Jotain erikoista Aino Ahosaaren perheestä
– Aino lähti taas koiran kanssa…
– Voi hyvä tavaton, mitä se taas on tehnyt sille raukalle? Kato nyt! Sillä on nykyään vaaleanpunainen häntä! Ei enää violetti, vaan pinkki! Katso, kuinka se heiluttaa sitä!
– Minkä sille mahtaa, kun tyttö on omanlaisensa? Mutta sydän kultaa ja rehellinen kuin mikä! Montako sellaista nykyään enää tapaa? Kun mummo sairasti, Aino oli sairaalassa lähes yötä päivää. Välitti vain mummosta ja unohti koko nuoruutensa.
– Niin varmaan! Eilen näin, kun sellainen näppärän näköinen nuorimies toi hänet autolla kotiin.
– Ehkä se oli taksikuski!
– Ai miten niin? Eivätkö taksikuskit ole alkaneet suudella neitosille kättä meidän kaupungissa?
– Ihanko totta?
– Aivan! Sanon sulle vain, että meidän Ainolla taitaa olla kohta häät tulossa.
– No sepäs kuulostaa mainiolta! Siinä mummo ilostuu, kun on saanut kasvatettua tuollaisen tytön! Älykäs, kaunis ja arvonsa tunteva! Jospa ei olisi tuo sen ammatti vain niin outo…
– Mikä vika sulla on Ainon ammatissa?
– Rikosetsivä?! Mikä se sellainen naisten työ on muka?
– Äläpä sano! Kuinka moni enää edes tietää, mikä on oikein ja väärin? Ainosta on tullut mainio rikosetsivä! Lehdissäkin on ollut juttuja ja telkkarissa ohjelma, jossa häntä kehuttiin. Ja sinä sanot…
– No, antaa olla. Toivottavasti kaikki käy hyvin. Kyllähän sen näki jo lapsena, että ainutlaatuinen tapaus! Muistatko millainen hän oli?
– Tietysti! Kaikki mummoonsa tullut! Sellainen kipinämimmi!
Sillä aikaa, kun naapurit hölisivät penkillä kerrostalon pihalla, Aino kulki ohitse, kohteliaasti nyökkäsi ja hyppäsi perään iloisesi pomppivalle koiralle, jonka häntä hohti kuin aamuinen pilvenreuna.
– Noin! Sinne se juoksi! Mihinkä se on menossa?
– Siskoa vastaan! Kristiina tulee tänään lentokoneella!
– Mistä sinä sen tiedät?
– Ainopa kertoi. Katso nyt, taksi pysähtyi just!
Autosta nousi pitkä, hoikka tyttö, joka harppoi Ainon luo ja painoi hänet tiukkaan halaukseen. Sitten hän vihelsi käpertyvälle koiralle.
– Ainukka! Mitä sinä taas olet tehnyt tuolle koirapololle?!
– Eikö tullut söpö? Mummon suosikkisävy!
– Voi että, miten minulla olikaan ikävä sua, hassu sisko!
Aino kietoi taas kätensä siskon ympärille ja nauroi.
Kaikki naapurit tiesivät kyllä, että Aino Ahosaari oli vähän omituinen. Erikoisuudet olivat tulleet esiin jo lapsuudessa. Suloinen lapsukainen, jolla oli ohuet letit ja vanhanaikaiset nauhat, jotka mummo jaksoi sitoa huolella, tervehti kohteliaasti kaikkia ja hymyili suloisesti, ennen kuin hammaslääkäri-isoisä puuttui asiaan. Hymyilyä seurasi varovainen kysymys:
– Mitä teille, naapurit, kuuluu?
Mutta tähän alkoi nopeasti jäädä vastaamatta jopa ne, joiden kaapeissa ei ollut luurankoja tai papukaijoja paljastamassa salaisuuksia. Ainoa vähän pelättiin.
Tuo valloittava lapsi oli hyvin puhelias. Mutta sillä ei ollut niin väliä! Mitä lapsen höpinöistä, suotako niihin on uskoa? Hassua!
Aino vain ei pelkästään jaaritellut. Hänellä oli hämmästyttävä kyky yhdistellä asioita, jotka oli kuullut ja nähnyt, ja saattoi viattomasti paljastaa ne juuri sille, joka niihin liittyi.
– Tädille terveisiä: kun olitte töissä, setä kävi kukkien kanssa Irjan luona! Vähän samanlaisia kuin sait synttärilahjaksi, mutta isompi kimppu! Pyysin haistaa, muttei antanut! Mikä siinä on, että Irja saa kukkia ja minä en edes haistaa?
Tädin, joka oli tottunut uskomaan miehen selitykset työkiireistä, sai joskus punastumaan naapurien edessä ja kiiruhtamaan ohi ilman tervehdyksiä.
– Kultaseni, miksi sinä juttelet tädille tuollaisia? Ei kiinnosta! mummo torui, mutta ei vaivautunut selittämään miksi.
