— Äiti, saisinko vähän rahaa? Ainol on syntymäpäivä, yhdeksäntoista vuotta. Se päätti viettää sitä mun kanssa. Mennään kahdestaan kaupunkiin, istutaan kahvilassa. Ostan sille lahjan, tilaan illallisen, kävellään ja palataan kylään, — sanoi Matti äidilleen.
Leena hymyili:
— No hyvä on, poika. Tällä kertaa Aino ei siis kutsu kavereitaan. Ehkä se on parempi näin, vietätte kahdestaan.
Poika ei salaa äidiltään mitään, kertoo usein, kenen kanssa on ollut ja missä käynyt. Nyt on kesä ja lomaa, ja hän opiskelee rakennusalan ammattikoulussa, valmistuu vuoden päästä. Aino on samasta kylästä, vuoden nuorempi kuin Matti. Leenasta hän vaikuttaa ihan mukavalta, tyttö ei polta, tosin ei ole koulun jälkeen mennyt mihinkään opiskelemaan, vaan myy paikallisessa kaupassa.
Leena otti lompakostaan muutaman setelin ja ojensi pojalleen.
— Tässä. Mutta älä nyt tuhlaa liikaa. Ja tulkaa ajoissa takaisin, pimeällä kylällä ei ole mitään asiaa kuljeksia.
Matti suukotti äitiä poskelle, työnsi rahat farkkujen taskuun ja veti lenkkarit jalkaan. Kylän bussissa oli tukalaa, mutta hän istui ikkunan vieressä, ja tuuli hulmutti hänen vaaleita hiuksiaan. Aino istui vieressä, yllään kevyt pilkullinen mekko ja pieni reppu selässä.
— Hyvää syntymäpäivää, sä säteilet, — hän sanoi, kun tyttö saapui pysäkille.
— Kiitos, — Aino hymyili ja oikaisi repun hihnaa. — Etkö usko, mä ekaa kertaa elämässä päätin, etten halua juhlia ison porukan kanssa, vaan… no, ihan vaan sun kanssa. Ei meteliä, ei humalaa. Vaan sellainen päivä, jonka muistan.
Kun he astuivat bussista, Matti otti häntä kädestä, ja he kävelivät pitkin pääkatua kauppojen ikkunoiden ohi, suihkulähteen ohi, jonka pisarat laskeutuivat kuumalle asfaltille. Matti osti hänelle punaisten ruusujen kimpun, ja Aino sanoi rakastavansa ruusuja ja kiitti.
Kahvilassa oli mukavaa, soi hiljainen musiikki, tuoksui vanilja ja kahvi. He tilasivat ruoan, ja jälkiruoaksi heille tuotiin pieni kakku, jossa oli yksi kynttilä. Kun tarjoilija sytytti liekin, Aino sulki silmänsä, toivoi toiveen ja puhalsi kynttilän.
— Etkö kerro? — kysyi Matti.
— En voi, — hän siristeli silmiään ovelasti. — Mutta jos se toteutuu, kerron sulle.
Illalla he kuljeskelivat kaupungin rantabulevardilla, söivät jäätelöä, nauroivat ja ottivat kuvia auringonlaskun edessä. Yhdentoista maissa he istuivat viimeiseen reittibussiin kylää kohti.
Kotona paloi valo. Leena oli, kuten lupasi, jättänyt pöydälle pyyhkeen alle lämpimiä karjalanpiirakoita ja keittänyt tuoretta teetä. Kuullessaan askeleet hän tuli eteiseen, ja Matti saapui Ainon kanssa.
— No, syntymäpäiväsankari, toteutuiko toive? — hän kysyi halaten Ainoa.
— Ei vielä, — tyttö hymyili. — Mutta taitaa olla, että tämä oli paras päivä, jota muistan vielä pitkään.
Matti seisoi vierellä, hieman sekaisin, onnellisena, katsoen äitiään ja tyttöä, jota rakasti. Hän tunsi, että tällä hetkellä hänellä oli kaikki. Ei liikaa, ei liian vähän. Juuri sen verran kuin onneen tarvitaan.
Ilta syntymäpäivän jälkeen venyi pitkälle yölle. Leena meni makuuhuoneeseen, olohuoneessa soi hiljaa musiikkia, ja Matti ja Aino istuivat lattialla, levittäneet pöydälle loput piirakat ja karkit. Puhetta riitti kaikesta: ammattikoulusta, kaupan töistä, ja siitä, että syksyllä Matti saattaisi päästä harjoitteluun läänin keskukseen.
