Äiti ja minä riitelimme äskettäin valtavasti. Kaikki kulminoituu siihen, että asumme samassa kerrostaloasunnossa Helsingin Kalliossa, ja hän on vuosia yrittänyt saada minut muuttamaan pois. Ei ole onnistunut, sillä olen kirjoilla siellä laillisesti. Olen kuullut mitä kummallisimpia väitteitä tänä aikana. Ja haluaisin olla hyvissä väleissä läheisten kanssa.
Ehkä sinustakin tuntuu oudolta, että kolmekymppisenä asun äitini kanssa. Samaa mieltä, mutta kun menimme Pekan kanssa naimisiin, ei ollut vaihtoehtoja. Sitten syntyivät pojat, eikä meillä ollut aikaa, rahaa eikä voimia muuttaa muualle.
Rahaa on jatkuvasti liian vähän. Minun palkkani on pieni, ja Pekka tekee töitä kotoa käsin, mutta toimeksiannot katoavat välillä kokonaan viikkoiksi, ja siitä riippuu meidän tulot. Autolainan kuukausierä on turkasen suuri mutta ilman sitä emme pärjäisi arjessa. Äiti ei ole tyytyväinen sekään.
Siksi asumme edelleen hänen luonaan. On paljon vaivattomampaa jakaa sähkölaskuja, vuokria ja ruokakuluja. Pojatkin voin jättää äidille hoitoon, mikä on suurta luksusta. Mutta viimeiset pari vuotta äiti ei ole rauhoittunut, vaan toistaa vihjailua: ehkä pitäisi hankkia oma koti ja muuttaa pois.
Olisin mielelläni eri osoitteessa, mutta mistä repisin rahat? Ensin äiti puhui asiasta varovaisesti, selitin maltillisesti, ettei meillä ole mahdollisuutta mutta säästämme pikkuhiljaa. Sitten tilanne muuttui tuskalliseksi, ja riitelemme siitä lähes joka viikko.
Pekka pysyy syrjässä eikä halua sotkeutua hän ei kaipaa hankaluuksia anoppinsa kanssa, ja ymmärrän sen. Silti kaipaan tukea, vaikka hän ei voi oikein tehdä mitään. Paras ratkaisu olisi ostaa oma asunto, mutta siihen ei ole mahdollisuutta ennen kuin autolaina on maksettu.
Ymmärrän, että äiti haluaa rauhaa ja hiljaisuutta vanhoilla päivillään, mutta eihän se ole syy potkia meitä ulos. Ja olen saanut kuulla, että äiti aikoo jättää asunnon minulle miksi lähtisin ovia kolistelemaan ennen sitä?
Viime viikolla riita paisui, emmekä puhu toisillemme lainkaan. Syy siihen on surrealistinen: täti kuoli ja jätti äidilleni yksiön Turussa.
Ajattelin, että tämä on loistavaa äiti pääsee pienempään kaupunkiin ja saa vihdoin haluamansa rauhan ja oman kodin.
Mutta äiti ilmoitti, ettei aio lähteä nykyisestä asunnosta mihinkään, eikä myöskään halua antaa meille Turun yksiötä. Hän sanoi vain, että meidän täytyy itse ratkaista asiat.
Onko tämä tavallista? Miten voisimme jatkaa perhe-elämää, kun kaikki tuntuu unenomaiselta sumulta asunnot vaihtavat paikkaa, avaimet katoavat ja sanojen merkitys haihtuu kuin höyryksi?
