Onnellisuus arjen pienissä hetkissä
Tänä iltana helsinkiläisessä suosikkiravintolassa Sampola kerääntyi kasaan joukko entisiä Taideakatemian opiskelijoita. Kymmenen vuotta sitten he saivat jännittyneinä tutkintotodistuksensa, pohdiskelivat tulevaisuuttaan ja maalasivat mielessään toinen toistaan hurjempia suunnitelmia. Nyt tunnelma oli edelleen uteliaan hermostunut: kuka on ajautunut mihin poluille, kenellä on mitä perheestä, työstä ja voisiko edes tunnistaa vanhat kaverit? Joku oli tullut Oulusta asti, toinen toi puolison mukanaan, kolmas lampsi yksin mutta leveä virne kasvoillaan, valmis sukeltamaan takaisin muistoihin.
Yhdessä kabineteista Kaisa, Ainon paras ystävä, auttoi tätä puku urakan kanssa. Hän nypläsi huolellisesti vaaleansinistä, kevyttä sifonkimekkoa Ainon päälle kiinni, joka hohti valon osuessa ja loi illuusion taivaansinisestä kiireettömyydestä.
Jos ollaan rehellisiä, olen hivenen yllättynyt, että halusit tulla, Kaisa totesi kulmiaan kohottaen. Sinulla ei sentään ollut kaikkein aurinkoisimmat opiskeluvuosimuistot. Ja Aki hänen lähentelynsä, ai että! Hän tulee varmasti.
Aino kohautti olkiaan, sipaisi paksua ruskeaa tukkaansa pois kasvoilta ja hymyili ilkikurisesti. Odotus näkyi silmissä hän todella halusi nähdä vanhoja, muistella, katsoa, miten elämä on paiskannut ketäkin. Aki? Oho, monta vuotta on vierähtänyt! Varmaan hänelläkin on jo parempaa tekemistä kuin muistella entisiä ihastuksia.
Miksi en muka tulisi? Aino sanoi samalla silittäen sifonkia rauhoituksekseen. Hauska nähdä, millaisiksi muut ovat muuttuneet. Ja tuo Jari oli suorastaan käskemässä, sanoi haluavansa nähdä, ketkä olivat opiskeluajan sankareita.
Kaisa pyöräytti silmiään, nosti hyllyltä matalat kengät, joissa oli pikkiriikkiset helmiäiset. Hän arvioi hetken, pyöritteli, ja katsoi Ainoa.
Sinulla on kyllä tuuri, Jari on ihan täys kymppi, hän vastasi vienosti ivaten. Hopea ei ole kultaa, mutta Jari on sitäkin parempi.
Aino nauroi ja työnsi jalat kenkiin. Korot nostivat hänet sentin korkeammalle koko heti askeleen varmemmaksi.
Hyvä mies, suoraan sanottuna. Ja vielä rehellisen kiva, Aino sanoi, vilkaisten Kaisaa. Hän rakastaa minua ihan oikeasti. Saatko kiinni?
Kaisa nyökkäsi, poimi laukkunsa ja hymyili leveästi. No, mennään nyt ennen kuin kaikki mehukkaimmat tarinat ehtivät jo kuulua muille.
He astelivat saliin, ja Ainoa alkoi vähäsen jännittää. Suurin osa porukasta oli jäänyt tuntemattomaksi sitten valmistujaispäivän: ehkä joku on nykyään kuuluisa näyttelijä, toinen ehkä kehitellyt oman pienen teatterin, kolmas mennyt naimisiin ja kasvattanut poron sarvimäärän verran lapsia Ja ehkä joku on täsmälleen sama kuin aina ennenkin se vekkuli vitsiniekka, tai se ujo tyttö, joka istui piilossa muistiinpanovihko kädessä.
Aino huomasi heti Sirkun parhaan koulukaverinsa. Sirkku seisoi salin nurkassa ison koristepeilin juurella, heilutti energisesti ja sai mekon kimaltamaan kuin kuura auringossa.
No terve, siinä sinä oletkin! Sirkku huudahti Ainoa halatessaan. Oletko valmis tähän ryytivelliin? Täällä ehtii jo pää seota kaikesta!
