Omenasydän
Olet aivan kuin äitisi!
Kuinka niin, mummo? Siiri lysähti puolittain väittelyasentoon, mutta hillitsi itsensä. Ketä vastaan hän oikein puolustautui?
Omissa ajatuksissasi! Äitisi ei koskaan kuunnellut ketään! Ja sama juttu sinun kanssasi!
Mitä minun pitäisi kuulla?
Minua! Sinun kuuluu kuunnella ja kunnioittaa minua! Minä olen vanhempi, tiedän paremmin, miten elämässä pitää toimia! Ymmärrätkö?
Siiri tuijotti ihmeissään hieman harmaantunutta, kiukusta punoittavaa naista, joka heristi sormeaan hänen nenänsä edessä.
Mistä se johtuu, että hänen pitäisi muka aina vain totella? Vahva kuin männynrunko ei hievahdakaan!
Siiri liikutteli sormiaan rauhoittavasti, kuin olisi tuntenut hiilijäljen niissä. Miten mielellään hän muuttaisikin tätä päivää vähän lisää valoa tänne, varjo pois tuolta Hän ei halunnut synkkää tunnelmaa, ristiriitoja, riitoja, korotettuja ääniä. Äiti ei koskaan puhunut hänelle siihen sävyyn. Äiti jaksoi aina sanoa, että hyvät ihmiset osaavat sekä kuunnella että kuulla.
Avataan korvat, Siirika, ja kuunnellaan nyt tarkkaan, kuin pienet jänikset! Tiedätkö, miksi jänis kuuntelee niin hyvin? Siksi, että kettu tassuttelee ihan hiljaa. Jos jänis ei kuuntele, kettu nappaa sen!
Eihän niin saa käydä! pieni Siiri kauhistui.
Niinpä, siksi jänis on viisas. Se kuuntelee korvilla, juoksee vikkelästi, eikä yksikään kettu saa sitä kiinni!
Siitä oli kauan. Siiri oli jo lähes aikuinen, mutta äidin sadut ja opetukset olivat tallella kirkkaana mielessä.
Oli hassua, kun Siiri oli nuorempi, hän ajatteli, että äiti liioitteli tai sekotti asioita. Nyt hän huomasi, miten oikeassa äiti olikaan!
Ajatellaan nyt tätä “mummia”. Hänestä Siiri ei edes tiennyt mitään ennen viime vuotta. He elivät pienessä kaupungissa Rauman merenrannalla, kävivät päiväkotia, tappelivat Riikan ja Eilan kanssa, mutta sitten taas sopivat ja juoksivat hakemaan pehmistä torin kioskista. Sitten oli koulu, Aleksi ja ensimmäiset suudelmat rannalla auringonlaskussa.
Ja äiti oli
Siiri puristi sormissaan suurta feikki-turkoosia helmeä, jonka äiti oli itse pujottanut rannekoruun.
Mitä väliä vaikka se ei ole aito? Katso miten kaunis siitä tuli! Kuule, joskus se, mikä on aitoa, oikeaa ja hiukan kitkerää, ei lämmitä eikä ilahduta. Korvike taas voi olla ihan hyväkin.
Miten niin?
Katso vaikka! Muutama viikko sitten kinastelit Riikan kanssa, miksi?
Hän sanoi, että olemme köyhiä, koska sinä et ostanut minulle oikeita Adidaksen lenkkareita vaan jotkut halvat matkintavermeet. Hän sanoi tietävänsä miltä aitojen kuuluu näyttää.
Niin, Riikka oli oikeassa. Ne lenkkarit ompelutti setä Tauno. Mutta eihän niistä kukaan muiden kuin me puhuttu, eihän?
Ei.
Mutta ne ovat hyvää nahkaa, kauniit ja rakkaudella tehdyt. Sitä setä Tauno ei muuta osaakaan. Oletko tyytyväinen niihin?
Olen!
No mikä siinä sitten? Ihmiset vain keksivät kaikenlaista voidakseen tuntua paremmilta kuin muut. Ymmärrätkö? Se nyt on vain kangaspala, josta joku kiistelee, kun haluaa olla muka parempi. Mutta onko se oikein?
