Onni löytyy arkisista asioista
Tänään Helsingin sydämessä, suositussa Ravintola Presidentissä, kokoontui joukko kulttuuri-instituutin entisiä opiskelijoita. Kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun he diplomejaan kätellessään jännittivät tulevaa, miettivät, mitä elämä toisi tullessaan. Nyt he valmistautuivat yhtä hermostuneina tapaamaan toisiaan katsomaan, kuka oli harmaantunut, kuka laihtunut ja kuka bongannut linssiluteita omiksi lapsikseen. Oli tyyppejä, jotka palasivat paikalle Oulusta asti, muutama toi mukanaan puolison (joka esitteli itsensä vieraalla kättelyotteella) ja osa asteli sisään yksin, mutta hymy huulilla: Tänään muistellaan vuosia, jolloin ruokavalio oli nuudelien ja halvan kahvin varassa.
Yhdessä vierashuoneessa Piia, Vellamon paras ystävä, auttoi tätä valmistautumaan illan koitoksiin. Hän näpräsi viimeistä helmiäistä nappia siniviolettisen sifonkihameen hihassa, tarkkaavaisena kuin partiojohtaja. Kangas hulmusi valossa, kun Vellamo liikahti.
No mutta Vellamo, minä ihan yllätyin, että tulet, Piia murahti kulmiaan kurtistaen. Kiitettävin arvosanoin sait kyllä Unohduksen Opista! Miten meinasit, ettei se Hemmo tule paikalle? Muistatko kuinka se aikoinaan tuli aina pyytämään sinut banaanitanssiin? Se kun tulee, ei auta vaikka painaisit itsesi narikkakuitiksi.
Vellamo räpäytti silmiään ja siirsi ruskean hiussuortuvan pois kasvoiltaan. Silmissä välähti uteliaisuus, sellainen jonka vain ex-luokkakavereiden Facebook-päivitykset herättävät. Hän halusi oikeasti nähdä porukan ja muistella opiskeluaikoja, vaikka Hemmon nuoruuden sähellykset jossain kaukaisuudessa vähän kirpaisivatkin. Mutta monta vuotta on siinä välissä.
Miksei nyt voisi? Hän silitti mekon kangasta rauhoittavasti. Onhan tämä jännittävää! Ja Ossi hoputti sillä on muka joku erityinen kiinnostus nähdä, millaista paskaa olen oikein ollut seuraamassa nuorena.
Piia hymähti ja kaivoi vaatehuoneesta matalat helmikoristeiset kengät, joiden istuvuutta arvioi kulmakarva kohahtaen. Vilkaisi Vellamoa kuin koriste-esinettä.
Ossi se on kyllä oikea kultakimpale, Piia sanoi vähäisellä ironialla. Koto-Suomen Onni, paras mies mitä kuvitella saattaa.
Vellamo purskahti nauruun, kiskaisi kengät jalkaansa ja seisoi senttimetriä pidempänä ja rutkasti itsevarmempana.
Oikea hyväntekijä! Vellamo virnisti. Oikeasti, se rakastaa minua, usko tai älä!
No, mennään sitten, Piia sanoi pudotellen avainta ja kännykkää laukkuunsa. Muuten jäädään ilman mehevimmät opiskelijatarinat.
Kuplivassa aulassa tuttuja naamavärejä vyöryi vastaan kuin Stockmannin Hullujen Päivien liukumäessä. Vellamon sydän kävi puolitahtia monta kurssikaveria ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen. Oli varmasti joku, josta oli tullut tunnettu elokuvantekijä, joku perusti oman studion, monta meni naimisiin ja sai lapsia… Joku taas ehkä oli yhä sama höpöttävä luokkahassuttelija, jonka tenttiinlukuaineista jäi mieleen vain kahvitahrat ja irtokarkit.
Vellamo bongasi heti toisen ystävänsä, Heli-Maarian. Tämä seisoi ison, jugendpeilin vieressä, mekko välkehti jokaisessa liikkeessä kuin kirpputorilta ostettu ilotulite, ja hymy oli leveä kuin Naantalin aurinko.
