Oma paikka
Äiti, mitä sinä oikein teet? Aila on vähällä itkeä, kun hän katselee, miten äiti heittelee hänen vähäisiä tavaroitaan pois vaatekaapista. Punainen pilkullinen mekko, Ailan lempivaate, lentää lattialle, ja heti sen nappaa huomiota nuorempi veli Paavo, joka istuu lattialla. Paavo tarttuu vyöhön ja tunkee sen suuhunsa. Älä, Paavo! Anna tänne!
Kappas, niin rakas rätti! Merja heittää Ailan farkut muiden sekaan ja paiskaa kaapin kiinni. Mars ulos täältä!
Mutta mihin minä nyt menisin, äiti? Ja vielä tähän aikaan illasta? Mitä tämä oikein on?
Minä teen mitä haluan! Tämä on minun kotini, eikä täällä ole sinun paikkaasi!
Entä minä? Eikö tämä muka ole minun kotinikin?
Ei, kultaseni! Ei ole mitään sinun omaasi tässä talossa! Merja ottaa Paven syliin ja pyyhkii hänen nenänsä Ailan mekon helmalla. Ei yhtikäs mitään! Ja lopeta jo hermojeni repiminen! Juuri kun olen saanut elämäni järjestykseen, sinä tulet sotkemaan kaiken! Ei käy!
Mitä minä muka sotken?! Äiti, kerro nyt!
Kuka tässä pyörii Joonaksen ympärillä, jos ei sinä?
Äiti! Aila huutaa niin, että Paavo säikähtää ja puhkeaa itkuun. Kuulitko mitä sanoit?!
Kyllä kuulin! Ja nyt riittää. Viiden minuutin päästä et ole enää täällä!
Merja potkaisee oven perässään kiinni ja häviää keittiöön. Aila jää hämmentyneenä seisomaan, vielä tajuamatta, mitä oikein äsken tapahtui. Hänet kai juuri on heitetty ulos… Ajatus ei meinaa suostua toimimaan, ja päässä pyörii katkonaisia sirpaleita, joihin tarttua. Oven takaa kuuluu Paavon kova itku. Se herättää Ailan kuin sumusta.
Hän kuuntelee hetken: pieni veli itkee niin sydäntäsärkevästi, että häntä vetää ovea kohti. Sehän on ollut hänen perustyönsä lohduttaa häntä, keksiä jotain, millä saisi itkun loppumaan. Äidin uusi mies ei kestä, jos Paavo itkee. Häntä ärsyttävät lasten kyyneleet kaikki, mikä liittyy lapseen. Ja Aila, joka on kasvanut rakkauden ja läheisyyden keskellä, ei ymmärrä äidin muuttunutta käytöstä. Sen sijaan, että Merja ottaisi Paavon syliin, hän sysää pojan aina Ailalle ja katoaa miehensä kylkeen.
Hoida sinä, olet jo iso osaat kyllä!
Iso Vielä eilen Aila oli hemmoteltu isän ja äidin tytär, tänään hänet on leikattu irti kuin leipäpala, kuten äiti nykyään sanoo. Viimeiset vuodet kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei Aila pysynyt mukana, kun perhe muuttui yksi asia kerrallaan.
Ensin isä kuoli yllättävään sydänkohtaukseen. Epäreilua ja typerää hänet olisi voitu pelastaa, jos kukaan pysäkiltä olisi välittänyt. Isä oli alle viisikymppinen, siisti ja hyvin pukeutunut, ei lainkaan koditon mutta makasi pysäkillä yli tunnin, ihmiset ympärillä kiirehtien ohi. Kukaan ei pysähtynyt, ei soittanut apua, ei edes kysynyt vointia. Ehkä ajattelivat hänen olevan humalassa. Kun yksikin ohikulkija lopulta puuttui tilanteeseen, oli jo myöhäistä.
Aila muistaa hyvin, miten äiti silloin reagoi. Tuntui kuin Merja olisi jäänyt johonkin kylmään paikkaan, liikahduksitta. Aila itki ja yritti huutaa äitiä hereille, turhaan. Ilman kyyneltäkään Merja saattoi miehensä haudan lepoon, sitten sulkeutui huoneeseensa ja unohti tyttärensä täysin.