— Piirakat viilenivät, — sanoi Leena pysähtyen ovelle. — Lämmitetäänkö?
— Ei tarvi, äiti, me ollaan jo syöty, — vastasi Matti kohottaen päätään. — Mene nukkumaan, huomenna on töitä. Mä saatan Ainon kotiin.
Leena nyökkäsi, mutta ei kiirehtinyt pois. Hän istahti tuolin reunalle ja katsoi Ainoa.
— Tiesitkö, kun Matti oli noin kymmenen, se toi kotiin kokonaiset viisi ihmistä. Ulkona satoi kaatamalla, he olivat läpimärkiä, likaisia, keppien kanssa kuin rosvoja. Mä tulin töistä, ja siellä… melua, meteliä, täynnä lapsia.
Aino katsoi häntä kysyvästi.
— Mä kaadoin heille kaikille kaakaota maidon kanssa, otin mummon hillon esille. Istuin itse nurkassa kirjan kanssa ja kuuntelin. Ne kinasivat niin hassusti siitä, kuka on merirosvojen kuningas, ja Matti, olisitpa nähnyt, — äiti hymyili, — se jakoi kaikki paikoilleen, sanoi jokaiselle, mikä muki kuuluu kenelle, eikä loukannut ketään. Silloin tajusin: jos poika oppii jo lapsena ystävyyttä, se osaa myös rakastaa.
Matti raapaisi nolona niskaansa, ja Aino laski hänen kätensä omalle polvelleen ja sanoi hiljaa:
— Mun äiti taas sanoi aina, että kotona pitää olla hiljaista. Mä en kertaakaan tuonut kavereita kotiin. Edes koulusta tyttöjä pelkäsin kutsua. Siksi… kun Matti sanoi, että teillä saa tehdä mitä vaan, en uskonut aluksi.
Leena nousi, meni Ainon luo ja kosketti tämän olkaa:
— Se on totta. Tuletko huomenna, teelle? Mä leivon aamulla taas kaalipiirakoita.
Aino ei hillinnyt itseään, halasi Leenaa, painoi kasvonsa tämän olkapäähän ja kuiskasi:
— Kiitos.
Matti katsoi heitä eikä sanonut mitään, mutta hänen rinnassaan oli lämmin ja rauhallinen olo, aivan kuten sinä sateisena iltana hänen lapsuudessaan, kun äiti jakoi kaakaota rosvoille. Kun Matti lähti saattamaan Ainoa, Leena nukkui jo.
Palattuaan Matti meni huoneeseensa, mutta ei saanut unta pitkään aikaan. Hän katseli kuuta ikkunan takana ja mietti, miten kummallista elämä on: kasvat aikuiseksi, ja kaikki palaa siihen, mitä lapsena opetettiin. Ja jos äiti aikoinaan päästi taloon vieraita lapsia, jotta hän ei pelkäisi ihmisiä, niin nyt hän päästi sydämeensä Ainon, jotta ei pelkäisi rakkautta.
Hän tiesi, että tapaisi tänäänkin Ainon, huomenna myös, ja niin joka päivä, niin kauan kuin lomaa riittää. Ja sen jälkeen se näkee. Pääasia, että heillä on toisensa, ja että äiti on lähellä, ja ettei kukaan pelkää ketään.
Parin päivän päästä Leena itse kutsui Ainon lounaalle. Hän kattoi pöydän, laittoi mustikkapiirakkaa, ja kun tyttö arasti astui kynnyksen yli, sanoi:
— Tule sisään, tyttö. Istu. Meillä on yksinkertaista: mitä on, sitä on. Mä tiedän, että äitisi ei päästänyt vieraita, mutta nyt et ole vieras, vaan oma. Ja muista: meidän koti on aina sun koti.
Noin viikko oli kulunut siitä ikimuistoisesta syntymäpäivästä. Kesä oli kuuma ja pölyinen, ja kylä eli omaa tasaista elämäänsä: puutarhat, kastelu, iltaistunnot penkeillä. Leena oli tulossa kaupasta kassien kanssa, kun risteyksessä hän törmäsi Sannaan, Ainon isosiskoon. Sanna työnsi edellään lastenvaunuja, joissa hänen puolivuotias poikansa tuhisi rauhassa.