Ei.
Juuri näin! Sen sijaan että tuijotetaan merkkejä ja lappuja, tärkeämpää on se, onko ihminen aito myös sisälläpäin. Jotkut mittaavat onneaan brändeillä, toiset iloitsevat siitä mitä ovat saaneet. Ja usko minua, se, joka osaa arvostaa, on onnellisempi.
Siiri mietti sitä pitkään. Ehti pestä jopa lattiankin sekä omassa että äidin huoneessa ennen kuin meni keittiöön, jossa äiti keitti hänen lempiaprikoosihilloa.
Äiti, tarkoittaako se, ettei Riikka ole oikea ystävä? Jos hän kehuu ja kehuu, ja sitten yhtäkkiä sanoo ilkeän? Vaikka tiedän, että hän tykkäsi niistä kengistä. Ei vaan halunnut myöntää.
Mistä tiedät?
No, Eila kertoi. Riikka piti kotona metelin ja vaati äidiltään paremmat kengät kuin minulla.
Voi Siiri! , äiti laski lusikan ja halasi tytärtään. Älä arvostele liian kovaa, Riikka on vielä ihan yhtä pieni kuin sinäkin
En minä ole pieni!
Siiri kiemurteli äidin sylissä, pää pystyssä ja silmät vihaisina, mutta äiti tiesi, että Siiri oli vihainen itselleen.
Minulle olet pieni, äiti hymyili. Niin sinä kuin Riikka. Äidin lapset ovat aina hänen lapsiaan, ja heidän kaverinsakin. Ei se ole huono juttu. Kaipaisinpa itsekin, että joku paijaisi ja pitäisi hellänä… Mutta ketään ei enää ole.
Äiti kurtisti otsaansa, suukotti Siirin päälakea.
Mutta siis, puhutaanpa nyt sinusta ja Riikasta Anna aikaa. Muistatko, kun hän kantoi sinut kotiin, kun putosit keinuista? Näin silloin, että hän pelästyi paljon pahemmin sinun puolestasi kuin omasta. Ja hänkin oli satuttanut polvensa hypätessään perässä. Hän itki niin, että lääkäri ehdotti häntäkin rokotettavaksi lohdutukseksi! Muistatko?
Muistan
Entä kun hän toi sinulle uudet tussit, jotka hänen isänsä toi? Hän antoi ne sinulle, koska olit kipeä, eikä saanut tulla kylään. Hän pyysi, että piirtäisit hienoimman kuvan ja veisit hänelle seinälle, kun tervehdyt.
Muistan
No niin! Ja siitäkö nyt kengistä tulee kiistaa? Turhaa kaikki se! Ystävyys on tärkeämpää. Älä menetä sitä, mitä sinulla jo on.
Hän tuli jo.
Miksi?
Sopia. Pyysi anteeksi.
Ja sinä?
Sanoin etten halua nähdä häntä emmekä ole köyhiä!
Olit vihainen?
Todella!
Entä nyt?
Nytkin, vähän…
Anna ajan kulua. Kun et enää tunne vihaa, sovi hänen kanssaan. Jos kiirehdit, anteeksianto ei tunnu aidolta, ja päädytte riitelemään lisää.
Kuinka Siiri kaipasikaan äitiä nyt Äiti olisi tiennyt, mitä sanoa ja tehdä. Etenkin nyt, kun mummi oli tullut taloon…
Mummo ilmestyi yllättäen.
Siiri ei tiennyt yhtään, että äiti oli ollut sairas, tai että hän oli ottanut yhteyttä entiseen anoppiinsa ja pyytänyt tätä tulemaan.
Päivää, Leena! Enpä uskonut, että vielä tavataan! rehevä, helteestä punainen nainen sulki portin ja nojasi siihen puhisten. Kauhea kuumuus! Miten ihmeessä minä tämän kestän?
Terve, Aino-mummo!
Siiri katsoi äitiään hämmästellen oudosta äänensävystä.
Tämäkö on Siiri? Aino-mummo huokaisi, tarkastellen tyttöä. Eipä ole isäänsä tullut! Oletko varma, että hän on Heikin tytär?
