OMAT LAHJAT
Tuulikki Järvinen viehättävä, sinisilmäinen ruskeaverikkö, viidenkymmenen paremmalla puolella, kurvikas muttei liikaa, seisoi Helsingin Kappelihotellin sviitin ikkunassa, siemaisi vaaleanpähkinälikööriä ja mietti:
No niin, tähän on tultu… Keski-ikäinen eronnut nainen yksin rakastavaisten hotellissa. Onneksi sentään sviitti eikä mikään moottoritien laitamotelli parkkipaikkanäkymällä olisi se jo ollut liikaa.
Tuulikki oli varma, että romantiikka oli kadonnut reilut parikymmentä vuotta sitten, sinne lasten uhmaiän ja viimeisten paiskottujen ovien aikoihin. Miehiä ilmestyi ajoittain hänen elämäänsä, mutta lopputulos oli aina samanlainen: pettymys rajamailla masennusta. Hän oli päättänyt, ettei suhteilu ollut häntä varten.
Mutta sitten Hän ilmestyi netin runollinen kosija. Niitä viestejä Tuulikki luki posket kuumottaen ja selkä suoristui kuin itsestään. Ne olisi voinut kehystää ja ripustaa jääkaapin oveen joka muistuttaisi pysymään kaukana koko jääkaapista. Joskus hän ajatteli, että mies oli joko kirjallisuuspiiriläinen tai vain äärimmäisen vapaa-ajallinen.
Hänestä tuli taas Tuikku. Hän osti mekon, jonka takia työtovereiden poskilihakset jäykistyivät kateudesta, rintaliivit yhden lentolipun hinnalla ja liittyi kuntosalille. Kyykkyjä hän teki sellaisella tarmolla, että maailman kohtalo tuntui olevan vaakalaudalla.
Jos huomenna kuolen kyykkyyn, laittakaa minut hautaan tässä mekossa. Sittenpähän exä puree knuuppiaan, hän vitsaili synkän ilkikurisesti kavereilleen.
Tapaamisessa kaikki sujui ja miten! Yksityiskohdat eivät kuulu kukaan muulle. Peiliin katsoessa näki nuorentuneen, onnellisen Tuikun.
Mutta toinen tapaaminen suli pois kuin lumi Vapun aattona. Paikaksi valittiin idyllinen Kotka, jotta romantiikka leijuisi ilmassa. Tuulikki suunnitteli ja jännitti, mutta miekkosen verenpaine hypähtikin viime hetkellä pilviin. Niin jäi hän, yksin, vieraassa kaupungissa, sviitissä. Ehkä tällaiset stressit eivät menekään enää ohi ilmaiseksi. Kohtalo iski silmää: Älä nyt liioittele, tyttö.
Tuulikki istahti ikkunan ääreen lasinsa kanssa ja yritti järkeillä kaiken:
No jaa. Kuinka se sitten kerrottaisiin lapsenlapsille? Mummo, missä kohtasit toisen nuoruutesi? Lentokentän parkkipaikalla, odottaen pillerimiestä. No romantiikkaa riittää.
Aamulla hän marssi hotellin spa-osastolle ja päätti: Nyt riitti, rakas. Tästälähin vain omia juhlia! Nyt revitellään. Hieroja vakuutti, että iho oli kirkas ja hohtava. Tuulikki katsoi peiliin ja totesi: hohde on, mutta se taitaa olla öljyn aikaansaannosta nuoruuden sijaan.
Kaupungin kiertoajelu oli silkkaa huumaa. Opas pitkä, hopeahapsinen, samettinen ääni. Vieressä höpötteli joku tuulipukuinen vanha nainen, mutta Tuulikki kuunteli vain oppaan sanoja. Hän puhui Viipurin piirityksistä ja Tuulikki mietti: miehet ovat taistelleet kaupungeista vuosisatoja, naiset huomiosta. Kylläpä tasapaino säilyy.
Kannattaa maistaa Karjalanpiirakkaa, kuiskasi opas, tuoden ryhmän kaupungin parhaaseen leipomoon ja katsoen Tuulikkia suoraan silmiin.
Piirakka oli taivaallista. Niin hyvää, että Tuulikki meinasi rakastua uudestaan mutta taikinaan ja riisipuuroon tällä kertaa. Piirakkaan voi sentään aina luottaa, toisin kuin miehiin, hän naurahti mielessään.
Sitten shoppailua: meripihkainen kaulakoru ja turkoosi mekko, joka liimautui rintojen yli niin tiiviisti, että Tuulikki iski itselleen silmää peilistä. Se oli niin rohkea, että hän epäili koskaan uskaltavansa pukea sitä päälleen. Mutta eihän se estänyt häntä.
Lentokoneessa Tuulikki katsoi alas ikkunasta: kaupunki alkoi sulaa maisemaan, ja siinä samalla häipyivät ne romanttiset odotuksetkin.
Ehkä he vielä toisensa tapaisivat, ehkä eivät. Onneksi elämä ei siihen pysähdy.
Edessä olivat uudet mekot, muutama loma ja ehkä vielä yksi ihana piirakka. Miehen kanssa tai ilman.
Ja jollei miestä, niin ainakin vaniljajäätelöpallo piirakan päällä, Tuulikki hymähti ja sulki silmänsä, lepuuttaen mieltään kuin unenomaisessa satumaassa.