— Hei, täti Leena, — Sanna huikkasi. — Pitkästä aikaa. Kuinka teillä menee?
— Kiitos, ihan hyvin, — vastasi Leena säätäen kassia. — Entä sinulla? Poika näyttää kasvaneen jo.
— Kasvaa, — Sanna hymyili. — On se touhua, mutta onneksi. Mä kuulin muuten Ainolta, kuinka he viettivät Matin kanssa syntymäpäivää. Se kertoi niin innoissaan!
Leenan kasvot levisivät hymyyn:
— No, miten muuten? Se on poikani tyttöystävä, täytyyhän sitä päästää. Matti on vakaa poika, ei tyhmyyksiä. Valitsi lahjan, tilasi illallisen, teki kaikkensa, jotta se muistaisi päivän.
— Niin, Matti on kyllä hieno poika, — Sanna myötäili. — Komea, hyvätapainen. Eikä niin kuin jotkut meidän kylän pojat, jotka vaan tuijottavat kännykkää eivätkä osaa sanoa mitään kivaa.
He vielä rupattelivat säästä, hinnoista ja siitä, että heinät on pian korjattava. Sanna oli jo lähdössä työntämään vaunuja eteenpäin, kun äkkiä pysähtyi ja empien, ikään kuin ohimennen, sanoi:
— Oikeastaan teidän Matti on kyllä mainio poika. Mä sanoinkin niin Ainolle. Mutta se vastasi mulle silloin… no, tämä jääköön meidän välille. Se sanoi, ettei Matti oikein ole sen tyyppiä, mutta käy, kun ei muita ole. Että parempi olla sen kanssa kuin yksin. Anteeksi, täti Leena, ehkä mä puhun liikaa, mutta kun olette tuttu, ymmärrätte.
Sanna kohautti olkapäitään, hymyili anteeksipyytävästi ja työnsi vaunut eteenpäin, jättäen Leenan seisomaan keskelle tietä suu auki. Kassit tuntuivat yhtäkkiä painavilta, ja aurinko liian kirkkaalta.
— No jopas, — kävi läpi naisen mielessä. — Niin hän siis pitää Mattia varalla… Ja Matti, koko sydämellään, antaa lahjoja, järjestää syntymäpäivän, ja hän… kuin tavara, joka pannaan hyllylle odottamaan, kunnes jotain parempaa löytyy.
Leena meni kotiin murheissaan. Hän laittoi hiljaa veden kiehumaan, siirsi jauhoja purkkiin, mutta kaikki tippui käsistä. Hän olisi halunnut kertoa pojalle heti, mutta hillitsi itsensä. Matti oli aikuinen, hänen täytyi itse selvittää asiansa. Mutta äidin sydäntä pakotti.
Kului kaksi päivää. Matti kulki synkkänä, vastaili yksitavuisesti, eivätkä edes äidin rakkaat piirakat nostaneet hänen mielialaansa. Leena ei kestänyt, ja illalla, kun poika istui portilla ja katseli taivaalle, hän kysyi varovasti:
— Poika, onko kaikki hyvin Ainon kanssa?
Matti oli pitkään hiljaa, sitten puristi hampaiden välistä:
— Kaikki on ohi, äiti. Kaikki loppui. Eilen tapasin kavereita, ne kertoivat kuulleensa… no, Aino kulkee ja kertoo kaikille, ettei se oikeastaan tarvitse mua, että se on mun kanssa ihan vaan niin kauan, kunnes löytää jonkun “paremman”. Ja se sanoi mulle suoraan, että rakastaa, että olen sen ainoa…
Hänen äänensä sortui. Leena istuutui viereen ja laski kätensä hänen olalleen:
— Ei olisi pitänyt, poika, rakastua sellaiseen tyttöön. Se ei ymmärtänyt, mitä aito rakkaus on. Älä suutu, mutta äiti näkee aina, kuka tulee hyvällä mielellä ja kuka katselee ympärilleen.