Siinähän sinä, Velli! Heli-Maaria hihkaisi, kun Vellamo tuli lähemmäs, ja kapsahti halaamaan. Kylläpä täällä tapahtuu vaikka mitä en tiedä, mihin suuntaan juoksisi!
Heli-Maaria vilkaisi kuitenkin ovelta saliin lönkyttävää miestä.
Katso kuka saapui…
Vellamo vilkaisi ja näki Hemmon. Tyyppi asteli sisään kuin S-Marketin toimitusjohtaja, tumma puku istui päällä kuin Helsingissä harvinainen aurinkopäivä. Kellonranteessa vilahti Omega, ja vieressä askelsi pitkä, vaaleahiuksinen nainen, jonka paljettimekko kimalsi kuin porilainen joulukuusi.
Hemmo mittaili katseellaan salia, kunnes hänen silmänsä osuivat Vellamoon. Hetkeksi aika seisahtui (ainakin niin Vellamosta tuntui), ennen kuin Hemmo asteli heidän luokseen.
Vellamo, hän sanoi kohteliaan itseriittoisesti. Ääni oli jämerä, mutta selvästi illan pääroolia tavoitteleva. Hauska nähdä.
Hemmo, Vellamo hymyili aidosti, vaikka rinnassa nipisteli muinaisesta noloudesta. Samoin. Mitä kuuluu?
Hemmo virnisti, suoristi pikkutakin lievettä, jossa oli todella hillitty monogrammi sellainen mikä pitää näyttää ainakin kolmeen kertaan, jos haluaa jonkun huomaavan. Nyökkäsi, että elämä on suorastaan Loistavalla tolalla: tekee töitä suuressa firmassa, vaimo modeli, asunto keskustassa… Tissuttelisi ehkä Louis Roedererilla, mutta nyt ravintolan viinitarjoilija ei tuonut muuta kuin Laitilan colaa.
Hemmon vaalea seuralainen nyökkäsi juuri niin vähäeleisen ylenkatseellisesti kuin revontulimuotinäytöksestä karannut ex-malli voi vain tehdä. Katse oli liukumäkeen pudotettua irtokarkkia, hetken mietittiin syökö vai kaapiiko roskiin.
Oikein hienoa, Vellamo totesi reippaasti. Hei, hyvä että sulla menee hyvin.
Hemmo siristi silmiään, kai yrittäen saada Vellamon hymystä irti salaviestin, ihailun, kateuden mitä tahansa, joka vahvistaisi, että status toimii.
Entä sinä? Oletko edelleen musiikkikoululla? Hemmo kysyi äänensävyllä, johon oli vaikea tarttua: oliko se alentuvaa huvittuneisuutta vai vain latteuden kyllästämää uteliaisuutta.
Juu, Vellamo vastasi, kasvot heräsivät eloon. Viihdyn mainiosti. Lapset on ihania, kollegat superkivoja. Just viime kuussa vedettiin Pähkinänsärkijä-näytelmä lasten kanssa! Kuukauden verran treenattiin, ommeltiin puvut, harjoiteltiin lauluja. Rankkaa mutta se lookki, kun lapset tanssi lavalla… siinä oli kaikki maailman onni!
Hän puhkui niin vilpitöntä iloa, että Hemmo jäi hetkeksi haukkomaan henkeä, ikään kuin Juisen Viidestoista yö olisi vaihtunut soundtrackissa Satumaan valssiksi.
Ja sun miehe… Ossi, niinkö? Hemmon ääni muuttui kuin olisi saanut sitruunaa Laajasalon Prismassa. Onko vieläkin lasten valmentaja?
Kyllä vain. Ossi vetää nappulaliigaa urheilukoulussa. Sen ryhmä on niin hellyttävä lapset menee perässä kuin polkupyörät letkassa, kaikki haluaa olla kuin Ossi. Ossi on niin rauhallinen ettei koskaan korota ääntä, vaikka välillä villi meno käy.
