Kauan sitten, opettajaurani alkuaikoina, sattui eräs tapaus, joka on jäänyt elävästi mieleen. Silloin päiväkotiryhmässäni oli poika nimeltä Kalle. Kalle oli syntynyt monien sairauksien kanssa: kehitysviiveitä, sydänvika, ja lisäksi huulihalkio sekä suulakihalkio. Nelivuotiaaksi asti ei osattu kunnolla ymmärtää, mitä hän sanoi, mutta kuuteen ikävuoteen mennessä, monien asiantuntijakäyntien jälkeen, puhe alkoi sujua paremmin. Toki ääni kulki vahvasti nenän kautta ja Kallella oli erikoiset äänensävyjen painotukset, mutta sanotut sanat oli jo mahdollista ymmärtää.
Keväällä, viimeisenä päiväkotivuonna, odotimme kaikki naistenpäivää. Päätimme antaa Kallelle yhden runoista lausuttavaksi vaikka hän jännitti puhettaan ja arasteli arpea huulessaankin. Tiesimme, että tämä päätös oli haaste Kallelle ja kenties stressasimmekin asiasta yhtä paljon kuin hän, mutta emmehän voineet kasvattaa poikaa pumpulissa. Hänen täytyi saada mahdollisuus uskoa itseensä ja osoittaa itselleen ja muille että hän on aivan kuten muutkin.
Varsinkin, kun Kalle itse sitä kovasti halusi. Kun muut harjoittelivat runojaan, hän mumisi mukana, huulet liikkuivat huomaamatta.
Kallelle annettiin runosta pätkä, joka kertoi äideistä. Kallen äiti ilahtui tästä kovin, hän ei ollut edes haaveillut pojalle tällaista mahdollisuutta. Kallekin oli ajatellut, ettei häneen uskottaisi, koska hän erottui muista lapsista.
He harjoittelivat ahkerasti yhdessä joka päivä: peilin edessä, kahdestaan, ääneen ja hiljaa, muiden perheenjäsenten edessä jopa leikkimielisesti, kumpi ehtisi nopeammin.
Kun juhlapäivä viimein koitti, jännitys oli käsin kosketeltavaa. Kallen vuoro tuli. Hän oli selvästi pelokas, mutta ei kieltäytynyt. Kalle sanoi aikovansa lausua runon äidilleen, sillä hän sitä varten sen oppikin ulkoa.
Pieni, siististi pukeutunut Kalle asteli lavalle, kravatti kaulassa ja ryhdikkäästi seisoi. Hän lausui runon alun selkeästi ja reippaasti. Mutta sitten hän joko väsyi tai jännitys iski sanat alkoivat takkuilla. Saavuttuaan kohtaan:
“Porstasta Vesa sanoi: Äiti on lentäjä? Onhan se jotakin. Mutta Kallellapa on Äiti,” Kalle pysähtyi epäröiden, yritti muistaa vaikeaa sanaa, ja sitten lausui: “Äiti on kon-di-tsoi-nööri!”
Yleisössä syntyi pientä naurun hyrinää. Kalle punastui, tiputti katseensa, työnsi kädet taskuihin ja mutristi suutaan, mutta jatkoi silti:
“Ja Paulilla ja Viljolla Äidit ovat”
Taustalta joku lapsi huusi pilke silmäkulmassa: “Konditionööri!”
Nyt yleisö ei enää pysynyt hiljaa, vaan nauroi ääneen. Kalle pyörähti kannoillaan ja pakeni lavalta. Juoksin hänen peräänsä käytävälle. Kalle seisoi seinää vasten, pyyhkien vihaisia kyyneleitä hihaansa. Kumarruin hänen punaisen korvansa tasalle ja sanoin, että se lapsi oli väärässä yritti vitsailla, mutta hölmösti. Kysyin hiljaisella äänellä, haluaisiko Kalle yrittää uudestaan nyt runon oikealla sanalla, “poliisi”. Lupasin seistä hänen rinnallaan ja auttaa, kun tarvitsisi.
Kalle pyyhki nenänsä, mietti ja vastasi arasti haluavansa äidin vuoksi, mutta pelkäävänsä. Lupasin pitää hänen kättään koko ajan.
Kalle suostui. Sain avuksi hoitotädin siistimään pojan kasvot ja palasin saliin sydän jyskyttäen. Kun esitys taukosi, pyysin puheenvuoron.
Muistan tuon pienen puheen edelleen, vaikka vuosia on kulunut paljon. Kalle on kuusivuotias. Suurimman osan pienestä elämästään hän on viettänyt sairaaloissa ja kuntoutuksessa. Hänelle on tehty enemmän leikkauksia kuin hänellä on ollut syntymäpäiviä. Hän oppi puhumaan selkeästi vasta tänä vuonna, ja tänään rohkeni ensi kertaa laulaa runon meidän kaikkien kuullen. Hän haluaa kuitenkin lausua runon ainoastaan äidilleen. Antakaa hänelle mahdollisuus.
Salissa tuli hiirenhiljaista. Toin Kallen lavan reunaan. Hän haparoi, tuijotti lattiaan, pieni pyöreä poika, jonka alahuuli hieman tönötti. Itkuiset kasvot mutta itsepäinen asento.
Kalle, jaksatko, huusi äiti.
Jaksat Kalle, kaikui samainen iloinen ääni takarivistä.
Kyykistyin Kallen viereen ja otin häntä kädestä. “Nyt vain äidille,” kuiskasin. Kalle veti keuhkot täyteen ilmaa ja aloitti alusta. Tullessaan kohtaan “Porstasta Vesa sanoi: Äiti on lentäjä? Onhan se jotakin!” hänen kasvonsa muuttuivat taas punaisiksi, mutta hän jatkoi tiukasti:
“Mutta Kallellaan Äiti on po-lii-si! Ja Paulilla sekä Viljolla Molemmat äidit ovat insi-nöö-rei-tä!”
Kalle vilkaisi yleisöä haastavasti.
Silloinen pieni salimme ei ollut koskaan kokenut vastaavia aplodeja. Vanhemmat, lapset, hoitajat ja päiväkodin muu väki taputtivat osa jopa seisaallaan. Lisää runoa ei enää kuultu metelin vuoksi, mutta se ei ollut tärkeää. Kaikki oli jo sanottu.
Juhlan jälkeen musiikkiohjaaja veti minut syrjemmälle ja totesi: “Sinulle pitäisi kyllä antaa kunnon moitteet, kun olit vähällä pilata juhlan… mutta… voittajia ei moitita. Teistä tuli voittajia sinusta ja Kallesta. Keräile itsesi, pyyhi nenä ja mene lasten luo.”
Miksi tämä muisto nousee mieleen näin monen vuoden jälkeen? Siksi, että jokin aika sitten tapasin Kallen äidin Helsingin keskustassa. Hän tunnisti minut ja kertoi Kallen kuulumisia. Kalle oli päässyt yliopistoon valtiotieteelliseen tiedekuntaan, ja vieläpä pääsykokeissa kirkkaalla menestyksellä. “Jos ei olisi ollut sitä päivää, olisin varmaan jäänyt loppuelämäksi vaille itseluottamusta,” oli Kallen tervehdys minulle.
Mikä sitten on tämän tarinan opetus? Sisukkuus, voimakkaat ihmiset ympärillä Olennaista on se, että niistä, joilla on vaikeuksia, voi kasvaa täysin tavallisia ja onnellisia ihmisiä, kun me tuemme ja kannustamme. Ollaan siis armollisia, lämpimiä toisillemme.
