Pieni omena
Olet ihan kuin äitisi!
Millainen, mummo? Oona ei voinut olla menemättä hieman varautuneeksi, vaikka samalla itseään toppuutteli. Keneltä hän oikein oli puolustautumassa?
Oman päänsä mukaan! Hän ei koskaan kuunnellut ketään! Ja sinä samaa maata!
Mitä minun pitäisi kuulla?
Minua! Sinun täytyy kuunnella minua ja olla kunnioittava! Minä olen vanhempi ja tiedän, minkälaista elämä on! Ymmärsitkö?
Oona katseli ihmeissään hieman touhottavaa, suuttumuksesta punastunutta naista, joka heilutti sormeaan hänen nenänsä edessä.
Aika mielenkiintoista! Miksi hän vaatii itseään kuunneltavan? Tuntuu, ettei tämä lähde vaikka yrittäisi.
Oona liikahti sormiaan, aivan kuin niissä olisi ollut piirustuskumi. Voi kun voisikin pyyhkiä päivän pilvet pois! Vähän valoa tähän hetkeen… Hän ei pidä tummasta, eikä riidoista, tiuskimisesta tai korotetuista äänistä. Äiti ei koskaan puhunut hänelle tuohon tapaan. Hän hoki, että tavalliset ihmiset osaavat kuunnella ja ymmärtää.
Avataan korvat, Oonanen, ja kuunnellaan tarkasti! Niin kuin jänis! Tiedätkö miksi jänis kuuntelee niin hyvin? Koska kettu hiipii hiljaa. Jos jänis unohtaa kuunnella, kettu nappaa ja syö sen!
Ei saa! pieni Oona kurottautui äitinsä syliin.
Niin juuri, ei saa! Siksi jänis onkin viisas: tarkkana kuin porkkana ja jaloillaan vikkelä. Silloin mikään kettu ei saa sitä kiinni!
Siitä on jo kauan. Oona on melkein jo aikuinen, mutta muistaa jokaisen äidin sadun ja opetuksen.
Kummallista… Nuorena hän ajatteli äidin liioittelevan tai olevan väärässä. Nyt huomaa, että äiti tiesi kyllä, mistä puhui!
Oona ei ollut tavannut tätä mummoa ennen kuin viime vuonna. Hän asui äidin kanssa pienessä kaupungissa Länsi-Suomen rannikolla, kävi päiväkotia, kinasteli Iidan ja Venlan kanssa ja juoksi laiturille jäätelölle. Sitten tuli koulu, Lauri, ja ensimmäiset suudelmat hämärtyvässä ilta-auringossa meren rannalla.
Ja äiti oli aina läsnä…
Oonan sormi puristi isoa feikkiturkoosista helmeä rannekorussa, jonka äiti oli itse tehnyt.
No, on se feikki, mutta katsopa miten hieno siitä tuli! Tiedätkö, joskus aito onkin karvas ja mutkikas, mutta korvike ei välttämättä ole huono vaihtoehto.
Miten niin?
No vaikka, miksi viimeksi riitelit Iidan kanssa?
Hän sanoi, että olemme köyhiä, ja siksi sinä et ostanut minulle aitoja lenkkareita vaan teetit ne Sedän verstaalla. Hän väitti, että oikeat lenkkarit ovat erilaiset.
Ihan totta. Iida oli oikeassa. Lenkkarit teki setä Topi, mutta ei me koskaan väitetty niiden olevan mitään merkkiä.
Ei väitetty.
Mutta ne ovat hyvää nahkaa, kauniit ja tehty rakkaudella. Sinähän tiedät, Topi ei osaa tehdä muuta kuin hyvin. Tykkäätkö niistä?
Tykkään!
No mikä siinä sitten, onko sillä väliä? Kuka ne merkit keksi, ihmiset haluavat näyttää paremmilta. Ymmärrätkö? Olen parempi, kun minulla on tämä. Mutta onko se oikeasti niin tärkeää?
Ei.
Juuri niin! Pääasia, että ihminen ei ole sisältä valetta, muu on toissijaista. Toiselle merkki on tärkein, toiselle ilo omastaan. Onnellisin on se, jolle etiketti ei määritä arvoa.