Vellamon äänessä oli lämpöä, joka sai Hemmon kulmat kurtistumaan miten kukaan voi olla noin onnellinen… pelkästä arjesta? Hän ei tosin huomannut Vellamon vilpittömyyttä: elämä oli yksinkertaisesti mukavaa.
Eiköhän se elämä vähän niukkaa ole? Hemmo mutisi, kuin olisi ollut veroilmoituksessa liikaa nollia.
Hetken Vellamo hämmästyikin miksi piti taas vertailla, laskea, olla kuin joku säästöpankin salainen vakooja.
Me ollaan onnellisia, Vellamo sanoi lempeällä hymyllä. Ossi on maailman kiltein. Tukee ja rakastaa just niin kuin suomalainen osaa vähän kankeasti mutta aidosti. Muistatko kun puhuttiin, että rakastan kieloja? Ossi tuo niitä joka toukokuu vaikka kaivaisi Lempäälästä asti. Viikonloppuisin se tekee aamiaista, vaikka olisi treeneistä ihan puhki lettuja, munakasta, mitä vaan. Kun olen kipeänä, lukee ääneen ja tuo mustaherukkamehua. Siinä sitä onni on.
Hemmo ei edes yrittänyt piilottaa hölmistystä, vaikka olisi voinut laittaa päälle kaikki hallinnassa-ilmeen.
Eli et kadu? hän supatti, silmissä epäusko ja orpo ihmetys. Et ajattele että ansaitsisit jotain… parempaa?
Vellamo pudisti päätään päättäväisesti.
En koskaan. En koskaan ole katunut.
Hän ei lisännyt, että Ossi hakee hänet töistä, ja että heidän pieni, naurua ja lämpöä täynnä oleva kaksionurkka on kaikkein arvokkain paikka maan päällä. Ei tarvinnut. Vellamosta säteili täysipainoista, rauhallista onnea, johon ei edes Kallion harmaa marraskuu pystyisi kajomaan.
Hemmo etsi sanoja, joilla olisi voinut palauttaa keskustelun tuttuun menestys-jargon-raiteeseen, mutta juuri silloin Ossi saapui. Simppeli kauluspaita, farkut, hymynkare suupielessä ja silmissä lämpö, johon Vellamo oli kerta kaikkiaan menettänyt sydämensä jo opiskelijavuosina.
Iltaa, Ossi sanoi, halaten Vellamoa kevyesti. Saatanko varastaa hänet hetkeksi?
Hemmo puristi kämmentään vihasta, kateudesta vai pelkästä väsymyksestä, tiedä häntä. Ossi johdatti Vellamon pois, kuljettaen tämän ikkunapöytään, otteessa juuri oikea annos Helsinki International Hug -tyyliä: Kaikki hyvin.
Hemmo jäi seisomaan, kun Vellamon nauru kantautui pöytään asti. Hänen menestymisensä, puku ja design-asunto eivät painaneet enää mitään. Häntä kaiveli tyhjyys, jonka täyttämiseen ei mikään palkkio auttanut.
Tasan kymmenen vuotta sitten Hemmo yritti hurmata Vellamon lahjoilla, viesteillä, ravintolateatterin illallisilla. Vellamo kiitti, hymyili ja tokaisi että sydän on varattu. Silloin Hemmo luuli, että Vellamo vielä katuu, tajuaa että Ossi on vain ihan kiva jätkä ilman kunnianhimoa. Nyt Hemmo seisoi suositun vaimon vieressä, silti olo oli kuin kaupan pakastealtaassa: kaikkea on mutta mikään ei lämmitä.
Ilta eteni; sali täyttyi naurusta, kännyköiden lastendiashowsta, työprojektien kehumisesta ja muistatko kun… -mietelmistä. Hemmo yritti parhaansa mukaan osallistua keskusteluihin, mutta vilkuili vähän väliä, missä Vellamo kulki Ossin kanssa.
