Omenat lumella… Meillä siellä Syrjäkylällä, aivan ikimetsän laidalla, missä kuuset kurkottavat taivaaseen ja päivänvalokin on havunvihreän hämärää, asui Ivan Iljitš Saarinen. Mies kuin suomalainen graniitti. Koko ikänsä metsänvartijana, tunsi jokaisen puun, jokaisen ojan, jokaisen kettuhaan ja villisian polun. Kädet suuret kuin halkolapio, kovettuneet ja pihkan mustuttamat; sydän kuin ikivanha tammi — vahva, luja, taipumaton. Vaimonsa Antoninan kanssa he rakastivat ja rakastuivat elämässä kolmekymmentä vuotta, komea pari, josta kyläläiset puhuivat. Kesäiltoina istuivat kuistilla: Ivan hyräili harmoonia hiljaa, Antonina lauloi — niin kauniisti, että itse luonnon äänet vaikenivat. Talonsa oli kuin emännän silmä, ikkunat siniset kuin Antoninan silmät, kukkapenkki täynnä leimuja, puutarhassa omenanpuut järjestyksessä. Muistan, kun omenapuut istutettiin: Ivan kuokkasi mustaa, ruokosavea maata, Antonina piteli hentoa taintä käsissään, suoristeli juuria lempeästi — kuin lasta hellisi. ”Kasvakaa makeiksi, iloa lapsille,” hän toivoi. Ja Ivan katsoi häntä ja hymyili niin lempeästi kuin ei koskaan ennen eikä sen jälkeen. Omenatarha kasvoi ja kukoisti, keväisin kuin valkeassa pilvessä, syksyisin tuoksui heleänä, rapeat hedelmät saivat veden herahtamaan kielelle jo kaukaa. Mutta Jumala vei Antoninan varhain. Kolmessa kuukaudessa hän kuihtui sairaudesta — kuin oksa helteessä, kuoli hiljaa, unen keskellä, miehensä käsi kädessä. Ivan musteni surusta, ei itkenyt — suomalainen mies ei muka voi. Kalpeni yössä ja harmaantui kuin helmikuunan lumi. Jäljelle jäi Ivan ja myöhäinen tytär, Nastja. Hänestä tuli isän rakas — ainoa, joka piti miestä kiinni elämässä ja siinä metsän hiljaisuudessa. Ivan rakasti lastaan karhun tavoin: suojeleva, mutta kovin ankara, ei antanut liikaa vapautta. Pelko, että myös Nastja katoaisi pois, poltti hänet juuriaan myöten. Siksi vartioi tyttöä liiankin tiukasti. ”Sinä olet minun toivoni,” hyväili Ivan tytärtään karhealla kourallaan. ”Kun kasvat, sinusta tulee talon emäntä, en päästä minnekään. Omassa rauhassa on parempi. Mitä sinä kaupunkiin, siellä susia ihmisen vaatteissa.” Tytöstä kasvoi kaunotar: paksu vehnänkeltainen letti, silmät kuin kevätaurinko, isän. Ja ääni — kun Nastja lauloi ulkona, metsä hiljeni ja niittomiehet pysähtyivät kuuntelemaan. Kyliin kulki huhu: Nastjalla on äidin lahja mutta vielä kirkkaampi. Tyttö unelmoi laulajan urasta, lukemalla nuotteja, kuuntelemalla kuluneita levyjä vanhasta soittimesta. Mutta Ivan — hän ajatteli toisin, suomalaisen miehen tavoin: ”Mihin synnyit, siellä pitää pysyä.” Kaupungista puhui kuin tulipalosta, peläten, että se nielee kaiken hyvän. ”En päästä. Lypsylle isännän pojalle. Miehelään. Lapsia syntyy kuin muillakin — mitä hulluja: laulajaksi!” Yhtenä sateisena