Lapsena minulla oli suuri ja kirkas unelma, joka täytti kaikki ajatukseni. Haaveilin siitä, että minusta tulisi isä. Kun vaimoni tuli raskaaksi, odotin hartaasti hetkeä, jolloin saisin pitää lastani sylissäni. Kun supistukset alkoivat, veimme vaimoni Turun yliopistolliseen sairaalaan. Saimme pojan. Onnellisuuteni oli rajaton. Iltapäivän lopulla kätilö toi vauvan luoksemme. Hän oli pieni, pieni nenä ja harmaat silmät. Jäimme hetkeksi kahden. Katsoin häntä. Yritin kapalointia, joka kesti varmaan kymmenen minuuttia. Olihan tämä ensimmäinen kerta, kun pidin vauvaa sylissäni ja pelkäsin tekeväni jotakin väärin.
Vetelin varovasti kapaloliinan kulmia. Näin hänen pienet jalkansa. Olin jotenkin kuvitellut ne ihan toisenlaisiksi. Hän nukkui rauhallisesti. Silitin hänen jalkojaan, käsiään ja vatsaa. Suljin silmäni ja painoin hänet rintaani vasten, haistoin häntä. Tunnistin tuon ainutlaatuisen tuoksunpoikani tuoksun. Yhtäkkiä minulle tuli kuitenkin outo olo; sisäinen rauhani kaikkosi jonnekin. Päässäni vilisi kummallisia ajatuksia ja epäröin. Lapsi ei tuoksunut ihan siltä, mitä olin kuvitellut. Tuntui siltä kuin sylissäni olisi ollut jonkun toisen vauva.
Oli hetki, jolloin teki mieli jättää lapsi ja vain lähteä pois, olla palaamatta takaisin huoneeseen. Mutta miten olisin voinut jättää avuttoman vauvan, joka tarvitsi apuani ja huolenpitoani? Olin odottanut tätä hetkeä kaksi vuotta, että saisin ottaa lapseni syliin.
Osaston huone tuntui kylmältä ja kolkolta. Pyysin hoitajaa apuun, yritin kääriä vauvaa uudelleen kapaloon, mutta se ei onnistunut. Piti ruokkia hänet, mutta en ollut koskaan tehnyt sitä. Hän ei suostunut ottamaan rintaa. Hän avasi silmänsä ja katsoi minua, katse ei vielä tarkentunut, mutta minusta tuntui, että hän yritti tunnistaa minut. Kun painoin häntä varovasti itseäni vasten, hänen pieni kätensä valahti olkapäälleni. Tunsin sen lämmön ja pehmeyden. Kaikki epäilykseni katosivat. Poikani nukkui rauhassa sylissäni. Unelmani oli käynyt toteen: minusta oli tullut isä.
