Jotenkin hävettää kaikilla naapureilla on jo perunat nostettu, mutta meidän pelto on kuin tikku silmässä. Kyllähän me itsekin haluttaisiin, mutta minulla reuma kolottaa ja äidillä selkä kramppaa.
Miska, sitä varten tulin isä pyöritteli lakkiaan käsissään Voisitko auttaa meitä äidin kanssa perunannostossa? Hävetä tässä pitää, kun muilla kaikki on jo kunnossa ja meidän perunamaa repsottaa. Itse tekisin, mutta reuma estää, ja äidillä selkä kipuilee.
Miska, kiskoessaan saappaita jalkaan, mutisi:
Miksi te niitä aina niin paljon istutatte? Ettepä te nälkään ole kuolemassa. En tänään kyllä ehdi, isä, täytyy käydä kaupungissa asioilla.
Isä jo aikoi sanoa vähän jyrkemmin, mutta huitaisi vaan kättä ja poistui.
Pihalla hän nappasi talikon ja ontuen suunnisti perunamaalle.
Anni, jolla oli huivi kiedottuna kipeän selän ympärille, kiirehti isän perässä.
No mitäs luulet, tuleeko lapset auttamaan?
Isä murahti:
Voi kuule, turha odottaa. Haepa ämpäri ja aletaan nostaa. Viisi kersaa kasvatettiin, eikä kenelläkään muka ehdi auttaa. Liikettä, eukko. Käydään edes vähän läpi ennen iltaa.
Samanaikaisesti Miskan vaimo Irina moitti miestään:
Onko tämä nyt oikein? Kaikki vain omissa menoissaan, vanhemmille ei pystytä apua antamaan. Mitenkähän sinä tuollaista jaksat katsella. Jos omat vanhempani olisivat eläneet, olisin lentänyt paikalle vaikka siivilläni.
Miska veti Irinan kainaloon:
Eihän tuo hyvältä tunnu. Asutaan vierekkäin, mutta harvoin kokoonnutaan. Sovitaan näin minä otan töistä vapaata, ja sinä soitat muut sisarukset paikalle.
Irina istui pöydän ääreen ja avasi osoitekirjan.
Missä et ehdi? Mikään työ ei lopu koskaan. Ota vapaata! Eikö hävetä, vanhat rimpuilevat perunapellolla ja teillä ei töniä persettä pihaan? Lapset voi ottaa mukaan, ulkoilma tekee hyvää televisiolle tuijottamisen sijaan. Odotetaan teitä!
Milloin maanitteli, milloin komensi, mutta Irina sai kaikki suostumaan.
Sillä aikaa pappa Aapo puuskutti penkalleen istumaan.
Kyllä tässä nyt taitaa Anni käydä niin, että lumen tuloon asti nostetaan tätä perunaa. Ja miksi ihmeessä sitä pistit niin paljon maahan? Ja sinä vaan jaksat, että jos lapsille ei riitä. Missäpä ne lapset nyt? Ei jaksa sormea risäyttää. Mutta muistatkos ennen? Kun oltiin porukalla, niin ennen puolta päivää oli jo kaikki ylhäällä. Voi niitä aikoja
Anni kuulosteli:
Kuulitko, pappa tuleekohan tuolta joku pihaan? Käy katsomassa.
Aapo köpötteli portille, josta kuuluikin naurua ja huutoa. Anni, selkäänsä pidellen, seurasi perässä.
Voi hyvänen aika sentään! Katsopa, miten paljon väkeä. Kaikki lapset ja lapsenlapset. Mikä ilo.
No isä, näytä nyt missä ne lapiot ja talikot ovat? komensi Miska.
Isä pyyhki kyyneleen ja murahti:
Kaikki on paikoillaan. Vai olet unohtanut?
Ja siitä se alkoi. Joku kuokki, jollekin tuli kori täyteen perunoita, yksi kantoi kuivattavia perunoita liiterin suojaan. Anni lähetettiin sisälle lepäämään.
Miniät käärivät hihat ja panivat ruuan tulemaan isolle porukalle. Annin mieli ei vaan antanut kuitenkaan nykyään rauhaa oli koko ajan näyttämässä ja neuvomassa. Kuinka sitä nyt ilman emännän silmää pärjättäisiin.
Pellolla raikasi iloisuus.
Muistatko, Miska, kun viskasit kerran perunalla otsaani lapsena? Tästä saat takaisin! huusi Seppo.
Vanhus mutisi leikillään:
Siinä sitä nyt taas leikitään, aikuiset miehet kuin pojankoltiaiset.
Vihdoin, pellot nostettiin, varret kerättiin kasaan ja perunat siirrettiin liiterin alle. Oli aika syödä yhdessä.
Pihan pöytä täytettiin ruuilla, tunnelma oli iloinen. Muisteltiin menneitä lapsuuden aikoja.
Anni pyyhkäisi silmää on niillä sittenkin hyvät lapset. Naapurit kulkivat ohi, morjestivat. Kehujakin sateli. Joku jäi kaipaamaan omia, jotka eivät tule käymään.
Irika kysyi hiljaa Miskalta:
Mitä työpaikalla sanoit?
Miska veti hänet lähemmäs:
Sanoin, että vanhemmat tarvitsevat apua. Samantien sain vapaata sanottiin, että oman vanhemman auttaminen on pyhä asia.
Arjen kiireissä ei sovi unohtaa vanhempia joskus he eivät osaa tai kehtaa pyytää apua, mutta heidän ilonsa lastensa seurassa on aina aitoa. Sen minä tästä päivästä taas muistin.