lokakuun päivänä tyttö kuitenkin nousi kapinaan. Keräsi pahvisalkkunsa ja lähti ovelle. Ivan raivosi, huusi: ”Jos menet, ei ole isää! Et enää astu tähän taloon takaisin!” Ja kun Nastja astui sateeseen, Ivan löi kirveellä kuistiin. Sirpaleet lensivät kuin veri. ”Ei ole tytärtä. Kuoli.” Kaksitoista vuotta kului. Koko elämä. Talvi tuli, kevät meni, uusi sukupolvi kasvoi. Ivanin talosta tuli surun muistomerkki: omenapuut villiintyneet, laudat harmaantuneet, kirves mädäntynyt askelmassa. Viime marraskuussa tuli pakkaset aikaisin, maa mustana, pakkanen -25 jo. Kuljin kylän halki, katsoin — Ivanin savupiipusta ei nouse savu. Menin sisään; kylmä kuin haudassa. Ivan vuoteessa, horkassa, lähes tiedottomana: ”Tonia… onko Nastja kotona? Miksei laula?” ”Houraili, keuhkokuumeessa!” En sinä yönä kotiutunut — hoidin häntä, lämmitin pirttiä, pistin lääkkeet. Ivan houraili, itki: ”Nastja, palaa…” Aamulla kuume hellitti. Ivan kertoi: ”Joka päivä odotin. Aamulla ikkunalle, illalla kuuntelin, eikö portti narahtaisi.” Sanoin, että tytär oli kirjoittanut, mutta Ivan oli juonut kirjeet kiinni, luullut että tytär oli unohtanut. Kävin hakemassa Vasililta, naapurista, kirjeet. Ivan itki, kourat vapisivat — valokuvat lapsenlapsista lähempänä rintaa kuin mikään vuosikymmeneen. Yhdestä kirjeestä löytyi puhelinnumeron alku — vain loppuosa puuttui. Kaupunki oli iso, Turku. Netistä etsittiin, Facebookista, mutta viimein tytär löytyi: ”Kaipaan kotiseutua.” Lopulta Vasilin kautta lähetettiin viesti: ”Isäsi etsii sinua.” Odotettiin; yhteys hidas, pätkivä. Ivan istui vieressä, valkea kuin lakana. Lopulta tuli vastaus: puhelinnumero. Soitettiin, miehen ääni: ”Kuka siellä?” Ivan sai sanottua vain: ”Täällä Ivan… Nastjan isä.” Tauko. Sitten Nastja: ”Miksi soitatte?” ”Olen kuolemaisillani, tyttäreni. Olin väärässä. Halusin kuulla sinut viimeisen kerran. Anna anteeksi, jos voit.” Nastja itki. ”En tiedä, isä… Niin monta vuotta… Kirjeitä lähettänyt, turhaan. En tiedä, pystynkö…” ”En odota hetkeä, kun annat anteeksi. Halusin vain, että tiedät – rakastin, vaikken osannut. Olin vanha hölmö.” ”Tulemme käymään. En jaksa, että olet yksin kuolemassa. Tulemme.” Ivan laittoi puhelimen alas. Kasvoilla ei ollut iloa, vain helpotus ja pelko. ”He tulevat. Mutta antavatko anteeksi — sitä en tiedä.” ”Entä minne he tulevat? Sikalaan? Hämähäkinverkkoja ja tiskikasoja! Miten kehtaa…” Seuraavana päivänä kyläläisiä tuli auttamaan. Ivan käveli ympäriinsä, tuskin tunnisti kotiaan. Ja sitten tuli aamu: Nastja tuli — kaupunkilaisena, viileänä ja kauniina. Lapset ujoina, mies arvioivana. Ivan seisoi rappusilla, kypärä kädessä. Nastja katsoi taloon, mieheen, portaaseen missä kirves oli. Sisällä myllersi lapsuuden viha ja sääli. Ivan astui alas. ”Terve, Nastja.” ”Terve, isä,” tyttö