Sukulaisia ei ollut, ja perhetuttavista oli tullut vanhoja kavereita, jotka kävivät vain isoina juhlapäivinä, muuten eivät olleet mukana heidän elämässään. Aila muisti, miten ylpeitä vanhemmat olivat vahvasta, omasta perheestä. Heillä oli toisensa, muihin ei ollut tarvetta. Ailakin uskoi niin, eikä erityisemmin iloinnut vieraista.
Se kesti kunnes Aila meni ekaluokalle. Luokassa oli enemmän tyttöjä kuin poikia ja Aila laitettiin istumaan Eila-nimisen tytön kanssa. Eilalla oli pitkät, mustat letit, niin paksut, että niitä olisi luullut kietoen käden ympärille. Ne olivat painavat ja saivat tytön kulkemaan pää pystyssä Aila kadehti lettejä, kun taas omia vaaleita, leikkisiä kiharoita inhosi. Miten äiti yritti letittää niitä siistiksi, ne eivät silti koskaan totelleet, ja siksi Aila sai jo ensimmäisenä päivänä lempinimen Voikukka.
Letteihin Aila uskalsi koskea vasta kolmantena päivänä, kun Eila pörrötti jännittyneenä paksut nauhat letistään selän taakse ja murahti:
Voisi leikata nämä pois. Vaikka äiti suuttuu.
Silloin Aila, ajattelematta sen enempää, silitteli mustaa kiiltoa, joka valui tuolin selän yli, ja kuiskasi:
Älä hulluttele! Nehän on ihanat!
Siitä päivästä alkoi ystävyys Eilan kanssa.
Eila oli kolmen lapsen perheen keskimmäinen. Kun Aila pääsi ensimmäistä kertaa heidän suureen kotiinsa, joka oli vanha puutalo Porvoon laidalla, Aila hätkähti: paljon aikuisia, lapsia ja vanhuksia, täydessä tohinassa. Hän yritti selittää itselleen, kuka kukakin on, mutta se jäi mysteeriksi. Hän tiesi Eilan äidin, joka kutsui heti pöytään ja ruokki vieraat niin täyteen herkkuruokia, ettei muuta voinut kuin ryömiä takaisin koulutielle. Tunsi myös Eilan sisarukset ne auttoivat aina, ikäerosta riippumatta. Vanhempi veli istui viereen ja selitti matematiikkaa hetkessä, vanhempi sisko opetti tekemään pullataikinan. Ailaa hämmästytti, miten jopa perheen pienet tytöt pyöräyttivät piirakoita käden käänteessä, vaikka hänen oma äitinsä ei päästänyt keittiöön sanoi, että liian aikaista.
Eilan perheessä Aila huomasi, etteivät sukulaiset ja ystävät ole uhka vaan lahja. Siellä lapset saivat lahjoja joka juhlassa nimipäivinäkin. Joskus, kun oli serkun syntymäpäivä, Eila sai uuden paidan ja nauhat.
Miksi? Nyt ei ole edes sinun juhlapäivä, Aila ihmetteli, ja Eila kohautti olkiaan.
Eihän rakkaita tarvitse ilahduttaa vain erikoispäivinä. Odotappas vaan uutta vuotta, siten vasta ovat lahjat!
Eilan ilo tarttui. Ailan äiti ei kuitenkaan hyväksynyt ystävyyttä. Hän ei pitänyt Eilasta, eikä olisi antanut Ailalle lupaa mennä sinne kylään, jos olisi tiennyt, millainen iso, riehakas perhe oli. Onneksi Merja oli töissä paljon, joten Ailalla oli helppoa juosta kotiin, syödä nopeasti, ja painua sinne missä tunne, että häntä odotettiin, oli todellinen.
Eilan perhe, kuultuaan Ailan surusta, lähetti heti isoveljistä kaksi tuomaan rahaa ja auttamaan järjestelyissä. Merja ei halunnut osallistua mihinkään, mutta kun oli pakko, teki mitä sanottiin. Eilakin yritti lohduttaa, mutta purskahti itkuun, kun Aila vain itki. Lopulta yhdessä leipoivat pellillisen pullia ja pyysivät naapurilta pakastintilaa.
Seuraavat päivät Eilan perheen miesväki kulki Ailan rinnalla, auttoi järjestelyissä, tuki vaikeina hetkinä. Merja ei paljon puhunut, mutta Aila muisti kaiken.
Kun Aila kerran kysyi Eilalta, miksi he auttoivat, Eila vastasi rauhallisesti:
Sinä et ole meille vieras. Eikä ole miehiä teillä enää kotona, jonkun pitää auttaa.