Aino harmistui. Eihän hän ollut edes sanonut mitään pahaa, vai oliko? Tätä tyttö ei ymmärtänyt, ja se harmitti.
Mummon käytös muuttui Lenininaukion harmaaksi patsasksi, jonka luona Aino viikonloppuisin kävi; mummo otti tiukasti kädestä kiinni ja kulki hiljaa visusti. Tiesi, että illalla ei ehkä herkkuja tulisi.
Aino ei tästä ilostunut, ja muisti pian, ettei mummolla ollut tummia puluja päälaellaan, vaan tukkaa kuin pitääkin toisin kuin sillä kaljupäisellä patsaalla. Kaljuudesta oli kertonut Aksel-isoisä, jota kiinnosti utelias ja teräväpäinen tyttö.
– Miksi se on kalju? – Aino tuijotti patsasta.
– Hermostui liikaa. – isoisä totesi ykskantaan, kuten tapana oli.
– Jännittikö siis? Ehkä sillä oli vaikea työ?
– Siltä se vaikuttaa.
– Oliko hammaslääkäri, kuten sinä?
Tyttö kuvitteli siis patsaan hoitamaan lapsia liian pienestä vastaanottohuoneesta kyykyssä lapsia pelotellen kaljupäällä. Isoisä purskahti nauruun.
– Eipä ollut, se oli johtaja!
– Jos olisi ollut kunnon johtaja, sillä olisi ainakin höyheniä päässä, kuten siinä tarinassa, jonka luimme! Mutta onpahan kaljuna ja puluparka kiusaa.
– Höyheniä olisi tarvittu kotkasta.
– Kotkat ovat liian kauniita, niitä ei pidä vaivata moiseen! Mummo sanoo, ettei saa tehdä tyhmyyksiä, kuten silloin kun lähdimme onkimaan ja kävit puskissa. Sellaista ei sovi tehdä, eihän?
Isoisä nauroi hervottomasti, ihmiset kääntyivät katsomaan ja Aino ihmetteli, mitä siinä oli niin hauskaa. Melkein harmitti.
Aino kurtisti kulmiaan ja pyysi isoisaa käyttäytymään kuin kunnon aikuinen:
– Ei sovi käyttäytyä kuin Mannerheimin hevonen! Hillitse itseäsi, muutoin hävettää! Skarppi pitää olla!
Nauraen isoisä vei Ainon torille jäätelölle; mutta salaa, sillä mummo kielsi ennen lounasta makeat. Mutta Ainoa ei koskaan kertonut tästä salaisuudesta kenellekään, tyytyväisenä pitämään sanansa.
– Jos kerrot mummolle, en enää saa anteeksi.
– Tulee riita?
– Niinpä! Hän on topakka nainen, tottunut komentelemaan!
– Sinä et tottele!
– Olenhan mies! Ei mies kuuntele liikaa.
– Voidaanko kertoa mummolle silti?
– Ei. Kuule, toista on totella, toista on ärsyttää naista!
– Pelkäätkö siis mummoa?
– En. Viisaus vain on, että huono rauha on parempi kuin hyvä riita.
– Niin… Nyt ostetaan mummolle kukkia.
– Miksi?
– Että ei huomaa sinun hymyilevän liian salaperäisesti!
Aino myös rakasti isoisäänsä suuresti.
Aksel-isoisä oli tullut heidän elämäänsä kuin joululahja. Ainon vanhemmat, tutkijat, olivat aina kentällä, joten mummolla riitti vastuuta. Hän päätti vihdoin mennä uudelleen naimisiin vanhan ystävänsä kanssa, ja kun mummo oli muuten tiukka nainen mutta pohjimmiltaan pehmeä kahta asiaa kohtaan: rakasta lapsenlastaan ja uutta miestään kohtaan, jonka elämä toi takaisin vuosien eron jälkeen.
Ei se pelkästään ulkonäössä näkynyt mummo oli iso nainen, zharavaikainen, ja isoisä Aksel pieni ja tanakka kuin sieni. Ero näkyi siinäkin, että isoisällä oli uskomaton kyky pysyä rauhallisena kaikessa, missä muu olisi hätääntynyt.
Mummolla oli kuitenkin salainen romanttinen puolensa. Hän haaveili, että hänelle luettaisiin runoja kuutamossa ja laulettaisiin serenadeja ikkunan alla sireenien kera. Ensimmäinen mies kyllä kehui analyyttistä mieltä, mutta kukkia toi vain harvoin, ja runot olivat aina Eino Leinon sijasta jotakin käytännöllistä.
Mummon herkkä sielu kärsi ja niin kärsi koko ympäristö. Kun ensimmäinen mies lähti pian merten taakse, mummon maailmasta jäi pois romantiikka. Vuosien työn ja pojan kasvatuksen jälkeen kaikki muuttui, kun Aino syntyi.
Aino annettiin mummon hoitoon pian, sillä vanhemmat lähtivät taas uusille kaivauksille. Ja siellä Aino asui, pullisti poskiaan ja kirkui, niin että naapurien oli vietävä koiransa pois. Lopulta koira annettiin sukulaisille, ja naapurit ohjeistivat kasvatusasioissa. Mummo teki miten parhaaksi näki ja asiat lutviutuivat paikoilleen.