sanoi, hiljaisesti. He halasivat — varoen, kuin vieraat. Ivan vapisi, Nastja itki hiljaa. Ilo ei ollut riehakas, vaan haikea: niin paljon aikaa hukattu. Sisällä jäätävä hiljaisuus. Ivan nosti maljan: ”Kiitos, että tulitte. En olisi uskonut. Ilman teitä elämäni on ollut kirottu.” Sergei, vävy, nosti maljansa: ”No, Ivan Iljitš, älkää enää vanhoja pengotko. Tulimme, kun Nastja ei saanut rauhaa. Hän on liian hyvä. Nostetaan malja sille, että tavattiin.” Pojanpoika kysyi: ”Deda, missä on kirves? Äiti kertoi, että hakkasit…” Nastja hätkähti: ”Vasja! Syö.” Ivan hymyili karvaasti: ”Kirves mätäni, viha mätäni. Jäljellä vain sahanpurua. Huomenna näytän sinulle metsän, elävän metsän.” Jäät sulivat hitaasti. Kolme päivää totuttiin. Ivan halusi miellyttää, mutta varoi sanojaan. Kolmantena iltana Nastja tuli luokseni terveyskeskukseen. ”Täti Valma, onko mitään mikä auttaisi sydämeen. On vaikeaa.” Tarjosin minttuteetä. ”Eikö viha hellitä?” ”Ei hellitä. Katselen häntä — vanha, surkea, yrittää olla avuksi… Säälin melkein kuoliaaksi. Mutta kun muistan sen sateisen päivän, ja miten hän haukkui minut — kaikki tuntuu puristavalta. Tulin tänne ja ajattelin, että sanon kaiken, kerron miten nälkää näin opistolla, miten itkin kun tytär syntyi eikä kukaan onnitellut…” ”Ja sanoitko?” ”En voinut. Näin hänen kumaran selkänsä, vapisevat kätensä… Hän rankaisi itse itseään kovemmin kuin minä olisin voinut. Kaksitoista vuotta vankilaa, jonka hän rakensi itse. Ei ole syytä enää lyödä.” ”Siinä on viisautta, Nastja. Anteeksi ei tarkoita unohtamista. Se tarkoittaa sääliä ja ymmärrystä — ei pahuuttaan, vaan peloltaan. Hän rakasti sinua, mutta vajavaisesti.” Nastja nyökkäsi, joi teen. ”Tänään hän lämmitti Varjalle huopikkaat uunilla — ihan kuten minulle lapsena. Näin sen, ja minua helpotti. Ehkä vähän. Kyllä tämä tästä vielä. Elämä jatkuu lasten vuoksi. Ehkä haavakin arpeutuu.” Viikon päästä he lähtivät — mutta lupasivat tulla kesällä. Ja tulivat. Kesällä Ivan muuttui: peloton isäntä, laittoi puutarhan kuntoon, omenapuut puhkesivat taas kukkaan — vaikka kaikki luulivat ne kuolleiksi. Kävelin ohi; näin heidät portailla. Ivan ja Nastja vierekkäin, hiljaa, katselivat auringonlaskua. Varja leikki pihalla, keräsi seppelettä. Ivan huomasi minut, vilkutti. Kasvot lempeät, valoisat. Nastja hymyili, surullinen hymy ilman vihaa. ”Valma! Tule omenahilloteelle. Nastja keitti, kuin keltakulta!” Menin, ja me joimme teetä verannalla. Tuoksui Antonovka, kesä ja rauha. Rikkinäisen kupin voi liimata — vaikka särö jää, siitä voi juoda, ja tee on joskus jopa makeampaa sillä, koska sitä varoo enemmän. Elämä on lyhyt kuin talvipäivä. Hyväillä, antaa anteeksi, soittaa — lupaa tehdä huomenna. Mutta “huomenna” ei ehkä tule. Talo voi jäähtyä, puhelin vaieta, postilaatikko pysyä tyhjänä.