Sirkku rutisti Ainon lähes kuriin, perääntyi sitten mutta piti ystävää silmiensä alla aivan kuin pelkäisi tämän katoavan. Katse nytkähti ovelle:
Katsopa tuota…
Aino kääntyi ja näki Akin. Hän marssi sisään sellaisella itseluottamuksella, että olisi voinut kuvitella koko Sampolan olevan hänen olohuoneensa. Tumma, selvästi kalliilta näyttävä puku istui niin hyvin, että harva kesti olla vilkaisematta. Käsi liikahti taskukellon mansikan kohdalle, viereen liittyi pitkä, vaalea nainen iltapuvussa, joka hohti paljeteista kuin linnunrinta huurteessa.
Aki katseli ympärilleen sillä ilmeellä kuin olisi arvioinut koko porukan, ja hänen katseensa jäi Ainoon. Sekoistuiko aika vai tuikkiko sali vain kirkkaammin? Ainakin Aino näki hänen kasvoillaan hymynpoikasen, ennen kuin Aki alkoi kävellä heidän luokseen.
No mutta Aino! tervehti Aki, pysähtyen juuri sopivan etäisyyden päähän. Ääni soi kasuaalina, mutta silmissä vilahti pientä kireyttä ihan kuin hän olisi hakannut tätä kohtaamista peilin edessä etukäteen. Mukava nähdä.
Samoin, Aino sanoi vilpittömästi ja hymy nousi. Sisällä humahti pieni outo tunne, sekoitus uteliaisuutta ja pientä varautuneisuutta. Hyvää kuuluu? Mitäs sulle kuuluu?
Aki irvisti vähän ja hipaisi puvun kaulusta, jossa oli hillitty nimikirjain. Ele oli huoleton, mutta postikortin selkeä: katsokaa tätä kangasta ja täydellistä leikkausta!
Mainiosti. Isossa firmassa hommissa, vaimo on mallina, kaksio keskustassa elämän perusasiat hallussa, Aki kerskui.
Blondi nyökkäsi vaivihkainen kulmakarva koholla. Siinä silmäyksessä oli jotakin arvioivaa kuin hän olisi puntaroinut, kannattiko tähän Aino-brändiin panostaa. Sellaista ylpeää asennoitumista, johon Helsingin ravintoloissa törmää.
Aikamoinen juttu, Aino sanoi, eikä suostunut ärsyyntymään piiloilkeistä katseista. Vilpittömästi iloitsen puolestasi.
Aki siristi arvioivasti silmiään etsikö hän suoruudesta piilotettua vinoilua, vai odottiko vain perinteistä vau, sinä olet onnistunut niin hyvin -reaktiota.
Entäs sinä? Edelleen musiikkikoululla? Hän kysyi sävyllä, josta oli vaikea päätellä: oliko se ylenkatsetta vai oikeaa kiinnostusta?
Joo. Tykkään siitä oikeasti. Lapset on ihania, porukka loistava. Meillä oli juuri esitys Pähkinänsärkijä. Kaikki olivat niin innoissaan Harjoiteltiin kuukausitolkulla, ommeltiin puvut, opeteltiin repliikit. Ei ollut helppoa, mutta voi sitä fiilistä, kun näkee heidän esiintyvän täysillä!
Sanat pulppusivat aidosti, että jopa Aki jäi sanattomaksi.
Ja se sun aviomies Jari, eikö vaan? hän sanoi kuin maistellen nimeä suussa. Edelleen se liikuntavalmentaja?
Niin on, Aino sanoi rauhallisesti ja selvästi ylpeänä. Hänellä on pieni lasten ryhmä, kaikki ovat ihan lääpällään häneen. Ne pikkumukulat toistavat kaiken, mitä Jari tekee yrittävät olla yhtä vahvoja ja ketteriä. Eikä Jari koskaan huuda, vaikka olisi ihan rättiväsynyt.
Akin kulmat kiristyivät, ilme kuin hän yrittäisi ymmärtää, mistä tässä arjen tyytyväisyydessä oli muka jotain saavutettavaa.
Ai jaa, no… kai sillä palkalla joutuu vähän venymään, Aki mumisi, kuin olisi viimein löytänyt omalta tavaltaan heikkouden.
Aino tunsi vatsassa vanhaa pistelyä ei suuttumusta, vaan sellaista tuttua väpätystä, kun joku yrittää jälleen alitajuisesti arvioida hänen ratkaisujaan. Hän kuitenkin vain hymyili lämpimästi, sillä tavalla että ympärillä lepattiin hyvä mieli.
