On aika sinun aikuistua, sanoo Kaisa miehelleen. Hänen reaktionsa saa Kaisan kiehumaan
Miltä kuulostaa elää ikuisen teinin kanssa, joka on nelikymppisen miehen vartalossa?
Kun pyydät: “Markus, voisitko mennä koulun vanhempainiltaan?” ja hän vastaa: “Ei käy, mulla on huomenna tärkeä Counter-Strike-turnaus.”
Kun muistutat laskuista hän nyökkää ja hymyilee, ja viikon päästä lämmin vesi katkeaa. Koska unohti. Kun pelasi taas “Dotaa”.
Kun kaksitoistavuotias poika kysyy apua fysiikan läksyihin ja isä huutaa viereisestä huoneesta kuulokkeet päässä: “Ammu vasemmalle, torvelot!”
Kaisa on elänyt tämän kanssa seitsemäntoista vuotta. Kuvitteletko?
He tapasivat yliopistossa Markus oli hurmaava opiskelija, porukan sielu, aina kitara kädessä ja vitsit valmiina. Kaisa, tunnollinen ja ahkera opiskelija, ihastui juuri tähän helppouteen. Siihen tapaan, jolla Markus osasi olla stressaamatta elää eikä vaan sinnitellä.
Tuntui löytyneen tasapaino! Hän oli vakava, Markus rento. Yin ja yang.
Tosiasiassa Kaisa vetää kärryä, Markus kiikkuu päällä ja heiluttaa jalkojaan.
Häiden jälkeen Markus kävi töissä. Milloin missäkin: myyntineuvottelija, assistentti, konsultti kaikki, missä “ei tarvinnut liikaa pingottaa”. Palkka oli kehno, mutta Markus aina selitti: “Tää on vaan väliaikaista, Kaisu. Kyllä tää kohta menee paremmin.”
Se ei mennyt.
Sen sijaan Kaisa paiskii hommia verotoimistossa tasaisesti, luotettavasti, tylsästi. Hän maksaa asuntolainaa, ostaa ruuat, vie Leeviä lääkäriin ja tarkistaa läksyt. Markus “lepää rankan päivän jälkeen”.
Tietokoneella. Kolmeen yöllä.
Marke, Kaisa huokaa, voisitko joskus mennä vanhempainiltaan. En voi aina pyytää töistä vapaata.
En pysty, Kaisu. Huomenna tärkeä palaveri.
“Palaveri” tarkoittaa oluita vanhan opiskelukaverin kanssa Oulunkylän pubissa.
Markus, muistatko maksaa netin? Kohta katkaistaan.
Juu juu.
Ei se maksa. Kaisa maksaa taas itse.
Nyt Kaisa tuntee olonsa äidiksi. Tai pomoksi. Valvojaksi. Mutta ei vaimoksi.
Kun mitta tulee täyteen
Leevi istuu keittiön pöydän ääressä silmät punaisina.
Äiti, en mä tajuu tätä laskua. Iskä, auta!
Markus istuu nojatuolissa kuulokkeet päässä, tuijottaa ruutua.
Isi! Leevi korottaa ääntään.
Kaisa kävelee viereen ja nappaa kuulokkeet pojan isän päästä.
Etkö kuule, kun poika kaipaa apua?
Häh? Markus kääntyy ärtyneenä. Kaisu, älä ny, olen kesken matsin.
Kesken mitä? Kaisa katsoo ruutua. Tankkeja, räjähdyksiä, kirosanoja chatissa. Tätäkö sä kutsut kiireeksi?
Älä aloita taas.
Sun poika pyytää apua läksyissä! Ja sä olet roikkunut tuossa koneella vaikka kuinka kauan!
Dotassa, Markus oikaisee rauhallisesti. Ja mulla on nyt kova rankki meneillään.
Ihan sama sun rantista!
Leevi hiipii pois. Hän on tottunut. Riidan aikana on parasta olla poissa silmistä.
Kaisa seisoo miehensä edessä. Markus istuu iso mies olutmahoineen ja lapsen ilme kasvoilla.
Markus, Kaisa sanoo hiljaa, vaarallisen hiljaa. Nyt sun täytyy aikuistua.
Markus nousee ylös vikkelästi, niin että tuoli liukuu lattialla.
Ai niinkö?