Oona mietti pitkään. Hän ehti pestä oman ja äidin huoneen lattiatkin. Sitten hän meni keittiöön, jossa äiti keitti lempihilloaraparperia ja mansikkaa.
Äiti, onko Iida sitten oikeasti ystävä? Hän sanoo kaikkea mukavaa, mutta sitten yhtäkkiä loukkaa. Minä kyllä näin, että hän piti mun kengistä. Ei vain halunnut sanoa.
Mistä tiedät?
No Venla sanoi, että Iida kinusi äidiltään paremmat, kuin minulla.
Voi Oona! Äiti, Mirja, laski kauhan ja halasi tytärtään. Yritä ymmärtää. Iida on ihan yhtä pieni kuin sinäkin…
Mä en ole pieni!
Oona pusertui äidin otteesta ja katsoi ylös, suuttuneena omille ajatuksilleen.
Minulle olet, Mirja sanoi lempeästi. Ja äidilleen omat lapset ovat aina pieniä, vaikka kasvaisivat isoiksi. Eikä se ole huono asia. Minun äiti ei ole ollut täällä pitkään, ja kaipaisin niin, että joku halaisi… Nyt ei ole, joka halaisi.
Mirja rypisti kulmiaan ja painoi pusun Oonan päähän.
Mutta puhutaanpa Iidasta. Anna aikaa, tiedäthän miten toi sinut kotiin, kun putosit keinusta? Iida pelästyi silloin enemmän kuin sinä! Repesi polvensa, kun hyppäsi perässä. Ja itki niin että lääkäri meinasi antaa hänellekin piikin rauhoittavaksi.
Muistan…
Entä kun hän toi sinulle uudet tussit, jotka isä toi ulkomailta? Lahjoitti vain, kun olit kipeänä ja ei saanut tulla käymään. Pyysi piirtämään kauneimman taulun ja lupasi laittaa sen seinälleen. Muistatko?
Muistan…
Juuri niin. Kengistä riitely nyt on ihan turhaa. Tulet huomaamaan, miten pikkuasioita ne aikanaan ovat. Yrittäkää olla hukkaamatta sitä, mitä teillä jo on.
Hän kävi jo.
Sopiakseen? Pyytää anteeksi?
Niin teki.
Entä sinä?
Sanoin etten halua nähdä, emmekä muka ole köyhiä!
Olit vihainen?
Kovasti!
Entä nyt?
Vieläkin, mutta vähemmän…
Odota, että viha menee ohi. Sitten vasta sovi. Muuten ette koskaan anna anteeksi kunnolla.
Oona kaipasi nyt äitiään. Hän olisi tiennyt, mitä sanoa, mitä tehdä. Varsinkin nyt, kun mummo on paikalla…
Mummo ilmestyi elämään yllättäen.
Oona ei tiennyt, että äidillä oli ollut huono olo ja että hän oli ollut yhteydessä entiseen anoppiinsa, pyytänyt tätä tulemaan.
No terve, Mirja! Enpä uskonut, että vielä näemme! pyylevä nainen puuskutti ja nojasi porttiin. Huh miten kuuma! En tiedä miten selviän tästä.
Terve, Sirkka-Liisa!
Oona katsoi äitiään, jonka äänessä oli outo sävy.
Tämäkö on Oona? Sirkka-Liisa puuskahti Oonaa tutkiessaan. Ei kovasti isänsä näköinen! Oletko varma, että hän on Tuomaksen tytär?
Yhtä suuri sukuvika!
Nyt äiti naurahti ja Oona henkäisi helpotuksesta. Ehkä kaikki ei olekaan niin pahasti.
Mummosta Oona ei pitänyt. Touhukas, hermostunut, teräväsanainen. Hän toi taloon sählinkiä ja omia sääntöjään.
Täällä on taas sekasotku! Mikset laita järjestystä, Mirja? Lapsi kasvaa tässä! Jo nyt on naista opittava, muuten mies heittää suoraan hääpäivänä ulos!
Oona ei ymmärtänyt, miksi äiti ei vastannut. Hymyili vain, mutta salli mummon remuta ja tehdä talosta omansa.
Kissat katosivat Sirkka-Liisan tieltä nurkkiin, ja Rekku, Oonan koira, jonka Topi-setä oli lahjoittanut hänelle, hiljeni ja haki varjoa pihalta. Kun Sirkka-Liisa päästi äänensä oikein kovaksi sisällä, Rekku murahteli matalasti ulkona.