Rehellisesti sanoen, Aki, me olemme ihan älyttömän onnellisia. Jari tukee mua aina, auttaa arjessa, rakastaa enemmän kuin kukaan! Tiesitkö muuten, että hän joka kevät etsii käsiinsä ensimmäiset kielot ihan vain siksi, että tietää niiden olevan lempikukkiani? Ja viikonloppuisin hän tekee aamupalaa, vaikka olisi hulinoinut koko päivän edellisenä. Lettukestit, omeletit, kaikki mahdollinen!
Aki jäi hetkeksi hiljaiseksi. Näytti siltä, että hän oli odottanut jotakin muuta, jotain joka sopisi hänen käsitykseensä oikeasta ratkaisusta merkkiä katumuksesta, ehkä? Mutta Aino ei tarjonnut niin helppoa maalia.
Et siis… koskaan ajattele, että olisi voinut valita toisin? hän viimein kuiskasi, ja katseessa oli juuri sitä haurauden ironiaa, joka pysäyttää kaikkein kovimmat sanavalinnat.
Aino katsoi Akiin hetken ja pudisti päätään hymyillen.
En. En edes ajattele sellaisia. En katunut koskaan!
Hän jätti sanomatta, kuinka Jari hakee häntä töistä iltaisin, kuinka heidän pieni kotinsa on täynnä naurua ja lämpöä, kuinka pienistä asioista syntyy onnellisuuden arki. Hän yksinkertaisesti hymyili ja juuri siinä oli koko juttu, sillä hymyssä asui sellainen rauha, ettei sitä pystynyt kyseenalaistamaan.
Aki yritti vielä joku sana keksiä, mutta juuri silloin Jari ilmestyi viereen. Farkut, kauluspaita, rennosti mutta ilman erityistä teatraalisuutta. Silmissä välkkyi se tietty lämpö, johon Aino on rakastunut yhä uudelleen.
Moi, Jari sanoi ja kietoi kätensä Ainon vyötärölle. Onko ok, jos kaappaan vaimosi hetkeksi?
Akin leuka tiukkeni, mutta hän pysyi viileänä. Totta kai.
Jari ohjasi Ainoa kohti ikkunapöytää. Siellä istuessaan Aino saattoi vain hymyillä: Jari oli tässä, luki tilanteen ilman sanoja, antoi hengitystilaa poissa Akin kyseenalaistavan energian piiristä.
Aki jäi seisomaan paikallaan kuin juurtuneena lattiaan. Sisällä oli olo, kuin olisi hävinnyt kilpailun, jonka säännöt hän oli itse laatinut vuosia sitten. Hän katsoi vielä kerran Ainoa, joka nauraen nojasi Jariin ja Ajatteli: ehkä valitsin väärän pelin.
*****
Sampola täyttyi yhä iloisemmista äänistä, kun ilta eteni. Joku muisteli opiskeluaikoja kuinka kämppäkavereiden kanssa opiskeltiin läpi yön, tehtiin konsertteja käytävillä, salakuljetettiin sämpylöitä harjoituksiin. Toiset näyttivät kännykästä kuvia lapsistaan, juttelivat viime matkojen seikkailuista, kehuivat uusia työjuttujaan.
Aki yritti olla keskusteluissa mukana, muttei päässyt yli omista ajatuksistaan. Hänen huomionsa palasi uudelleen ja uudelleen Ainoon. Varsinkin, kun tämä oli Jarin kanssa. Kuinka Aino nauroi kun Jari supatti hänen korvaansa, ja miten Aino vastasi nauruun niin heleästi, että se oli pakko kuulla vaikka yritti teeskennellä keskittyvänsä johonkin muuhun. Kuinka hän laski kätensä Jarin olalle, juuri luottaen, juuri oikealla tavalla.
Miksi hän ei valinnut minua? Aki pyöritteli ajatusta, vaikkei ollut koskaan saanut tyydyttävää vastausta. Kaikki hänen rakentamansa näyttivät nyt vähän ontoilta: hienot tehtävät, purjevenehaaveet, suunniteltu success. Miksi ei hän, vaan se liikunnanohjaaja, joka käyttää tavallisia vaatteita ja seisoo rivissä aamuhämärissä lasten kanssa? Kaiketi siksi, ettei onnea voi ostaa, eikä se piilekään niissä asioissa, joiden hintalappu on iso.
