13. heinäkuuta
Me päätimme Matin kanssa lähteä taas lomalle Itämeren rannikolle, niin kuin monta vuotta aiemminkin. Meillä on pieni, tiivis retkijengi, ja jokainen ottaa oman autonsa sekä teltan mukaan. Ai että sitä vapautta! Valitaan uusi rantapoukama, pystytetään leiri, päivät kuluvat uiden ja aurinkoa ottaen, illat vietetään nuotion ääressä kitaralla soitellen ja kuivaa valkoviiniä siemaillen. On ihana istua huppari päällä, katsella yöttömän yön hämärässä järven pintaa ja laulaa vanhoja iskelmiä.
Tänä vuonna joukkoon liittyi siskoni, Siiri, ja hänen kaksivuotias poikansa, Eemi. Pitkään mietimme, otetaanko heidät mukaamme. Lopulta sorruimme lupautumaan, vaikka sisimmässä arvasin, että tästä tulee hankalaa. Jälkeenpäin ajatellen Eemi oli helppo, mutta Siiri oli todellinen riesa.
Hankaluudet alkoivat jo matkalla. Siirillä oli tarve pysähtyä tunnin välein, hänellä oli selkä kipeä, väsymystä ja milloin mitäkin vaivaa. Olimme perillä vasta iltamyöhällä, kun muut olivat jo päässeet laittamaan leirin pystyyn ja ehtineet jopa pulahtaa meressä. Meidän tultua Siiri veti heti herneen nenään:
En aio nukkua tässä!
Tiesithän, että tämä on telttareissu, sanoin hänelle.
Luulin, että haemme täältä majoitusta, emmekä oikeasti yövy teltassa.
Miksi luulet, että raahasimme makuupussit ja teltat? murahti Matti.
No, kun sanotte retkeilevänne, luulin että telttaillaan vain vähän.
Lopulta jouduimme vuokraamaan Siirille huoneen ranta-hostellista. Siitäkös alkoi Matin ramppaaminen haki aamulla Siirin meidän luo, vei illalla takaisin, kävi kahviloissa ja toreilla tämän kanssa. Ja kun Siiri halusi levätä, Matti sai vahtia Eemiä. No, kyllä me kaikki oikeastaan leikimme pojan kanssa vuorotellen. Mutta hän olikin muitta mutkitta porukan helpoin Eemi juoksi rannalla, kasteli varpaita meressä, söi ruokaa mukisematta ja nukkui tyytyväisenä teltassa päiväunetkin.
Siiri taas koko ajan jotain nurinaa. Ensi vuonna emme takuulla pyydä häntä enää mukaan. Mutta Eemin ottaisimme mielellämme, jos vain vanhemmat antavat. Hän sopisi eräretkelle paremmin kuin hyvin.
Päivä kului, niin kuin suomalaisella leirillä kuuluukin. Mutta opin läksyni. Enää ei tarvitse arvailla, miksi retkelle on parempi ottaa vain ne, joiden kanssa osaa nauttia luonnosta ilman turhaa draamaa.
LauraLoman viimeisenä iltana istuimme taas nuotiolla, puiden välistä kajasti pastellinsävyinen taivas ja meri hengitti hiljaa. Siiri istui jo valmiiksi pakattujen kassien kanssa kauempana ja naputti puhelintaan. Eemi nukahti syliini, suupielessä hiekkainen hymy. Katsoin Mattia: silmien rypyissä oli väsymystä, mutta myös seikkailun iloa.
Silloin Matti nosti kitaran ja lauloi pienen laulun Eemille, uuden, jonka sanat syntyivät siinä hetkessä pöllö puussa, aallot rannassa, huoleton lapsi, suruton yö. Me nauroimme ja taputimme, ja ehkä Siirikin hymyili viileästä varjostaan.
Retkelle mahtuu kaikenlaisia kulkijoita, mutta metsä opettaa omat rajansa ja avaa joskus ihan uuden polun. Viimeisellä nuotiolla päätin, että ensi kerralla meillä on mukana vain ne, jotka löytävät ihmeitä märästä teltasta ja hiekkaleivästä, eivätkä pelkää pientä kylmyyttä eikä pitkiä hiljaisuuksia. Ja jos jostain sattuu löytymään vielä yksi Eemin kaltainen pieni seikkailija, otamme hänet ilolla vastaan sillä juuri he tekevät leiristä kotiin muistuttavan paikan, vaikka ympärillä humisisi suuri, villi maailma.