Tuossa on ainoa järkevä olento tässä talossa koira! Tietää, ettei talossa ole eläimille paikkaa!
Kissat vilahtivat pihalle Sirkka-Liisan ja mopin alta.
Silloin Oona päätti näyttää, mistä kana pissii. Hän nappasi lempikissansa, Munkin, kainaloon ja tallusti omaan huoneeseensa.
Mitä tämä on, Oona-Maria? Sirkka-Liisan ärähdys sai Rekun haukahtamaan.
He ovat tänne kuuluneet ennen teitä! Meidän koti! Te olette vieras! Kotieläimet jäävät taloon, ja Rekku myös! Jos siisteyttä arvostaa, niin pitäkää siitä kiinni.
Oona! Mirja henkäisi ja peitti suun kädellään. Ikinä hän ei ollut kuullut tyttärensä puhuvan sellaista aikuisille.
Yllätyksekseen Sirkka-Liisa ei loukkaantunut. Siristi silmiään, virnisti ja tiuskaisi:
On meillä verta! Omenan ei tarvitse kauas puusta pudota Mirja, voisit kasvattaa paremmin!
Sen jälkeen hän antoi eläinten olla rauhassa. Mulkoili vain, jos joku osui tielle.
Siinä vaiheessa kaikki olivat niin kiireisiä, ettei kissoihin ollut aikaa. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Oona olisi halunnut pysäyttää vanhat kellot olohuoneen lipaston päällä.
Miksi aika kiiruhtaa näin? Äiti on vielä nuori ja Oona tarvitsee häntä! Maailma kohteli väärin!
Mutta aika ei välittänyt. Se eteni määrätietoisesti, antamatta armoa, ja elämä vyöryi yli.
Lääkärit, lääkkeet, sairaala
Mirja nukkui pois varhain keväällä.
Päivää ennen Oona oli ensimmäisen kerran avannut ikkunat, päästänyt meren keväistä tuulta sisään ja kuiskannut:
Äiti, pian sun kirsikkapuu kukkii. Ihan pian!
Yritän vielä nähdä sen, Oona Niin kovasti toivoisin.
Kun äitiä ei enää ollut, Oona katkeroissaan katkoi sen oksan, joka ylsi äidin makuuhuoneen ikkunan alle. Kenelle se enää kukkisi?
Sirkka-Liisa ei jäänyt hiljaiseksi. Hän kietaisi Oonan syliinsä, haki taskusta ison nenäliinan ja komensi:
Itke! Huuda! Anna kaikki suru pois! Sinä et olisi voinut mitään Jokaisella meistä on aikansa.
Mistä Sirkka-Liisa tajusi, mitä Oonan sisällä myllersi? Hän oli oikeassa. Oona syytti vain itseään. Äiti teki aina liikaa, jäi vähemmälle levolla… Kaikki Oonan takia, jotta tyttärellä olisi mahdollisuus päästä opiskelemaan…
Ja entä Oona? Pyöri Laurin ja tyttöjen kanssa, ei jaksanut uppoutua oppikirjoihin vaan tiputti arvosanansa. Ehätti kyllä parantaa, mutta ei ehtin yt kertoa äidilleen. Ei halunnut huolettaa…
Äidin Oonalle kirjoittaman kirjeen Sirkka-Liisa ojensi Oonalle neljäkymmentä päivää hautajaisten jälkeen.
Ota. Lue tarkasti. Se on Sinulle.
Miksi se on avattu? Oona pyöritteli valkoista kuorta.
Siinä luki vain: “Oonalleni”.
Minäkö muka kirjeitäsi urkkinut? Vaikka en ehkä ole pullantuoksuinen, niin toisten asioihin en kajoa! Mene jo lukemaan!
Oona näki heti, että mummo oli loukkaantunut. Hän ei huutanut, vaan vetäytyi mököttämään ja katosi keittiöön. Oona painoi otsansa ovenpielukseen, johon äiti oli piirtänyt viivat pituuden mittaamiseksi:
Hupsista, miten Oona kasvanut! Ihan iso tyttö!
Äidin ääni tuntui kuuluvan selvästi, ja Oona perääntyi ovelta.