Et muutu koskaan!
Nyt äidin äänessä oli jo naurua, ja Siiri rauhoittui. Ehkä kaikki ei ollut niin huonosti. “Näkee sitten”, kuten äiti sanoi.
Mummista Siiri ei pitänyt. Tämä oli äänekäs, hermostunut, kärsimätön. Pian koko talo täyttyi tohottamisesta ja pienistä turhista kiireistä.
Täällä on taas yhtä sekasotkua kuin aina! Eikö tänne saa järjestystä, Leena? Sinulla on lapsi, ja vielä tytär! Että oppii nyt näkemään! Ensimmäisenä päivänä sulho heittää ulos, ja ihan syystä!
Siiri ei ymmärtänyt, miksi äiti ei vastannut koskaan mitään, vaan vain hymyili hiljaa seuratessaan mummoa, joka järjesti kaiken oman mielensä mukaan.
Kissat menettivät pian röyhkeytensä huomatessaan mummon tehokkaan toiminnan ja vetäytyivät piiloon. Luka, koira jonka setä Tauno oli antanut Siirille, meni suosiolla pihalle varjoon ja murahteli hiljaa, kun Aino-mummon ääni kantautui liian kovana.
Tässä talossa järkevintä porukkaa on tuo koira! Ymmärtää, että tänne ei kuulu! Eläimillä ei kuulu olla sisällä!
Kissat, kuultuaan tämän ja nähdessään mummon mopin, pujahtivat pihalle äkkiä.
Juuri silloin Siiri osoitti ensimmäisen kerran luonteenlujuuttaan. Hän nappasi lempikissansa Pullan kainaloon ja marssi päättäväisenä huoneeseensa.
Mitä sinä oikein teet?! Siiri! Aino-mummon kireä ääni sai Lukan murisemaan pihalla.
Pidän huolen omastani! Siiri tokaisi ja mulkaisi mummoa. Kissat pysyvät talossa. Ja Luka myös! Ne olivat täällä ennen sinua. Järjestyksestä puhutte? Tässä on meidän järjestys! Te olette vieraana. Omassa kodissa saa touhuta miten tykkää!
Siiri! Leena säikähti ja peitti suunsa. Ei ollut koskaan kuullut tytärtään puhuvan niin kenellekään.
Suurena yllätyksenä Aino-mummoa ei loukannutkaan. Hän vain siristi silmiään, virnisti itsekseen ja tokaisi:
Luonnetta löytyy, hyvä niin! Omena ei kauas puusta… Leena! Olisit voinut kasvattaa tyttöä vähän enemmän minun tapaani!
Siitä lähtien kissoihin ei enää kajottu. Mummo vain varoi niitä ja murahti, jos ne eksyivät tielle.
Mutta tapahtumat kiisivät eteenpäin, eikä Siiri ollut pysyä perässä. Hän tuijotti vanhoja kaappikelloja olohuoneessa ja toivoi mielessään, että aika pysähtyisi.
Mihin se niin kiirehtii?! Miksi?! Äiti on vielä niin nuori! Ja niin tärkeä Siirille! Ei tätä voi hyväksyä.
Mutta aika ei kuunnellut. Se liikkui vääjäämättä eteenpäin, jättämättä edes toivon pilkahdusta pysähtymisestä.
Lääkärit, lääkkeet, sairaala…
Leena nukkui pois varhaisena kevätaamuna.
Edellisenä iltana Siiri oli avannut ikkunat, päästänyt värinän Rauman merituulesta pitkästä talvesta, ja kuiskannut:
Äiti, kohta sinun kirsikkasi kukkii! Ihan kohta!
