiesivät, että Auri Kaunismäki ei ollut ihan tavallinen. Hänessä piili pieni pisara hulluutta jo lapsesta saakka. Hän oli ollut höpsöttävä tyttö ohuiden lettien päässä pyörivät, leveät rusetit, joita mummu oli asettanut tarkasti. Hymy oli hieman vinossa, kunnes sijaispappa korjasi hampaat. Hän tervehti kohteliaasti kaikkia ja kysyi lempeästi:
Kuinka voitte?
Mutta tähän kysymykseen moni lakkasi nopeasti vastaamasta vaikka piilottelisi mitä vain, Auri löysi sen pian.
Aurin vahinko oli, ettei hän ollut pelkkä lörppä. Hänellä oli erityinen kyky yhdistellä kuulostelemiaan asioita toisiinsa, ja kohta hän kertoikin ne suoraan juuri sille ihmiselle, jota asia koski.
Täti Tuula, kun olitte töissä, teidän setä Seppo kävi Irman luona, siellä seitsemännessä. Toi kukkia, just sellaisia keltaisia, mitä teillekin tuo. Pyysin haistaa, mutta ei saanut. Miks Irma saa kukkia, mutten minä?
Tuula, jonka aviomies selitti aina väsyvänsä vain töissä, hätkähti, katsoi ympärilleen varmistellen etteivät muut kuulleet ja kiihdytti askelia, unohtaen tervehtiä Aurin mummua.
Miksi sinä juttelet Tuulan kanssa, lapsi? Eihän hän mitään kysynyt! mummu närkästyi muttei selittänyt miksi.
Auri suuttui. Hän ei ymmärtänyt, mitä pahaa teki. Miksei saanut kertoa, minne kukat vietiin?
Siinä oli jotakin hämmentävää ja kai se vähän surullistakin oli.
Mummu muuttui silloin kiviseksi muistomerkiksi. Oli kuin mummu olisi suoraan Turun Kaupungintorin J.V. Snellmanin patsaalta, jolle Auri niin usein jutteli matkalla jäätelökioskille. Vain ettei mummulla sentään ollut harmaita puluja pään päällä, pesä rakenteilla, niin kuin sillä vanhalla veistoksella. Ja tukkakin pysyi ojennuksessa.
Patsasjutun Auri oppi sijaispappalta, joka vastasi aina suoraan.
Miksi sillä on kalju pää? Auringossa kikerteli silmiin.
Se hermoili liikaa! pappan vastaus oli tiivis.
Ai stressasi? Varmaan oli vaikea työ, eikö?
Niin oli.
Oliko se myös hammaslääkäri, niin kuin sinä? kysyi tyttö silmät pyöreinä.
Silloin Auri kuuli mielessään, kuinka koridorissa hammaslääkärin lapset kiljuivat, kun kuvittelivat, että oven takana lymyää patsaan hautomispiste, ja pyöreä pää työnnettiin raolleen oven välistä.
Sijaispappa nauroi. Jospa olisikin ollut! Olisi maailma ollut toisenlainen.
Mutta eihän sillä ole höyhentenauhaa päässä, vaikka oli vankempi kuin poron päällikkö!
Tarvittaisiin kotkansulkia siihen.
Mutta kotkat ovat liian hienoja, eivät ne jätä jätöksiään, sanoo mummu aina.
Sijaispappa nauroi niin että kyynel valui. Auri ihmetteli, mitä siinä oli niin hauskaa.
Hetken mietittyään Auri mittaili papalta kettuilua.
Mitäs sä siinä hihkut? Et ole Budjonnyin hevonen! Tässä pitää olla kunnolla! tyttö ärähteli, ja matki mummun tapaa paukauttaa kädet lantiolle. Säästä sentään vähäsen soveliasta!
Silloin pappa johdatti Aurin pois torilta, osti hänelle jäätelön anteeksipyynnöksi.
Jäätelö oli heidän salaisuutensa, koska mummu kielsi kaiken makean ennen lounasta, mutta pappa halusi hemmotella siitä Auri ei koskaan puhunut, se pysyi salassa.
Auri, mummulle ei sitten mainita jäätelöstä. Muuten tulee riita.
Siis kunnon skandaali?
Ja kova! Hyvä että minä olen mies, muuten minut laittaisi ruotuun!
Voidaanko sitten kuitenkin sanoa siitä?
Yksi asia on olla kuriton, toinen tahallaan ärsyttää mummua!
Pelkäätkö sinä mummua, pappa?
En, lapsi. Olen vain kokenut, mieluummin sovussa kuin myrskyn keskellä.
Miten niin?
Kerron joskus. Mutta nyt mennään ostamaan mummulle kukkia.
Miksi?
Että ei huomaisi heti hymysi loistetta!
Auri nyökkäsi. Sijaispappaa hän rakasti koko sydämestään.
Sijaispappa tuli heidän perheeseensä kuin uuden vuoden lahjana. Aurin vanhemmat olivat arkeologeja, milloin missäkin päin maailmaa, ja Auri jäi jo pienenä mummunsa hoitoon. Kun mummu meni naimisiin lapsuuden ystävänsä kanssa, hänestä tuli ylimääräinen pappa.
Koska mummu oli käytännöllinen ja vastuullinen, suhteella oli vain kaksi poikkeusta: Auri ja tämä papparainen.
He olivat niin eriparisia, että Aurikin joskus ajatteli, että vain jollain tempulla maailma oli saanut ne yhteen; mummu oli pitkä ja lempeän ryhdikäs, pappa kuin tukevampi, sitkeä sienimies.