Kaisa säpsähtää.
Aikuistua?! Mä olen ihan tarpeeks saanut kuulla olevani tossun alla! Riittää jo, että olen huono ja vastuuton!
Markus.
Turpa kiinni! Markus nappaa takin. Mä lähden. Elä niin kuin huvittaa!
Ovi paukahtaa kiinni.
Kaisa jää seisomaan keskelle olohuonetta.
Kun poika tietää enemmän kuin äiti
Kaisa istuu keittiössä koko yön.
Katselee ikkunasta, pohtii.
Markus ei tullut kotiin. Puhelimeen ei vastaa. Viesteihin ei reagoi.
Ensimmäistä kertaa seitsemääntoista vuoteen Kaisa ei lähde etsimään Markusta, ei soittele kavereille, ei hätäänny.
Aamulla keittiöön tulee Leevi uninen, tukka sekaisin.
Missä iskä?
Lähti pois, Kaisa vastaa lyhyesti.
Taas riitelitte?
Jotain sinne päin.
Poika kaataa teetä. Istuu alas. Hiljaista.
Sitten Leevi kysyy:
Äiti, tiesitkö että isi aikoo myydä auton?
Kaisa jää kahvikuppi käteen.
Anteeksi mitä?
Isi sanoi, ettei saa kertoa. Mut kun te riitelitte… Leevi pyörittelee lusikkaa. Se keräili jotain papereita. Näin että otti kopiot passeista ja vihkitodistuksesta ja muista jutuista.
Jäätävä tunne kiipeää Kaisan selkää pitkin.
Milloin tämä oli?
Viikko sitten. Isi sanoi ettei meidän tarvitse huolehtia.
Kaisa menee Markuksen huoneeseen Markus on nukkunut sohvalla viimeiset puoli vuotta “selän takia”.
Yöpöydän laatikosta löytyy papereita, kuitteja, rojua.
Alimmaisessa laatikossa on kansio.
Kaisa avaa sen ja tuntee, kuinka maa katoaa alta.
Takaussopimus.
Mustaa valkoisella: Markus Petteri Mäkinen sitoutuu toimimaan takaajana lainassa, 49 000 euroa.
Lainanhakija: Mäkinen Ilkka Petteri.
Markuksen veli. Sama veli, joka viisi vuotta sitten ajoi vanhemmat sydänkohtaukseen ja katosi, kunnes velkojat väsyivät.
Neljäkymmentäyhdeksän tuhatta.
Kaisa istahtaa sohvalle. Lukee eteenpäin.
Vakuus perheauto. Kolme vuotta maksettu lainaa, juuri saatu omaksi.
Lisäksi aikomus laittaa takaukseen perheen asunto. Yksiö, jossa he kaikki asuvat.
Hyvä luoja, Kaisa kuiskaa.
Tämän takia Markus menetti malttinsa. Siksi syytti ja huusi. Hän tiesi Kaisan pian saavan selville kaiken. Niinpä Markus lähti ensin. Yritti esittää uhria.
Se “teiniys” ei ollut laiskuutta tai välinpitämättömyyttä. Se oli pelkoa, pakoa. Markus piiloutui peleihin ja olueen, ettei tarvitsisi kohdata tekojaan.
Kaisa ottaa puhelimen. Soittaa Markukselle.
Vastaa pari signaalia, sitten puhelu katkeaa.
Toinen yritys.
No mitä? ärähtää Markus.
Tule kotiin. Heti.
En tuu. Ei mulla ole sulle mitään sanottavaa.
Mulla kyllä on. Ilkasta. Lainasta. Siitä, miten aiot laittaa meidän perheen puihin veljesi takia, joka ei sinua edes muista.
Siis löysit paperit?
Löysin. Tule paikalle tai menen itse Ilkan luo ja kerron kaikki.
Markus saapuu tunnin päästä.
Kun lapsellisuus onkin pelkoa
Markus astelee asuntoon kalpeana, kiukkuisena, hengittäen alkoholia.
Leevi on omassa huoneessaan. Kaisa pyysi häntä olemaan tulematta ulos.
Istu, Kaisa sanoo tyynesti.
Markus istuu. Tuijottaa lattiaa.
Neljäkymmentäyhdeksän tuhatta, Kaisa aloittaa. Perheauton ja asunnon pantti. Vain että voit auttaa veljeäsi, joka teki saman teille viisi vuotta sitten.