Puolen vuoden päästä Eila meni naimisiin. Aila oli sanaton, kyseli ja kummasteli:
Oletko järjiltäsi? Naimisiin? Entä opinnot, eikö sinun pitänyt lääkäriksi?
Kyllä, ja menenkin. Isä ja sulhanen jo sopivat kaiken.
Mutta miksi noin nuorena häihin? Oletko niin rakastunut?
Eila vilkaisi Ailaa kuin outoa lintua.
En edes tunne miestä kunnolla. Rakkaus tulee myöhemmin. Meillä asiat tehdään näin.
Niin kuului heidän perinteisiinsä. Vanhemmat valitsevat, ja nuorten tehtävä on uskoa heidän kokemukseen. Ailalla ei ollut vastausta.
Eilan häissä Aila pidätteli kyyneliä, mutta kun kuuli, että Eila muutti Ouluun opiskelemaan, repeäsi kunnolla.
Miten minä selviän ilman sinua?
Tulet käymään jos on vaikeaa. Kyllä selvitään.
Samaan aikaan Ailan äidi löysi uuden miehen, Joonaksen, ja Eila huolestui huomatessaan, kuinka Aila alkoi vältellä kotia.
Mitä siellä oikein tapahtuu?
Aila ei osannut kertoa, miten Joonas jäi odottamaan häntä keittiössä, tai miten äidistä oli tullut synkkä ja kiivas Paavon syntymän jälkeen. Miten ovi piti laittaa lukkoon, ja silti Merja toi Paavon hänen huoneeseensa, vaikka Ailalla oli aikainen herätys. Tietysti Aila rakasti veljeään ja halusi auttaa, mutta kun yöt kuluivat vieriessä pikkuveljen kanssa ympäri lattiaa lohduttamassa itkevää lasta, univelka tuli raskaaksi. Hän meni välillä pyörtyen koululla, ja huhut levisivät.
Ennen kuin valmistui koulusta, Aila meni töihin sairaalaan, helpotti yövuorot tarjosivat mahdollisuuden olla kotona mahdollisimman vähän.
Kun Eila lähti, Aila palasi tyhjälle kodille ja päätyi valtavaan riitaan äidin kanssa. Koko tilanne oli paisunut kytemisestä tulipaloksi. Merja ei enää kuunnellut ketään muuta kuin itseään ja, kun rappukäytävän naapurikin kehui hienoja lapsiaan, Merja jotenkin menetti itsehillinnän. Silloin hän heitti Ailan ulos, ja nyt Aila keräilee tavaroitaan, yrittäen miettiä minne mennä. Jos Ailan paikka ei ole täällä, missä se sitten on? Hän harkitsi Eilalle soittamista, mutta tiesi, että ystävä ei enää ehtinyt kaiken opiskelun, raskauden ja perheensä keskellä. Ja päällimmäisenä hävetti ei saanut edes äitiään ymmärtämään itseään.
Aila kiersi huoneensa vielä kerran, nappasi isän valokuvan pöydältä ja työnsi sen laukkuunsa, pyyhkäisten kyyneleet pois. Ehkä tämä on jopa parempi. Hän on ollut vieras jo kauan. Äiti saa nyt rauhassa järjestää elämäänsä.
Keittiössä telkkari huusi ja kuului kiireistä astioiden kilinää. Aila aikoi mennä, mutta pysähtyi kynnykselle. Mitä enää sanoisi? Kaikki oli kai jo sanottu. Ylipääsemätöntä anteeksiantoa ei ollut. Oli aika lähteä. Kerran heillä oli hyvä, äiti rakasti, nyt kaikki on muuttunut.
Ulko-ovella tuuli puhalsi kylmänä ja Aila kietoi kaulahuivia tiukemmin. Syksy tuli tänä vuonna myöhään, mutta kun se viimein saapui Helsinkiin, se pyyhkäisi kaupungin läpi vimmalla, johon kukaan ei ollut ehtinyt varautua. Päivällä Aila oli nähnyt samoilla kaduilla niin shortsimiehen kuin toppatakissakin kulkevan tytön. Itse hän kellisti kaulahuivin, jonka sai viime yhteisistä jouluista Eilalta, ja lämpimän takin. Hän oli aina viluherkkä ei ollut paluuta kotiin hakemaan tavaroita, äitiä hän ei enää halunnut nähdä. Pieni, kylmä viha kasvoi ja repi sisältä, mutta Aila työnsi ajatukset pois. Nyt piti selvitä.