Yritän nähdä sen, Siiri. Niin mielelläni vielä katsoisin sen…
Kun Siiri kuuli äidin kuolemasta, hän raivostui ja katkoi ikkunaa kohti kasvavan oksan. Miksi se kasvoi? Kenelle sitä enää näytetään…
Aino-mummo ei arastellut Siirin kanssa. Hän rutisti tytön syliinsä, veti taskusta valtavan nenäliinan ja tokaisi:
Itke! Huuda! Anna minulle se, mitä sisälläsi on! Siitä ei enää ole hyötyä sinulle! Et olisi voinut tehdä mitään. Jokaisella on aikansa…
Mummo jotenkin tuntui tietävän, mitä Siirin sisällä myllersi, puhuen kuin olisi ollut hänen ajatustensa äärellä. Siiri syytti itseään, että äiti oli tehnyt liikaa töitä, liian vähän levännyt kaiken hänen puolestaan Halusi, että Siiri pääsee opiskelemaan ja saa hyvän elämän…
Siiri taas vietti liikaa aikaa Aleksin ja kavereiden kanssa sen sijaan, että olisi lukenut tai maalannut tauluja. Numerot tippuivat. Kyllä hän hetkeksi ryhdistäytyi, mutta ei ehtinyt koskaan kertoa siitä äidille ei halunnut huolestuttaa.
Leenan Siirille kirjoittaman kirjeen Aino-mummo antoi tytölle vasta neljänkymmenen päivän jälkeen.
Tässä! Nyt voit lukea. Lue huolella. Äiti jätti sinulle elämänohjeen.
Miksi kuori on auki? Siiri pyöritteli käsissään valkoista kirjekuorta, jossa ei ollut mitään merkintöjä.
“Siirille” luki vähän hätäisesti kirjoitettuna takana.
Eikö nyt sentään Vaikka olen tiukka akka, en sentään lue toisten kirjeitä Aino-mummo pudisti päätään. Mene jo! Minulla on täällä hommia, siivoaminen ei lopu yöhönkään. Tule auttamaan, jos mieli tekee.
Siiri aavisti, että mummo loukkaantui. Hän vain siirtyi pois, eikä kiukutellut. Siiri silitti karmia, jossa äiti oli merkinnyt hänen pituutensa.
Voi kuinka Siiri on kasvanut! Iso tyttö!
Äidin ääni kuului niin selkeänä, että Siiri hätkähti kauemmas.
Iso Olisipa! Silloin olisi myös viisas eikä satuttaisi muita turhaan. Äiti ei olisi ylpeä tästä.
Siiri sulki oven, istui matolle ja laski paksun kirjekuoren syliinsä. Hän epäröi hetken ennen kuin avasi sen. Olisi ollut niin paljon vielä sanottavaa äidille. Niin paljon, mitä ei ehtinyt kuulla…
Kuori oli pullollaan tiheästi kirjoitettuja ruutupaperiarkkeja. Siiri rutisti Pullaa, joka kiehnäsi viereen, ja veti ensimmäisen arkin esiin.
“Siiri! Lopeta itku! Olet minun rohkea tyttöni! Elämä on niin kaunista, vaikka se välillä sattuu. Arvosta sitä. Älä tuhlaa aikaa suruun, edes menetyksen kohdalla. Nyt sanot, että meillä oli liian vähän yhteistä aikaa. Mutta minä sanon, että meille annettiin valtavan paljon. Et ehkä vielä ymmärrä mutta minä kerron sinulle tarinamme. Sinulla on oikeus tietää. Tämä on sinun elämäntarinasi.
Mistä edes aloittaisin… Ehkä siitä, kun tapasimme isäsi. Hän oli ihmeellinen ihminen. Näin hänet ensi kertaa ja rakastuin heti. Ystäväni nauroivat: “Miten voit? Sehän on punatukkainen!” Eivät nähneet kuinka aurinkoinen ja lämmin hän oli. Olet hyvin paljon kuin hän hiukset, silmät, nenä. Muuten olet enemmän minun näköinen. Isäsi toivoi, että sinulle tulisi samanlaiset kiharat kuin hänen omalla äidillään, Aino-mummolla.
Siiri, mummi on oikeasti hyvä ihminen! Älä ota liian raskaasti hänen tunteitaan. Hänellä on tapana olla raju ja äänekäs, mutta on myös luotettava ja lämmin sisältä.
Kysyt varmasti, miksi et tuntenut häntä aiemmin? Se on minun vikani. Olin nuori ja ajattelematon, enkä ymmärtänyt häntä.