Heitä yhdisti yksi asia: mummu oli salaa sydämeltään huikea romantikko. Ensimmäinen aviomies antoi kukkia vain syntymäpäivänä, ja siteerasi Väinö Linnaa, jos runosydän vaati mummun tuntui, ettei sellaista elämää pitänyt jaksaa.
Kun Auri syntyi, sydämessä syttyi toivo.
Auri siirtyi kokonaan mummun hellään huostaan. Äiti ja isä lähtivät uusiin Skandinaavian löytöihin, lapsi jäi. Ja Auri kurkisti uteliaana mummun kasvoihin, puhalsi posket täyteen ilmaa ja kiljui niin, että naapurien koira vietiin pois. Sille taidettiin antaa uusi koti Itä-Suomessa.
Naapurit antoivat Auri-mummulle neuvoja ja vähän ajan päästä kaikki löysikin oman uomansa.
Kun Auri täytti vuoden, perhe laajeni uudella papalla.
Virallisestikin. Koska mummu oli sitä mieltä, että mitä enemmän suku on paksuampi, sitä parempi ja että oikea pappa saa tulla kylään, mutta tämä oli Aurin ikioma ylimääräinen pappa.
Virallista pappaa Auri harvemmin näki, mutta muistot ja leikillinen perhe liittyivät tiukemmin siihen, joka kuljetti reppuja rantaan, jos Auri tahtoi uida.
Auri ei käynyt lastentarhassa, koska sairasteli heti. Mummu yritti kolmesti, mutta joka kerta tauti vei tytön sängyn pohjalle. Silloin pappa sanoi:
Kyllä tässä pärjätään ilman tarhoja, pääasia että lapsi on terve.
Sosiaalistaminen hoidettiin maa- ja mökkikaudella. Touko- lokakuun Auri vietti yhdessä leikkikavereiden ja luonnon kanssa.
Väljässä, vanhassa kyläyhteisössä lapset leikkivät päivän läpeensä, juosten kuusen alta leikkimökkiin ja isoon paviljonkiin, jonka pappa rakensi omalla kädellään. Kaverit, kuten Sanni, kaksoset Väinö ja Veikka, sekä Liina, joka pyrki balettitanssijaksi, kävivät harva se ilta. Kaikki leikkivät mökin pihamaalla.
Kuusivuotiaana Aurille ilmestyi Katja. Tytöistä tuli hyvin erilaiset; Katja oli rokahtavampi, likaisissa housuissa, aina tarkkana ja tiesi mitä halusi.
Kun Auri tapasi Katjan ensimmäistä kertaa, hän istui puutarhapöydän alla, järsi mansikoita ja teki kujeita.
No hei, miks huudat? Eiks sua kiinnosta, miks tulin?
Auri oli vielä vähän tossut piparissa, mutta samassa tempautui mukaan.
Mummu juoksi hätiin, manaten marmeladit lattialle ja hätistellen vieraat kissat pihalta.
Katjaseni, onko pappa kotona?
On, se lepäilee taas. Taisi taas väsyä vähäsen.
Mummu tiesi, mitä kaikkea siihen väsymykseen kuului. Tuossa perheessä äiti ja isä olivat jääneet lentoon, kun kone ei enää palannut kotimaahan.
Katja jäi papalle, vaikka tämäkin sairasti ja taltoni elämää.
Mummu mietti, miten auttaisi. Siinä ei ollut vaikeuspistettä kun sydän nyrjähti ja Auri ja Katja olivat kuin kaksi taivaan lintua, mummu asetti Katjan kodiksi omansa koska se vain oli oikein.
Pappa ei ihmetellyt, tekee niin kuin perheessä paras ratkaisu on.
Onko hyväksi, että Aurilla on sisko? kysyi mummu.
Miten se voisi olla pahasta? On hyvä, että lapsella on rakas läheinen. Anna mennä vaan.
Katja jäi. Joskus, kun pappa katseli heitä leikkimässä rantapaviljongissa, hän hymyili ja kuiskasi:
Katso, nyt olemme kaikki täällä.
Papalle ja mummulle tämä yhdistelmä sopi, eikä kukaan koskaan miettinyt tätä enempää.
Kun Katjan pappa nukkui pois vanhassa kiikkutuolissa, Katja jäi kuin luonnostaan osaksi perhettä.
Tytöistä tuli kuin yö ja päivä erilaiset, mutta juuri siksi liimatut toisiinsa. Katja osasi kertoa, milloin pitää antaa olla hiljaa, milloin puhua. Hän uskoi Aurin uteliaisuuteen ja suuntasi tämän taitoa salapoliisina oikeisiin kohteisiin.
Sinusta tulisi hyvä etsivä. Toisaalta, pappa ei varmaan tykkäisi. Sanoi aina, että sekin on vähän koiran hommaa kaikki hyvät jäljet voivat helposti kadota, jos tutkija on väärä.
No, siksi minusta tuleekin tutkija.
Miksi?
Pitää olla ainakin yksi hyvä! Aina Auri nauroi.
Alkuun naapurit mutisivat, että on outo tyttö, mutta Aurilla oli tavoite ja tuki selän takana.
Se tuki seisoi keittiössä, kädet lanteilla, ja komensi:
Auri, söitkö mitään tänään? Et kai! Ja sinäkin, Katja. Hölmöjä molemmat. Menkää äkkiä syömään! Petri! Tarvitsetko erilliskutsun? Laske jo Taimi ja pese ne kädet! Te ja teidän koira pitäisikö sillä olla vaaleanpunainen häntä, onko luonnossa niin? Jaa että koska minä niin sanon? Voi, älä viitsi! Keitto jäähtyy! Mars pöytään, siitä vaan!