Bussipysäkillä oli vain pari ihmistä ja iso sekarotuinen koira. Aila laski kassin penkille ja työnsi kädet taskuihin.
Kun viereen pysähtyi auto, Aila säpsähti ja astui taaksepäin.
Aila?
Arto!
Aila oli lähellä purskahtaa helpotuksesta. Se oli Eilan isoveli Arto. Sama, joka joskus selitti matematiikkaa ja oli mukana, kun isää haudattiin.
Mitä sinä täällä teet tähän aikaan? Töihin menossa?
En… Tai siis… Sairaalaan! Joo, mun pitää mennä sinne!
Nyt touhuat jotakin, Aila. Mitä tapahtui? Miksi sinulla on tavarat mukana?
Arto katsoi niin lempeästi, että, ymmärtämättä itsekään miksi, Aila kertoi kaiken. Äidistä, Joonaksesta, siitä, ettei hänellä ole paikkaa minne mennä.
Selvä! Istu kyytiin, Arto komensi rauhallisesti. Ja Aila, pienen epäröinnin jälkeen, nousi autoon ja ajatteli, että hänet viedään vain sairaalalle.
He ajoivat hiljaa kaupungin halki, kumpikaan puhumatta. Autossa oli lämmin ja Aila vaipui oudon rauhalliseen tilaan. Ehkä siksi, ettei rauhaa ollut kauan, hän painoi hetken sydämelleen. Katsoi ikkunasta, yritti miettiä, mitä seuraavaksi tekee, mutta äidin sanat kaikuivat silti päässä.
Sinulle ei ole täällä paikkaa!
Vasta kun auto kääntyi väärään suuntaan, Aila heräsi.
Arto, minne me mennään? Minun pitää mennä sairaalaan!
Aiotko asua siellä?
No, ehkä…
Yhden yön ehkä, mutta entä seuraavat? Tätä et voi jatkaa. Minä tiedän ratkaisun.
Minkä?
Näet kyllä.
Korkean kerrostalon pihassa Arto näytti porttia.
Tänne mennään.
He nousivat kolmanteen kerrokseen ja Arto soitti ovikelloa. Oven takana meni aikaa. Lopulta oven avasi suurikokoinen nainen.
Arto! Mikset soittanut?
Nainen oli kookas, mutta lempeän näköinen. Iso kotimekko ja pituus vain korostivat vaikutelmaa.
Ja kuka tämä on? Hetkinen, minä tunnen sinut! Sinä olet Eilan ystävä! Olinhan minä häissä. Tule sisään, sinä et ole vieras täällä!
Aila astui kynnyksen yli. Lämmön aalto ympäröi hänet. Eteisen lattia oli kaakeloitu ja katon alla roikkui suuri kristallikruunu, joka sai hänen päänsä pyörälle. Arto ehti kuiskata jotakin isoäidilleen, sai nyökkäyksen ja lähti.
Minne sinä menet? Aila ehti kysyä, mutta ovi paukahti jo kiinni.
Älä jää sinne ovenpieliin! Tule ja otetaan kahvit. Kerro, miksi niin kaunis tyttö on ulkona tähän aikaan. Eikö sinulla ole kotia? Eikö ole äitiä?
Ehkä ei enää… Aila huomaa voimiensa loppuneen ja valahtaa tuolille, kipeästi itkien niin, että isoäiti pysähtyy hetkeksi, sitten ottaa syliin ja silittää päätä.
Voi lapsi! Näinkö elämä kolhii? Mutta ei hätää. Kaikki järjestyy, usko pois. Laihalla olen minäkin ollut, mutta kyllä tästä selviät. Tule, keitän sinulle kunnon kahvit.
Suurella keittiöllä Aila juo mustaa kahvia pienestä kupista. Se on kitkerää kuin kyyneleet ja silti Aila juo ahnaasti, hukuessaan isoäidin tarinoihin.
Sano minua Ainoksi. Niin minua on kutsuttu siitä asti, kun olin lapsi. Asuimme kaukana täältä, siellä missä on suvun juuret. Mutta sinne en enää pääse se on minun suruni, mutta ei pahin.
Mikä sitten on pahinta? Aila kysyy hiljaa.
Pahinta on, ettei vanhemmillani eikä sisaruksellani ole hautaa. En päässyt heitä hautaamaan. Tiedätkö, mikä on pogromi? Et, eikä sinun tarvitsekaan tietää. Toivottavasti et koskaan.