Iso? Jos olisi iso, olisi viisas ja ei satuttaisi toisia. Äiti ei hyväksyisi hänen käytöstään.
Oona sulki oven huoneeseensa, istui lattialle ja laski kirjeen syliinsä. Kovasti olisi ollut asiaa äidille, kovasti olis halunnut kuulla äidiltä…
Kirjekuori oli pullea, täynnä tiiviisti kirjoitettuja vihkonliuskia. Oona veti sängylle kiertyneen Munkin viereensä ja ryhtyi lukemaan.
“Oona! Älä itke enää! Sinähän olet minun vahva tyttö! Maailma on kaunis ja täynnä hyvää. Arvosta sitä! Älä tuhlaa aikaasi murehtimiseen. Sanot kuitenkin, että meillä oli niin vähän aikaa yhdessä. Minä sanon, että meillä oli paljon. Sinulla on oikeus tietää kaikki.
Mistä aloittaisin… Kai isästä. Tiedäthän, että hän oli ainutlaatuinen. Kun näin hänet ensimmäisen kerran, rakastuin. Ystävät pitivät minua höpsönä: ‘Miten ihmeessä? Se on punatukkainen!’ Eivät nähneet mitä minä näin aurinkoinen ja lämmin. Sinussa on hänessä: pisamat, silmät, nenä. Muut minua.
Sirkka-Liisa, sinun mummosi, on hyvä ihminen. Hän on aina ollut suorapuheinen, mutta sydämeltään lämmin.
Kysyt varmaan, mikset tuntenut Sirkka-Liisaa aiemmin? Se on minun syytäni. Olin nuori, enkä ymmärtänyt enkä nähnyt hänestä kaikkea hyvää.
Anna anteeksi!
Meillä oli kaikki hyvin siihen asti, kunnes isäsi rakastui toiseen, kuten joskus käy. Ei siksi, etteikö rakastaisi minua tai tarvitsisi sinua. Toisinaan tapaa jonkun, josta tulee koko maailmansa…
Minä taisin rakastaa aina enemmän. Hän jäi, koska halusi olla kanssasi, kunnes tapasi uuden. Hän oli rehellinen.
Mutta silloin sattui paljon. Sirkka-Liisa tuli silloin, yritti saada kaiken selväksi. Hän ei ymmärtänyt, mutta aloitti tietenkin: ‘Missä järjestys?’ Ja minä hermostuin. Riideltiin, sanottiin liikaa. Lopulta kuittasin, ettei sinä ole hänen lapsenlapsensa…
Voi, miten tyhmä olin! On niin helppoa tehdä virhe, niin vaikeaa myöntää.
Olisi pitänyt muistaa, kuinka raskausaikana Sirkka-Liisa jätti kaiken, asui meillä, laittoi ruokaa, piti paikat järjestyksessä ja huolehti, että kaikki sujui. Lähti vasta kun uskoi kaiken olevan hyvin.
En tiennyt, että hän tapasi isäsi uuden puolison. Hän hyväksyi tämän, rakasti kaikki lapsia yhtä paljon. Niin, Oona, sinulla on veli ja sisko. Jos haluat, mummo esittelee heidät. Yksin ei pidä jäädä. Puhuimme siitä Sirkka-Liisan kanssa. Minua rauhoittaisi, jos sinulla olisi perhettä.
Mieti sitä.
Ja tästä eteenpäin: opi, Oona! Toivon, että saat tulevaisuuden. Mutta päätä itse! Älä anna kenenkään komennella! Muista, mistä puhuttiin taiteilijan lahjasta. Käytä sitä! Sitä ei kaikille anneta. Jos sinulla on kyky, käytä sitä. Pyysin Sirkka-Liisaa auttamaan. Minulla on vähän säästöjä, mutta vuodeksi tai kahdeksi niillä pärjäät. Loput tienaat kyllä itse. Olet jo myynyt laukkuja ja tauluja turisteille. Helsingissä tai Turussa niitä menee varmasti paremmin. Älä jätä unelmaasi! Uskon, että näyttelysi pidetään vielä joskus pääkaupunkiseudulla. Siellä minäkin iloitsen, vaikken sitä näe. Uskon, että jossain olen jotenkin mukana.
Rakastan sinua! Pelkään puolestasi, mutta uskon, että selviydyt! Vahva ja viisas minun Oonani!