Et yhtään ymmärrä, mutisee Markus.
Sano sitten.
Ilkka on pulassa! Bisnes meni nurin, velkojat kimpussa. Se on mun veli! En mä voi sanoa ei!
Kaisa naurahtaa kuivasti.
Et voi. Mutta multa et kysynyt mitään?
Kyllä sä olisit kieltänyt kuitenkin.
Niin olisin. Ja syystä! Meillä on lapsi! Asuntolainaa vielä kymmenen vuotta! Elämme kädestä suuhun! Ja silti aiot ottaa vastuullesi lähes viisikymmentä tonnia?!
Kyllä se maksaa.
Niin kuin viimeksi maksoi? Kaisa nousee ylös. Muistatko, mitä silloin tapahtui? Vanhemmillasi oli infarkti! Lupasit, ettet enää auttaisi!
Ihmiset muuttuu.
Eivät muuten muutu, Markus. Ilkka on konkurssimies. Ammattikusetettu. Elää muiden rahoilla. Nyt päätit alkaa hänen sponsorikseen.
Markus vaikenee. Käpertyy tuolille kuin rangaistu koulupoika.
Kun on valittava veljen ja oman perheen välillä
Markus hyppää seisomaan.
En vaan voinut kieltäytyä! Se on mun veli!
Ja mä? Entä Leevi? Olemmeko me vain tuntemattomia sulla?
Olette perhe. Niin on Ilkkakin!
Ei enää, Kaisa pudistaa päätään. Perheestä pidetään huolta. Ilkka on neljäkolmonen mies, joka elää muiden siivellä. Ja sinä halusit olla hänen seuraava suojelijansa.
Markus vaikenee.
Kaisa avaa tietokoneen ja kirjautuu verkkopankkiin.
Mitä nyt teet? Markus kysyy hätääntyneenä.
Vaihdan salasanat meidän yhteiseltä tililtä. Siltä, jolle mun palkka tulee, miltä sinä mahdollisesti ajattelit lyhentää Ilkan lainaa.
Et voi!
Voin, Kaisa sanoo rauhallisesti. Ne ovat mun ansaitsemia rahoja. Sinä olet viisi vuotta pomppinut työpaikasta toiseen eikä palkkaa juuri näy.
Kuolemaisku. Mutta totta.
Markuksen kalpeus syvenee.
Kaisu…
Huomenna menen lakimiehelle, Kaisa jatkaa samalla vaihtaessaan kirjautumistiedot. Otan selvää miten suojaan asunnon takaukselta, jos nimeätkin itsesi takaajaksi. Jos tarvitaan, haen avioeroa. Omaisuus jaetaan. Ja rajoitan oikeutesi asuntoon.
Uhkailetko minua?!
Suojaan itseäni. Ja lastani. Sinulta.
Markus nappaa takin.
Tiedätkö mitä? Tee miten huvittaa! Lähden nyt Ilkan luo ja allekirjoitan paperit! Pidä tunkkis ja tilisi!
Jos allekirjoitat, haen eroa samana päivänä, Kaisa sanoo rauhallisesti.
Markus pysähtyy ovelle.
Oletko tosissasi?
Aivan varmasti. Olen kantanut tätä perhettä seitsemäntoista vuotta. Tehnyt töitä, hoitanut Leevin, maksanut laskut. Sinä olet pelannut tietokonepelejä. Kestin sitä, koska ajattelin että et sentään juo, lyö etkä petä. Mutta nyt olet viemässä meidät velkakuoppaan veljesi takia. Tällä kertaa riitti.
Mutta Ilkka pyysi apua!
Niinhän se aina tekee, Kaisa naurahtaa. Viisi vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten. Ilkka osaa aina vedota sääliin. Ja sinä lankeat.
Kyllä se lupasi maksaa.
Markus, Kaisa menee lähemmäksi. Avaa silmäsi. Ilkka ei koskaan maksa mitään takaisin. Hän ottaa ja katoaa.
Nyt on toisin.
Toisin?! Kaisan ääni kiristyy. Mikä nyt on toisin? Velka vain suurempi? Vai se, että nyt hän haluaa upottaa meidät eikä sinun vanhempiasi?