Kun juhlat päättyivät, ihmiset hyvästelivät. Aki jäi eteiseen katsomaan, kuinka Aino ja Jari juttelivat ystäviensä kanssa, ja jälleen Jari laittoi hänen kaulahuivin kauniisti kohdilleen, Aino nojasi Jariin aivan kuin olisi siinä maailman luonnollisinta. Yleinen lämpö ei ollut esitystä, eikä tarvitse olla kuvaan kelpaavaa: se vain on siinä.
Akin rintaa painoi oudolla tavalla syystä joka jäi selittämättä. Hän kosketti sormellaan italialaista villakangasta, jota pukuunsa oli vaatinut. Kaikki oli niin moitteetonta mutta miksi tuntui tyhjältä?
Mennäänkö? vaimo tokaisi, selvästi jo valmiina kotiin.
Aki katsoi vielä kerran ulos, missä Jari ja Aino olivat kadonneet illan hämärään.
*****
Aino ja Jari kävelivät yössä, Töölössä katuvalot harvakseltaan, valo pisaroi pehmeästi asfaltille. Leuto toukokuun tuuli pyöritteli Ainoa tukan suortuvia, mutta sitä oli turha yrittää ojennella. Koko ilta muistui mieleen ulapalle huuhtoutuvana jäljellä oli vain tämä hetki, Jari ja turvallinen käsi omassa.
Oletko ok? Jari kysyi pehmeästi. Rakkaudellinen tyyli, ilman painetta, vain varmistus.
Parempaa en voisi olla, Aino kuiskasi naurahtaen.
Ilta oli ollut alkuun vähän kummallinen kiusallisten kohtaamisten vuoksi, mutta nyt kaikki se tuntui tyhjältä nauhalta. Nyt oli tärkeintä tämä yhteinen matka, yhdessä pienessä yössä.
Se Aki taisi tulla katumaan, Jari sanoi. Hän katsoi kuin olisi eksynyt.
Eipä hän oikein muuta voinut, Aino vastasi ja äänessä kuului pientä sääliä. Ei pystynyt käsittämään, ettei onni löydy tittelistä eikä hinnasta.
Jari pysähtyi ja kosketti Ainoa poskea varoen. Lisää sanoja ei tarvittu, kaikki oli selkeää.
Minä rakastan sinua, Jari sanoi hiljaa. Eikä muiden mielipiteillä ole väliä. Sinä olet kaikki.
Aino halasi Jaria, haistoi tutun aftershaven tuoksun ja tunsi taas olevansa kotona. Tuli varmuus: tässä on kaikki, mitä koskaan kaipasin.
*****
Aki palasi kotiin myöhään. Helsinkiläisyksiö säteili kylmän valkoisena, vaikka sisustus oli kallista ja vertailuprofiililla haettu. Vaimo nukkui jo toisella laidalla parivuodetta, silkkinen peitto kuin jäävettä eri maailmassa. Aki käveli olohuoneeseen ja kytki valaisimen päälle.
Hän kaatoi viskiä vanhanaikaiseen lasiin jäi tuijottamaan taakseen pöydälle jäänyttä valokuvaa. Siinä oli vuosikymmen vanha valmistujaiskuva, jossa Aino nauraa keskellä ryhmää, leveä hymy poskilla. Ja Aki, hieman taustalla, puku kyllä kallis mutta hymy hermostuneella varjolla.
Sormet kulkivat kuvan pinnalla vanhaa hetkeä ei voinut enää ottaa kiinni. Koko uraputki, kaikki ne ulkoiset saavutukset mutta eivät ne olleet sitä, mitä Aino olisi tarvinnut.
Miksi en koskaan riittänyt? hän kuiskasi huoneen hiljaisuuteen.
Vastausta ei kuulunut. Ei ollut mitään, mitä olisi voinut mitata tai laskea.
Hän asetti kuvan takaisin pöydälle, tuijotti sitä hetken, eikä silti sopinut siihen.
Kaupungin valot syttyivät ikkunan takana. Mutta tällä kertaa ne eivät saaneet häntä tuntemaan olevansa oikeanlainen, eivät yhtään läheisemmäksi kenenkään kanssa eivät edes itsensä.