Pyyhi kyyneleet, se on käsky!
Äiti”
Oona laski kirjeen ja istui pitkään päätään pidellen. Äiti sanoi, ettei saa itkeä!
Munkki oli jo uinahtanut, mutta Oona vain mietti, miten jatkaa.
Vastaus tuli Sirkka-Liisan muodossa, joka tuli huoneeseen, napsautti valon ja komensi:
Ylös! Tule nyt keittiöön. Keitän teetä ja puhutaan. Töihin tästä on ryhdyttävä, ei suruun hukkua!
Sirkka-Liisaa ei huvittanut Oonan taidehaaveilu. Hän nuhteli Oonaa, että parempi olisi kunnon ammatti. Oona ei suostunut kuuntelemaan. Silloin mummo tokaisi, että tyttö on itsepäinen kuin aasi ja siinä kaiketi äitinsä perua sama yksinpäisyys, joka aiheutti paljon pahaa vuosien aikana.
Monta vuotta et vastaillut mitään… Minä kyllä hain ja kysyin teitä joka paikasta. Mistä minä olisin voinut tietää, että äitisi vaihtoi sulle nimen ja keksi uuden sukunimen? Olisi edes ottanut oman tyttönimensä!
Topi auttoi siinä.
Minä vielä puhun Topin kanssa. Vei multa toivon löytää lapsenlapseni! Saa kyllä kuulla kunniansa.
Ei kannata! Hän on hyvä. Auttoi meitä aina, äitiäkin hän olisi halunnut naida.
Entä äitisi?
Ei kiinnostanut. Hän sanoi rakastavansa isää. Minä en tiennyt isästä! Olisinpa tiennyt ja puhunut…
No sepä surullista, Sirkka-Liisa paukautti lautasen pöytään. Syö! Mieti, mitä sanoin. Mikä ammatti se on, taiteilija?! On siinäkin! Kirjanpitäjä olisi jotain! Saisi leipää ja euroja!
Mummo! Vieraiden kuullen…
No niin, lasket ensin toisten rahat ja sitten omat lainkaan.
En! Haluan tehdä sitä mitä rakastan! Äiti sanoi antaneensa rahat sinulle minua varten. Kuukauden päästä täytän kahdeksantoista. Annat ne, muutan Helsinkiin ja elän omillani!
Sirkka-Liisa kohotti sormeaan jo saarnan alkuun, mutta pysähtyi, katsoi Oonaa silmiin, hymähti ja teki kolmella sormella tempun, jonka kaikki oppivat lapsena.
Just niin! Minä lähden mukaan! Lupasin äidillesi, että en jätä sinua. Piste!
Sirkka-Liisa puuskutti kiukkuisesti, työnsi lautasen lähemmäs Oonaa ja käski:
Syö, kun käsken! Jäähtyy muuten.
Monta vuotta myöhemmin pienessä helsinkiläisessä galleriassa kulki kummallinen seurue.
Punapäinen, hieman pörröinen, pyöreähkö nainen, pitkä poika muotilaseineen ja Oona vuoden ikäinen poika sylissä.
No, mitäs sanot? Oona kysyy, vaikka kuinka päättää olla kyselemättä.
Sirkka-Liisa vilkaisee, tuhahtaa, ottaa Oonan pojan syliin, pyyhkäisee nenän, ottaa paremmin otteen ja vasta sitten nyökkää:
Hieno! Kehyksetkin nätit ja kaikkea! Mutta käytät turhaan maalia, ihan liikaa! Ja ansaituisit siistimmän työhuoneen, kun kävin aamulla. Aivan sekaisin vieläkin! Sami! hän kääntyy nuoreen mieheen. Katsotko yhtään perään?
Mikä vika, Sirkka-Liisa?
Katso nyt tytön silmäpusseja! Valvoo liikaa! Sellaista ei tarvitse. Otan Samin yöksi meille. Te nukkukaa, tulkaa vasta viikonlopun jälkeen. Sopiko?
Kävellessään ohi Oonan, Sirkka-Liisa pysähtyy, silittää poskea ja kuiskaa:
Äitisi olisi ylpeä sinusta! Niin minäkin! Sinä tiedät sen, eikö? Omena ei kauas puusta putoa…