Anna minulle anteeksi!
Me riitelimme pahasti, kun olit pieni. Elimme onnellista elämää isäsi kanssa, kunnes hän tapasi toisen. Niin joskus tapahtuu
Ei siksi, että hän ei olisi rakastanut minua, tai ette olisi olleet hänelle tärkeitä. Hän vain kohtasi jonkun, josta tuli hänen maailmansa…
Sanot: entä meidän vanha maailma? Se lakkaa joskus olemasta. Luulen aina rakastaneeni liikaa, enemmän kuin hän. Hän oli hyvä isä, jäi luoksemme sinun takiasi, vaikka rakkaus välillä himmeni. Ja sitten, kun tapasi uuden, ei halunnut enää valehdella. Rehellinen hän oli…
Näen sen nyt, mutta silloin olin rikki. Sattui niin, että en saanut henkeä. Ja samaan aikaan Aino-mummo ilmestyi.
Nyt voin sanoa, että hän tuli siksi, että halusi saada isäsi järkiinsä. Halusi pitää perheen kasassa. Mutta hänen tapansa oli aloittaa: ‘Missä järjestys?’. Ja minä räjähdin. Huusimme toisillemme kaikenlaista turhaa ja ilkeää. Lopuksi sanoin, että sinä et ole hänen lapsenlapsensa
Voi Siiri, miten tyhmä olin! Kuinka helppoa on tehdä virhe ja kuinka vaikea on myöntää se!
Olisi pitänyt muistaa, miten hän auttoi minua, kun jouduin lepäämään sairaalassa, ettei sinulle kävisi mitään. Hän kokkasi ja piti huolta kodista. Lähti vasta kun näki, että kaikki on hyvin.
En tiennyt, että hän tapasi sitä toista naista. Koetti puhua järkeä, lopulta melkein kirosi tämän. Ja kuitenkin hyväksyi lopulta. Rakasti myös niitä lapsia. Sinulla on Siiri, veli ja sisko. Jos haluat, mummo esittelee heidät. Olisi hyvä, ettei olisi aivan yksin. Mitä enemmän läheisiä, sitä parempi.
Mieti sitä.
Ja nyt tulevaisuus. Opiskele! Toivon, että sinulla on hyvä elämä. Tee se valinta kuitenkin itse! Kukaan muu ei saa päättää puolestasi! Muista, mistä haaveilit. Sinulla on lahjoja, käytä ne! Ei kaikilla ole mahdollisuuksia, älä pelkää ryhtyä siihen! Pyysin Aino-mummoa auttamaan sinua. On hieman säästöjä, ei paljon, mutta niillä pärjäät alkuun. Ja sinähän olet aina ollut kekseliäs tienaamaan. Maalauksesi ja kassisi tekivät kauppansa turisteille Raumalla. Uskon, että Helsingissä tai Turussakin menevät. Älä haudaa unelmaasi! Tee siitä totta. Uskon, että pääkaupungin galleriassa vielä näen sinun näyttelysi. Ja vaikka en enää olisi paikalla, tiedän kyllä tästä.
Rakastan ja luotan sinuun! Olet urhea ja viisas, minun tytönipieni!
Pyyhi kyyneleet, sanoin jo!
Äiti”
Siiri laski kirjeen ja istui pitkään pää painuksissa, yritti pidätellä itkuaan. Äiti kielsi kyyneleet!
Pulla oli käpertynyt läheiselle matolle ja uneksui, mutta Siiri istui, mietti miten jatkaa.
Vastaus tuli Aino-mummon muodossa, joka kurkkasi huoneeseen, napsautti valot päälle ja määräsi:
Ylös siitä! Tarpeeksi synkistelty. Mennään keittämään teetä ja puhutaan. Nyt on töitä, murheita ei makseta!
Siirin “taiteilijan urasta” mummo ei ensin pitänyt. Hän torui Siiriä, kehotti opiskelemaan “kunnon ammatin”. Siiri ei kuunnellut. Silloin Aino-mummo tokaisi, että tyttö on itsepäinen kuin aasi, aivan kuin äitinsä joka ei voinut myöntää, että yhdellä lauseella voi murtaa vuosien lämmön ja läheisyyden.