Aino kertoo, miten heidän kotikylänsä poltettiin, miten hänen isänsä rakasti perhettään ja piilotti lapset ennen kuin kaikki tuhottiin. Hän ehti pelastaa kolme pienintä. Kaiken menettämisen jälkeen elämä jatkui orpoina lapsina, ilman taloa, mutta muiden, sukulaisten, ystävien avulla nousivat jaloilleen.
Vahva luulet minun olleen. Ehei! En minä ollut mitään ilman niitä, jotka tunsin. Ystävät, sukulaiset, naapurit. Niiden voima piti minut liikkeellä. Nyt annan tuon voiman sinulle. Ymmärrätkö? Tästä talosta löydät oman paikan siihen asti, että annan sinut joskus hyvälle miehelle. Sitä odotellessa, sinä opit kaiken mitä osata pitää.
Aino nauraa ja Aila hymyilee pelonsekaisesti.
Aino pitää sanansa. Kahdessa vuodessa Aila oppii laittamaan ruokaa kuin mestari, ohittaa jopa Eilan, kun tämä tulee käymään.
Sinun piirakat ovat parempia! Mitä salaisuutta siinä on? Eila naureskelee ja maistelee.
Hyvin täällä menee, kiitos Ainon, Aila katsoo vanhaa naista lämmöllä.
Älä minua liikaa kiittele, muuten ylpistyn ja portit taivaaseen menevät kiinni! Aino nauraa, mutta hänen silmissään on ylpeys.
Vielä kaikki ei kuitenkaan ole kai hyvin. Aila vakavoituu. Aino puolestaan katsoo tarkkaan.
Eila huomaa saman.
Mikä sinulla oikein on?
Aila ei haluaisi jakaa huolia, mutta lopulta myöntää:
Äiti on sairas.
Kuinka vakavasti?
Todella. Hän oli sairaalassani näin kaiken.
Kävitkö hänen luonaan?
En… en pysty menemään.
Sinä olet hölmö! Ajattele, jos et ehdi antaa anteeksi ajoissa!
En vain pysty, en vieläkään… Aila niiskaisee.
Eikö äiti koskaan ajatellut sinua, kun jätti yksin? Joonas lähti, äiti jäi yksin, ja pojan!
Eila huokaa, vajoaa tuolille.
Missä Paavo nyt on?
Lastenkodissa. En saanut häntä itselleni. Minulla on työ ja tuloja, muttei kotia. Ei asuntoa, ei papereita. En tiedä, mitä teen. Uni ei tule, kun mietin miltä Paavosta tuntuu.
Jos olisi oikeasti välittänyt, ei tässä istuisi vaan tekisi jotain!
Mennään, Eila nousee.
Minne?
Sairaalaan.
Mitä varten? Äitiä ei enää hoideta siellä.
Silloin kotiin. Et ehkä halua sovintoa anna hänenkin tehdä aloite. Ajattele nyt Paavoa!
Lopulta Aila ja äiti tekevät rauhan kaksi päivää ennen Merjan kuolemaa. Aila hoiti häntä sairaalassa, juoksi virastoissa ja salasi kipeimmän tunteensa. Ajatteli vain, miten saisi Paavon takaisin kotiin. Ja se hetki, kun äidin silmät olivat täynnä surua, ei enää sairauden vaan kaiken menetyksen, Aila muisti kaukaisen päivän. Hän oli pieni, äiti nuori ja punaisessa kesämekossa syövät yhdessä suuria, keltaisia kirsikoita. Niiden maku oli makea kuin äidin suudelmat. Ei jäänyt mitään muuta kuin syvä, kadotettu onnellisuuden tunne. Ja sanat tulivat itsekseen, palauttaen rauhan sydämeen:
Annan sinulle anteeksi, äiti.
Aino oli joskus sanonut, että: Suru pitää päästää irti. Ei saa antaa sen kalvaa sielua muuten ei koskaan löydä onnea. Se sai nyt uuden merkityksen.
Viikon kuluttua Paavo, Ailan käsi tiukasti omassaan, astuu sisään vanhaan asuntoon, katsoo ylöspäin ja kysyy:
Ollaanko me nyt kotona ihan oikeasti?
Niin, Paavo, nyt me ollaan. Tämä on meidän paikka. Meidän oma koti.
Ja kun poika nyökkää totisena, Aila tietää kaikki on juuri niin kuin pitää.