Kun totuus sattuu enemmän kuin rakkaus
Huoneesta astelee esiin Leevi.
Äiti iskä mitä tapahtuu?
Kaisa ja Markus vaikenevat.
Poika katsoo vanhempiaan, silmissä pelko. Se sama pelko, joka lapsilla on, kun arki sortuu.
Iskä, Leevi kysyy hiljaa. Aiotko todella ottaa lainan Ilkka-sedän puolesta?
Markus säpsähtää.
Sanoitko jotain?
Kuulin kaiken. Leevi pyyhkäisee hihaansa. Jos sedän laina jää maksamatta, joudutaanko me kadulle?
Ei joudu, Markus valehtelee.
Totta kai joudutaan, Kaisa sanoo terävästi. Leevi, mene huoneeseen.
Mutta äiti
Mene!
Leevi häipyy.
Kaisa kääntyy Markukseen.
Näitkö? Näitkö, miten poikasi pelkää? Hän on kaksitoista. Hänen pitäisi huolehtia koulusta ja kavereista. Nyt hän miettii, onko hänellä enää kotia.
Markus lysähtää sohvalle. Kuin musertuneena.
En tiedä, mitä teen.
Tiedät kyllä, Kaisa sanoo tiukasti. Valitse. Veljesi vai oma perhe. Nyt. Tässä ja nyt.
Ei tämä niin yksinkertaista ole.
On se. Soitat Ilkalle ja sanot: “Anteeksi, en voi. Minulla on perhe.” Siinä kaikki.
Mutta jos hänelle sattuu jotain?
Sattuu kuitenkin. Ilkka ei koskaan opi. Hän jää velkoihin, valehtelee, ottaa lainoja joita ei maksa takaisin. Näin käy niin kauan kuin hän elää. Haluatko upota hänen kanssaan?
Markus vaikenee.
Kaisa nappaa puhelimen.
Sinulla on vuorokausi aikaa. Huomenna illalla joko soitat ja kieltäydyt, tai minä haen eroa. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole.
Seuraavana iltana Markus soittaa.
Kaisa on keittiössä lakimiehen, viisikymppisen naisen kanssa, joka rauhassa neuvoo miten asunnon suojaus järjestetään.
Puhelin värähtää. Markus.
Moi? Kaisa vastaa.
Soitin Ilkalle.
Tauko.
No?
Kieltäydyin.
Kaisa sulkee silmänsä. Huokaisee syvään.
No, miten kävi?
Haukkui petturiksi. Sanoi etten enää ole hänen veli. Että ei koskaan enää käänny mun puoleen. Markuksen ääni värisee. Pelkään vaan, jos sille käy jotain.
Ei käy, Kaisa vastaa rauhallisesti. Ilkka löytää uuden rahoittajan. Hän löytää aina.
Tunnin päästä Markus palaa kotiin. Lakimies on jo lähtenyt, jättänyt dokumentit keittiön pöydälle.
Markuksessa on jotakin erilaista. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän ei näytä huolettomalta pojalta, vaan oikealta aikuiselta mieheltä.
Leevi nukkuu? hän kysyy.
Nukkuu.
He istuvat pöydän ääreen.
Kaisa työntää Markukselle paperit.
Tästä lähdetään alusta. Sinä etsit kunnon työpaikan. Et mitään “tilapäistä”, vaan oikean. Puolitat kustannukset. Huolehdit Leevistä vanhempainillat, harrastukset, läksyt. Kaikki puoliksi. Ei salaisuuksia. Ei päätöksiä toisen selän takana.
Markus on hetken hiljaa. Nyökkää sitten.
Minä yritän.
Kolme kuukautta myöhemmin
Markus saa töitä rakennusfirman myyntipuolelta.
Kaisa hellittää kontrollista. Hämmästyksekseen huomaa, että mies osaa laittaa ruokaa, auttaa läksyissä jopa kävi vanhempainillassa, ensimmäistä kertaa elämässä, ilman että piti muistuttaa.
Ilkka katoaa elämästä. Puhelinnumeroa ei enää ole. Yhteydenottoja ei tule.
Kaisa tuntee jotain uutta ensimmäistä kertaa seitsemääntoista vuoteen. Elävänsä ei vain pärjäävänsä.
Miehen kanssa, joka vihdoin kasvoi aikuiseksi.