Vuoden vanhana Aino sai Aksel-isoisän lainadekseen. Vanha isoisä ja perhe olivat tärkeitä, mutta todellinen rakkaus syntyi juuri Akselin kanssa.
Heidän taustansa yhdisti ja niin pitkälle, että pian Aino ei enää ymmärtänyt, miten olisi voinut elää toisin.
Ainon mummo oli pitänyt yhteyttä ensimmäiseen mieheensä lapsen lapsemme vuoksi, mutta Aksel hyväksyttiin Ainolle erityisenä lainaisoisänä.
Aino kasvoi rakkaudessa ja hoidossa. Hän ei päivähoidossa kovin hyvin viihtynyt ja sairasti usein. Mummo yritti, mutta lopulta päätti uskoa Akselia, joka sanoi:
– Ei tarvitse pakolla laittaa, tärkeintä on hyvä vointi!
Mummo järjesti Ainolle seuraa kesäasunnolla; siellä oli paljon lapsia isoine pihoineen vanhoista perheistä. Siellä Aino ja ystävät kuten Sari, kaksoset Esko ja Erkki sekä Johanna leikkivät jatkuvasti. Eikä sairauksista tietoakaan!
Kuusivuotiaana Aino sai siskon, Kristiinan.
Kristiina oli erilainen kuin muut. Hän oli räväkkä, hieman likainen ja kovaääninen mutta oikeudenmukainen. Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui kirkkaana kesäpäivänä, kun Aino istui kesähuvimajassa syöden mummon pesemiä mansikoita. Yhtäkkiä pieni käsi sujahti pöydän alle ja Aino kiljaisi niin, että mummon keittämä hillo oli läikkyä liedelle.
Mummo syöksyi ulos puulusikka ojossa ja naapuruston kissat väistyivät.
– Anteeksi nyt vaan, Aino, mikä hätänä?
– Mitä sä huudat? Etkö halua tietää miksi tulin? kysyi pieni, naurava tyttö pöydän alta ja veti mansikoita sivuun.
– Kädet on likaiset…
– Mitä sitten? Kesällä kuuluu olla.
Mummo rauhoittui vasta nähdessään kuka pöydän alla istui.
– Kristiina! Eikö sitä koskaan opi? Missä on ukkisi?
– Lepää! Taas vähän väsyttää.
Tytöille annettiin keittiöön karkkia ennen lounasta! Jotakin harvinaista oli meneillään.
Myöhemmin Ainolle selvisi, että Kristiina oli mummon vanhan ystävänlapsenlapsi. Hänen perheensä oli menehtynyt onnettomuudessa ja ukkikin sairastunut. Mummo päätti hoitaa Kristiinan kuin omansa.
Aksel-isoisä vain otti Kristiinan kädestä ja sanoi:
– Tee niinkuin parhaaksi näet. Kaikki hyvin. Mitä pahaa siinä on, että lapsi saa lisää läheisiä, ja meidän tytöllä on jatkossa sisko!
Ja niin kävi. Kristiina oli kuin oman mummon jatke. Hän ja Aino löysivät ystävyyden ja sisaruuden, ja Kristiina opetti Ainolle myös, milloin kannattaa puhua ja milloin pysyä hiljaa ja myöhemmin ohjasi Ainon uteliaisuutta ja päättelykykyä oikeaan suuntaan.
– Sinusta tulisi hyvä etsivä! Tosin ukki ei olisi innoissaan, sanoi, että se on koiratyötä ja löytyy aina joku, joka sotkee kaiken vaikka joku ilkeä komisario.
– Jospa musta tuleekin komisario, hyvä sellainen! Aina nauroi, tietämättä vielä tulevasta.
Aluksi kaikki pitivät Ainoa vähän höpsönä. Mutta hänellä oli tavoite, ja ympärillä ne, jotka uskoivat häneen silloinkin, kun muut eivät.
Koska elämässä voi onnistua, kun selän takana seisoo rakkaus. Se seisoo kädet lanteilla ja kulmat kurtussa ja kysyy:
– Aino, söitkö laisinkaan tänään? Et vai? Aivan pöyristyttävää! Entä sinä, Kristiina? Ethän sinäkään! No, mars syömään! Lautaset pitää olla puhtaina! Aksel, tarvitsetko erityisen kutsun? Laske jo Luukas, pese kädet! Koko perhe pinkiksi värjätty koira! Eikö luonto riitä? Mitä järkeä, kun tulee vaan niin sanon? Vai että minä sanon. No, ihan miten vaan! Älkää huijatko, keitto jäähtyy! Kaikki pöytään ja sassiin!
Elämän tarkoitus on siinä, että opimme, milloin pitää puolustaa toista ja milloin kuunnella hiljaa. Tärkeintä on, että kukaan ei ole yksin ei edes vähän outo Aino.