— Mä soitin sille eilen itse, — Matti jatkoi. — Sanoin, että tiedän kaiken. Se ensin väitti, ettei se ole totta, että kaverit sekoittivat asioita. Mutta sitten, äiti, se räjähti ja sanoi: “Mitä sitten, jos mä ajattelin niin? Mitä sä odotit? Mä olen nuori, mun täytyy valita. Sä et ole se komein etkä rikkain, mutta mä olen kuitenkin sun kanssa nyt…”
Leena henkäisi ja veti pojan syleilyyn:
— Voi luoja… Anna anteeksi, poika, älä kanna kaunaa, elämä hoitaa kyllä.
— Niin, äiti, mä en halua olla kenenkään varavaihtoehto. Etsiköön sitä “parempaa”.
Matti ei puhunut Ainoista enää. Ja kun seuraavana päivänä tämä juoksi heidän pihalleen ja huusi häntä:
— Matti, anteeksi, mä sanoin väärin, — hän kuunteli, kääntyi ja meni sisälle.
Leena kurkisti ikkunasta, pudisti päätään ja sanoi hiljaa:
— Liian myöhäistä, tyttö. Sanoit niin kuin ajattelit. Elä nyt sen kanssa.
Aino seisoi, seisoi, ja sitten lähti. Eikä koskaan enää tullut. Ja kesä jatkui omalla painollaan. Heinäkuun lopussa Matti matkusti kaupunkiin, missä rakennusfirmassa hänen piti suorittaa työharjoittelu työmaalla. Hän lähti mielellään: oli saatava ajatukset pois, vaihdettava maisemaa. Ja siellä, työmaalla, hän tapasi Veeran.
Veera työskenteli samassa toimistossa lähettinä. Pieni, vaaleatukkainen, kauniit kiharat, hän puhui hiljaa mutta varmasti. Nauroi kuin kello, eikä koskaan kysynyt, kuinka paljon rahaa Matilla on tai missä hän oli eilen. Hän oli kiinnostunut Matista: miten päivä meni, oliko väsynyt, mitä näki unta. Matti katsoi häntä eikä uskonut onneaan.
Puolen vuoden päästä hän kosi Veeraa. Veera ei empinyt hetkeäkään: sanoi “kyllä” niin vilpittömän iloisena, että Matin sydän hakkasi nopeammin.
— En ole kertaakaan katunut, että suostuin, — hän kuiskasi myöhemmin, jo maistraatissa, kun Matti pujotti sormusta hänen sormeensa.
Leena itki melkein onnesta häissä. Hänen vanhat ystävänsä ja naapurit istuivat vierellä, ja kaikki yksimielisesti sanoivat:
— Hieno pari! Ja morsian on niin lempeä, ei metelöivä, näkee heti, että hyväsydäminen.
Ja kaksi vuotta myöhemmin syntyi Eino, tukeva, sinisilmäinen poika, josta tuli heti mummon silmäterä. Matti ja Veera tulivat kylään joka viikonloppu. Eino juoksenteli pihalla, keräsi kukkia mummolle ja istui illalla tämän sylissä kuunnellen satuja.
Eräänä päivänä, jo myöhäissyksyllä, Leena istui keittiössä, ja Matti auttoi häntä kuorimaan perunoita. Ikkunan takana tihuutti sadetta, pöydän ääressä istui Veera Einon kanssa sylissään.
— Äiti, — Matti sanoi yhtäkkiä, — muistatko sen jutun Ainosta?
— Muistan, poika, — Leena huokaisi.
— Mä olen iloinen, että asiat menivät niin. Jos se ei olisi pettänyt mua, en olisi koskaan tavannut Veeraa. Eikä meillä olisi Einoa, — hän katsoi vaimoaan ja poikaansa, ja hänen silmänsä loistivat.
Leena hymyili, pyyhki kädet pyyhkeeseen ja silitti pojanpojan päätä:
— Sitten kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu parhain päin. Sinä itse sanoit: et halua olla varavaihtoehto. Nyt sinä olet Veeralle ja Einolle se tärkein. Ja se, poika, on tärkeintä.
Veera ei kysellyt mitään, hän tunsi tarinan eikä ollut mustasukkainen menneisyydestä. Hän otti miestään kädestä ja sanoi hiljaa:
— Onni viihtyy hiljaisuudessa, Matti. Eikä me sitä hukata.
Leena katseli perhettään sellaisena kuin se oli: ilman ylimääräisiä salaisuuksia, ilman varasuunnitelmia, pelkkää rakkautta, joka elää sanoina ja tekoina. Ja hän tiesi, nyt kaikki on hyvin. Aina.