Omenat lumella…

Meillä siellä Syrjälässä, vanhan metsän laidalla, siellä missä kuuset kurkottavat taivaaseen ja neulasista on hämärää keskellä päivääkin, asui Aaro Ilmari Huhtala. Hän oli mies kuin honka. Koko ikänsä hän toimi metsänvartijana, tunsi jokaisen puun, jokaisen notkon, ketun kolon ja villisikojen polut. Kädet olivat suuret, känsistyneet ja pihkaiset, kuin olisivat ikihonkia itseään, ja sydän… sydän tuntui olevan samasta kestävästä puusta vahva, luotettava, mutta taipumaton.

Aaro ja hänen vaimonsa Inkeri elivät sopusoinnussa kolmekymmentä vuotta. Kaunis pari, oikein silmänilo. Jos joskus iltaisin kulki heidän pihansa ohi, näki heidät istumassa kuistilla. Aaro näppäili hiljaa harmonikkaa, ja Inkeri lauloi lempeästi mukana niin kauniisti, että siinä olisi pidätellyt hengitystäkin kuuntelemassa. Talo oli viimeisen päälle pidetty: siniset, pitsikoristeiset ikkunanpielet kuin Inkerin silmät, pihassa leimusi kukkia, eikä kasvimaalla näkynyt rikkaruohoa.

Muistan kuin eilisen, kun he istuttivat omenatarhansa. Aaro kaivoi mustaan multaan reikiä, ja Inkeri piteli hentoja taimia, levitteli juuria hellemmin kuin lapsen hiuksia ja mutisi: Kasvakaa, pikkuiset, kasvakaa, makeat iloa lapsille. Aaro katseli vaimoaan, pyyhki hikeä otsaltaan, ja hymyili sitä hymyään, jota ei myöhemmin enää nähty. Se tarha kukoisti, keväisin se kukki valkoisena pilvenä ja syksyisin omenien tuoksu leijaili pitkälle.

Mutta Jumala otti Inkerin nuorena. Kolmessa kuukaudessa tauti poltti hänet pois, kuihdutti kuin oksan helteessä, ja hän hiipui hiljaa uneen, käsi miehensä kädessä. Aarosta suru teki harmaan ja kovan, mutta kyyneleitä ei nähty mies ei saa itkeä. Hän puri hampaitaan, leukaperät jännittyneinä, ja harmaantui yhdessä yössä aivan valkeaksi.

Aarolle jäi vain myöhäinen tytär, Anniina. Hänestä tuli se valo, jonka vuoksi Aaro jaksoi pysyä pystyssä täällä korvessa. Aaro ei voinut elää ilman tytärtään, suojeli häntä karhumaisesti, ei päästänyt askeltakaan ilman lupaa, pelkäsi sydän kurkussa, että menettäisi hänetkin. Se pelko kasvoi niin suureksi, että siitä tuli kahle.

Sinä, Anniina, olet minun toivoni, hän sanoi raskasta kättään tytön pään päällä lepuuttaen. Sinusta tulee emäntä, minä jätän talon sinulle, en päästä sinua minnekään tästä maailmasta. Mitä sitä kylille? Siellä vain petetään ja loukataan, siellä on susia ihmisnahoissa.

Anniinasta kasvoi kaunis nuori nainen kullankeltainen pitkä tukka, silmät yhtä siniset kuin isällä, ääni heleä ja kirkas. Kun hän astui tanhualle ja lauloi kansanlaulun, koko seutu hiljeni; miehet niityillä painoivat viikatteen maahan ja naiset itkeä tirauttivat. Hän oli lahjakas, aivan kuin äiti oli ollut, ehkä vielä enemmänkin. Tyttö unelmoi laulajanurasta, kaupungista, musiikkiopistosta. Hän luki nuotteja, kuunteli vanhoja levyjä gramofonilla yhä uudelleen ja uudelleen.

Mutta Aaro hän ajatteli vain yhtä: Kotiin kuuluu jäädä, missä synnyit, siellä elät. Kaupunki pelotti häntä, hän piti sitä kuin petona, joka syö kaiken elävän. Hän jyrisi:

En päästä! niin, että astiat kaapissa helisivät. Lypsäjäksi menet, naapurikylän Jari on sinua ajatellut kunnon mies, rakentaa taloa, saat lapsia, niin kuin naiset tekevät! Mitä sinä siitä laulamisesta, häpeähän siitä tulee!

Lopulta, synkkänä lokakuun iltana, pato murtui. Hiljainen ja tottelevainen Anniina nosti matkalaukun ja käveli ovesta ulos. Aaro sekosi raivosta. Hän huusi, jyrisi, kirosi tytärtään.

Jos menet, ei sinulla ole isää! hän karjui. Et koskaan enää astu tähän taloon!

Tytön mentyä sateeseen Aaro tarttui kirveeseen ja löi sillä voimiensa takaa kuistin portaaseen. Lastut lensivät kuin veri.

Minulla ei ole enää tytärtä! hän huusi tyhjyyteen. Kuollut on!