Niin monta vuotta et mitään sanonut! Edes kirjettä! Ja minähän etsin! Mutta kun äitisi vaihtoi nimesi ja vielä sukunimensäkin! Ei ollut enää tuttuja jälkiä!
Sitä setä Tauno auttoi.
Se kyllä saa kuulla tästä lisää! Viekas kaveri! Esti minulta lapsenlapsen löytämisen! No, kyllä kuulee totuuden…
Älä syytä häntä! Hän auttoi meitä. Äitiäkin hän pyysi naimisiin.
No mitä äitisi sanoi?
Ei suostunut. Sanoi rakastavansa isää. En tiennyt, että tämä oli hengissä! Jos olisin tiennyt, olisin kannustanut äitiä.
Sellaista se on elämä, Aino-mummo laski lautasen Siirin eteen. Syö nyt! Mieti samalla tätä! Mikä ihmeen ammatti se muka taiteilija on! Kirjanpitäjä, siinä on järkeä! Sillä pärjää!
Mummo, muiden rahoja…
Mitä sitten? Ensin lasket muiden, sitten sinulle itsellekin riittää!
En halua! Se ei ole minun juttu! Ymmärrä!
Missäpäs minä…
En halua loukata sinua! Mutta haluan tehdä mitä rakastan. Äiti sanoi, että antoi rahat sinulle minua varten? Kuukauden päästä olen täysi-ikäinen. Anna ne rahat, minä lähden omilleni, eikä sinulla tarvitse huolehtia enää minun tulevaisuudestani! Minä pärjään kyllä!
Aino-mummo nielaisi sanansa, nosti sormen taas pystyyn, mutta jätti huutamatta. Hän siristi silmiään, pyöräytti kolme sormea ja näytti lapsellisen viestin:
Tässä! Näitkö? Minäkin lähden mukaan! Huolehdin, että sinusta tulee taiteilija! Lupasin äidillesi, etten hylkää. Ole hiljaa nyt vaan!
Aino-mummo puhisi, siirsi lautasen lähemmäs ja totesi:
Syö nyt, kun sanoin! Kaikki jäähtyy.
Muutaman vuoden kuluttua Helsingissä, pienessä galleriassa, oli outo seurue kiertämässä salia.
Punertavatukkainen, hieman pörröinen, rehevä nainen, pitkä ja kömpelönoloinen nuori mies muodikkaine silmälaseineen ja Siiri pieni poika sylissään.
No, miltä näyttää? Siiri kysyi viimein, vaikka aikoi sadannenne kertaa odottaa tuomion.
Aino-mummo vilkaisee Siiriä, tuhisee ja nappaa vauvan syliinsä. Pyyhkii tämän nenän, asettelee pojan olkapäälleen ja nyökkää:
Hyvältä näyttää! Kehyksetkin kauniit, ja ylipäätään. Värijauhetta sinä kyllä tuhlaat, mutta! Siiri, voisit maalata vähän pienemmällä pensselillä, vai mitä? Ja siivoa nyt se työhuone! Kävin siellä, en ymmärrä miten löydät mitään! Eemeli! hän kääntyy nuoren miehen puoleen. Sinäkin voisit katsoa vähän!
Mitä nyt, Aino-mummo?
Siirillä on silmät kuin saimaannorpalla kun ei nuku! Me otetaan Sampo täältä nyt yökylään, ja te lepäätte, pääsette kuntoon, ja tulkaa taas viikonloppuna! Selvä? Mennäänkö Sampo?
Ja ohittaessaan Siirin Aino-mummo pysähtyy hetkeksi, silittää poskea ja kuiskaa:
Äiti on sinusta todella ylpeä, tyttöni! Ja niin olen minäkin! Tiedäthän sen? Olet minun omenasydän…
Elämässä tärkeintä on olla aito; kaikkein kallisarvoisin onni löytyy läheisistä ja omasta tiestä, ja rohkeus unelmiin kantaa pitkälle kuin keväinen valo.