Tanssilattialla Ossi kumartui kuiskaamaan jotakin Vellamon korvaan, ja tämä naurahti kuin tuulikello. Vellamon silmät välkehtivät ja käsi lepäsi Ossin hartialla, aivan kuin siinä olisi maailman turvallisin paikka. Hemmo puristi lasiaan tiukemmin, järki järjesti epätoivoisesti selityksiä. Miksi Vellamo valitsi Ossin eikä häntä? Mitä tämä Ossi muka voisi tarjota?
Hän tajusi, ettei vastaus ollut rahassa, statuksessa eikä fiinissä kodissa. Jossain, mitä ei voi ostaa Kolmen sepän patsaalta, oli jotakin, mitä Ossi ymmärsi: arjen onni, yhdessä nauraminen, se, että kotona on lämmin.
Kun ilta alkoi hiipua, Vellamo ja Ossi juttelivat ystäville takkikasan vieressä. Ossi kietaisi Vellamolle kaulahuivin ihan vain siksi, ettei marrasyö pure liikaa sellainen pieni, suomalaisen rakkauden ele. He kävelivät pimeälle kadulle, ja Hemmo jäi ravintolan tuulikaappiin pitelemään tyhjää kännykkää. Peilistä tuijotti vastuunharmaa kasvo. Upea puku, mutta silmistä ei löytynyt mitään.
Vellamo ja Ossi kulkivat yössä, vain hajanaiset lyhtypatsaat osoittivat reittiä. Toukokuinen tuuli pörrötti Vellamon hiuksia, mutta hän ei välittänyt. Hento kädenpuristus, Ossi katsoi häntä varovasti:
Kaikki hyvin? hän kysyi. Sellaisella, vähän hiljaisella tavalla, jota suomalainen herkkä jätkä käyttää, kun oikeasti tarkoittaa rakas, pärjäätkö?
En voisi olla onnellisempi, Vellamo hymyili. Jos illan tunnelma vähän jännitikin, nyt kaikki se muuttui olemattomaksi. Hemmo yrittää varmaan yhä vakuuttaa, että en saisi olla onnellinen ilman häntä, hän heilautti kättään ja hymyili. Ei kai se oikein ymmärrä, että jokainen löytää oman onnensa tavalla tai toisella.
Ossi pysähtyi, katsoi Vellamoa pitkään ja silitti poskea.
Rakastan sinua, hän sanoi hiljaa. En tarvitse muuta.
Vellamo painautui häntä vasten, tuttu tuoksu ja lämpö lohdutti, kuin viltin alta löytyisi aina uusi kesäilta. Oli vain tämä hetki, kaksi onnellista kulkijaa Kallion yössä. Muu maailma oli pelkkää taustakohinaa.
Hemmo saapui kotiin myöhään, seinäkello tikitti lähes kahta yöllä. Asunto tuntui suurelta ja kolkolta, vain led-valaisimet valaisivat aikoinaan tyylillä valitut, nyt lähinnä tuomitsevan kylmät. Vaimo nukkui jo. Hemmo sulki hiljaa makuuhuoneen oven ja meni työhuoneeseen. Kaatoi viskiä, mutta jätti lasin pöydälle. Katse osui pöydällä makoilevaan vanhaan opiskelijakuvaan.
Vellamo hymyili kuvassa, sellaisella tavalla, jota ei voi lavastaa. Hemmo pysähtyi tuijottamaan: siinä se kaikki, minkä hän halusi. Kaikki, mikä hymyili muille kuin hänelle. Jonain yönä, vuosia sitten, Hemmo luuli paremmalla puvulla voittavansa maailman.
Nyt hän istahti työtuoliin, eikä vieläkään hivellyt viskiä. Ikkunan takana kaupungin valot vilkkuivat, mutta lämmintä tunnelmaa Hemmon sielusta ei löytynyt. Joskus paras onni piiloutuu makaronilaatikon ja lämpimän kädenpuristuksen väliin.
Eikä sitä saa yhdelläkään kalliilla kellolla.