Vuodet vierivät, kaksitoista pitkää. Talvi teki tilaa keväälle, lapset kasvoivat uusiksi aikuisiksi. Aarolla talo seisoi kuin muistomerkki. Omenatarha villiintyi, oksat kietoutuivat kuin rukoilevat sormet, maalit rapisivat, portaat lahosivat, ja kirves mätäni omalle paikalleen jättien arven.

Muutama vuosi sitten iski aikainen marraskuun pakkanen. Lunta ei juuri ollut, maa oli musta ja soiva, asteet painuivat miinus kahteenkymmeneenviiteen.

Iltaisin, kun kuljin pitkin kylänraitteja, huomasin Aarolla olevan savupiippu kylmänä. Se tiesi huonoa. Koira Väinö ei noussut enää kopistaan, vain vingahdus ja vaisu haukahdus kuului.

Sisällä oli kylmempää kuin ulkona, vesi jäässä, huoneessa leijui sairauden, pesemättömyyden ja periksiantamattomuuden haju. Aaro makasi sängyssään, tärisi puuvillapaidan alla, hampaat löivät tahtia.

Aaro! huudahdin. Mikä sinulle nyt tuli?

Silmät olivat oudot, täynnä kyyneliä ja nöyryyttä.

Inkeri… hän kuiskasi, vaimoaan kutsui. Inkeri, on kylmä… Missä Anniina? Miksei hän laula? Pyydä häntä laulamaan…

Houraili, tajusin. Keuhkokuume. Mies kuumeessa, palaa sisältä.

Sinä yönä jäin hänen luokseen. Sytytin uunin, lämmitin talon, töin ja työn lääkettä. Aaro itki unissaan ja hoki:

Anniina, älä lähde… Älä mene metsään, siellä on susia… Anna anteeksi… Enhän minä muuta kuin rakastin…

Istuin vieressä, neuloin sukkaa ja kyynel vierähti poskea pitkin. Miten paljon rakkaus voikaan satuttaa, kun muuttuu kahdeksi. Ja miten mies, niin möreä ja karhea, voi vain sillä tuhota itsensä.

Aamulla kuume hellitti. Aaro heräsi, katsoi minua tummilla, alakuloisilla silmillä.

Leena… hän sanoi käheästi. Minä olen odottanut häntä joka päivä. Aamulla herään, katson ikkunasta. Illalla kuuntelen, nariseeko portti.

Tiedän, vastasin ja kohensin peittoa. Ja hän on kirjoittanut. Marja, postinjakaja, kertoi.

Kirjoittanut? Aaro kohottautui, silmät suurenivat. Missä ne kirjeet ovat? Minä naulasin laatikon kiinni! Ajattelin unohti! Ajattelin pyyhki pois!

Marjalla ne. Hän säästi ne. Ei voinut heittää pois.

Aamulla hain Marjalta laatikon. Toin sen pöydälle. Aaro avasi kirjeet, kädet vapisivat, kyyneleet putosivat paperille. Hän suuteli lastenlasten valokuvia, hiveli kasvoja sormillaan.

Lapsenlapsia, Leena… Kaksi…

Yhdestä kirjeestä löytyi repaleinen puhelinnumero. Osa numeroista puuttui, lehti repeytynyt ja liimattu, mutta neljä viimeistä numeroa oli kadonnut.

Paha juttu, huokaisin. Osoite kyllä on, mutta Helsingissä etsii kuin neulaa heinäsuovasta… Silloin menee aikaa.

Minä menen! Aaro huudahti, karjahti peitot sivuun. Ryömin vaikka sinne!

Lepäähän nyt, toppuuttelin. On nopeampiakin tapoja. Onhan nyt jo 2000-luku.

Menin naapurin pojan luo, Mikon. Hän on tietokoneiden kanssa näppärä, käy kaupungissa töissä ja viikonloppuisin kotona äitinsä luona.

Selitin tilanteen: Etsi netistä, jos löydät. Mikko laittoi silmälasit, suoristi villapaidan.

No, katsotaan… Facebook, VanhaTuttu… Mikä sen miehen sukunimi? Koskinen? Jaha…

Löytyi! Kuvassa Anniina, statuksessa: Ikävöin kotiseutua. Mikko lähetti viestin: Hei, täällä Mikko Syrjälästä. Isäsi kaipaa sinua, tilanne vakava. Ota yhteyttä.

Odotettiin. Tunti, kaksi. Netti toimi miten sattuu, modeemi vilkkui ja katkesi. Aaro joi kamomillateetä lasista, hermostuneena.

Eihän se vastaa… hän mutisi. Ei anna anteeksi… En minäkään antaisi. Kirosinhan silloin.

Sitten kuului Pling! Kone piippasi äkisti.

Vastasi! Mikko huudahti. Lähetti miehensä numeron.

Soitettiin. Pitkät, venyvät hälytykset. Sydän jyskytti.

Mies vastasi. Ääni epäluuloinen.

Kuka siellä?

Aaro ei saanut sanaa suustaan. Tönäisin häntä kylkeen.

Tämä… Aaro… hän sai kakistettua. Anniinan isä…

Hiljaisuus. Sitten miehen ääni, kuiva.

Vai isä…? Kymmenen vuotta on kulunut.

Anna puhelin! kuului naisen ääni, hermostunut.

Hei? Anniinan ääni oli varovainen, kylmä.

Anniina… Aarolta pääsi käheä kuiskaus. Tytär… Olet elossa

Hiljaista. Vain suhina linjalla.

Miksi soitatte? hän kysyi hiljaa, ääni värisi mutta piti. Mitä on tapahtunut?

Olen kuolemassa, tyttö. Olen sinulle velkaa. Halusin vielä kerran kuulla äänesi. Anna anteeksi, jos voit.

Tyttö itki. Ei ääneen, vaan hiljaista, karvasta itkua.

En tiedä, isä… hän sanoi kyynelten läpi. Olen niin monta vuotta kirjoittanut, odottanut… En tiedä, pystynkö

En pyydä heti, kuiskasi Aaro. Tiesit vain… Rakastin. Omaa huonoa rakkauttani, mutta rakastin.

Me tulemme, hän sanoi päättäväisenä, mutta kylmänä. En voi jättää sinua yksin kuolemaan. Me tulemme. Odota.

Aaro sulki puhelimen. Iloinen hän ei ollut, vain helpottunut ja peloissaan.

Tulee, hän sanoi Vain velvollisuudesta. Mutta antaako anteeksi… En tiedä.

Leena! Mihin he tulevat, tähän hämärään mökkiin? Katto notkolla, portaat lahoina, tiski vuorta! Minkälainen isoisä minä olenkaan!

Rauhoitu nyt! sanoin minä hoitajan äänellä. Kyllä järjestyy.

Nostatin kylän naiset, talo siistittiin. Aaro vaelsi hermostuneena ympäriinsä: Eihän tuo tunnista ajaa ulos varmasti.

Koitti kohtaaminen. Saapui vanha Lada. Ulos nousi Anniina. Kaupungin nainen, hyväryhtinen, tyyni. Lapset ja mies tulivat ulos myös.

Aaro seisoi kuistilla, lakki kourassa. Anniina pysähtyi portille. Katsoi isäänsä, taloa, portaikkoa jossa silmäili vanhaa arpea. Ja näkyi, miten hänessä taisteli vanha lapsen katkeruus ja sääli harmaantunutta isää kohtaan.

Aaro astui portaalta alas, haparoiden.

Hei, Anniina.

Tytär seisoi, katsoi silmiin.

Hei, isä, hän sanoi hiljaa.

Hän tuli ja halasi isää, varovasti kuin vierasta. Aaro jähmettyi, sitten veti tytön syliinsä, painoi kasvojaan turkiskaulukseen ja nyyhkytti äänettömästi.

Anniina seisoi kädet alas, kyynel poskella. Ei iloa, vain surua siitä kaikesta menetetystä ajasta.

Mentiin sisään. Jännitys oli käsin kosketeltavaa. Lapset tarrautuivat isäänsä, Annin puoliso Kari arvioi Aaroa ja taloa vakavasti.

Istuivat pöydässä. Hiljaista, lusikat vain kolisivat.

Aaro ei kestänyt, kaatoi snapsin, nousi seisomaan niin että käsi tärisi.

Kiitos, että tulitte, hän sanoi hiljaa. En odottanut… Tai odotin, mutten uskonut. Kari… Anniina… Minä tuhosin oman elämäni ilman teitä.

Kari katsoi miestä ja vaimoaan, näki että Anniina vapisee. Huokaisi, nosti lasinsa.

No, Aaro Ilmari, hän sanoi. Menneet on menneitä. Tulimme, koska Anniina ei saanut rauhaa. Hänellä on kultainen sydän. Otetaan nyt tämän tapaamisen kunniaksi.

Silloin nuorin lapsenlapsista, Viljo, kysyi:

Vaari, missä sinun kirveesi on? Äiti kertoi että sinä kerran…

Anniina torui poikaa, kalpeni:

Viljo! Syö!

Aaro katsoi poikaa, hymähti surullisesti.

Kirves mätäni, poika. Niin mätäni vihakin. Huomenna näytän sinulle metsän, elävän metsän.

Jää suli hitaasti. Kolme päivää he asuivat yhdessä. Aaro yritti miellyttää, muttei uskaltanut puhua liikaa.

Kolmantena iltana Anniina tuli kanssani terveystalolle. Silmät punaiset.

Leena-täti, hän sanoi, annatteko jotain lääkettä sydämeen? On niin vaikea olla.

Kaadoin teetä.

Hellä tyttö, etkö pysty antamaan anteeksi?

En vielä, hän sanoi nyrkki pöytää vasten. Katson häntä vanha, väsynyt, käy sääliksi… Mutta kun muistan sairaalan ja sen sateen, kun hän huusi vastaan, kaikki jähmettyy sisällä. Ajattelin että sanoisin hänelle kaiken. Kaiken! Miten olin nälissä kampuksessa, kun Veli syntyi eikä ollut ketään juhlimassa…

Sanoitko? kysyin.

En pystynyt, hän puuskahti. Kun näin miten hän veti käsiään hihoissa, tiesin että hän on jo kärsinyt tarpeeksi. Hän on asunut omaa vankilaansa kaksitoista vuotta. Miksi lyödä maassa makaavaa?

Siinä on viisaus, Anniina. Antaa anteeksi ei ole unohtamista. Se on sääliä ja ymmärrystä, ettei se ollut pahuutta, vaan pelkoa ja rakkautta, vaikka väärää.

Anniina oli hiljaa, joi teen.

Tiedätkö, tänään hän lämmitti Villen töppöset uunilla aivan kuin minulle lapsena. Kun näin sen, sydämestä hellitti. Ei kokonaan, mutta vähän. Ehkä vielä opimme elämään yhdessä lastemme vuoksi ainakin.

He lähtivät viikossa, mutta lupasivat tulla taas kesällä. Ja he tulivat.

Kesällä Aaro oli toinen mies. Metsän isäntä, ei säikähtänyt vanhus. Hän laittoi sairastuneen puutarhan kuntoon. Ja niin kävi ihme: vanhat omenapuut, jotka jo näyttivät kuolleilta, puhkesivat kukkaan koko piha muuttui valkeaksi pilveksi.

Kerran kävelin ohitse, näin heidät istumassa kuistilla. Aaro ja Anniina, rinnakkain, hiljaa vain katsomassa auringonlaskua. Vili pyöri pihalla, poimi kukkia.

Aaro viittoi minua: Leena! Tule juomaan teetä ja Anniinan keittämää omenahilloa niin kirkasta, kuin meripihkaa!

Menin. Joimme yhdessä, tuvan täytti vanhan Antonovkan ja kesän tuoksu.

Sanotaan, että särjetyn kupin voi liimata. Halkeama jää, mutta siitä voi silti juoda, ja teen maku on ehkä parempi, koska sitä kupin särkeä varoo.

Elämä on yhtä lyhyt kuin talvinen päivä Suomessa. Silmää räpäyttää jo hämärtää, jo yö hiljenee. Mietimme usein: Ehdin vielä, annan anteeksi, soitan huomenna, käyn sitten joskus. Mutta ehkä sitten ei koskaan tule. Talo jää kylmäksi, puhelin vaiti, ja postilaatikossa on vain unohtuneita toiveita…