Olin ehkä viisi tai kuusi, juuri ennen kouluikää, 90-luvun alussa, kun meidän pieneen kylään muutti kaupungista kaksi eläkeläistä mummo Aila ja ukki Olavi. He ostivat vanhan talon ihan meidän talon vastapäätä matala, kaksiruutuinen mökki, mutta valtavan pihan kanssa, jota he eivät enää jaksaneet hoitaa. Joka päivä he kävivät kävelyllä milloin metsässä, milloin joen varrella, ja kauppaan he menivät harvoin, lähimpään kirkonkylään ostoksille. He elivät hiljaisesti ja vaatimattomasti, eivät juuri kylällä liikkuneet. Meillä oli siihen aikaan iso kotitila, mutta elelimme silti aika niukasti. Mummo Aila toi minulle usein pieniä lahjoja joskus suklaapatukan, joskus vihkon koulua varten, joskus jopa parin markan kolikon. Omia lapsia heillä ei koskaan ollut.
He ehtivät asua kylässä ehkä kolme vuotta, kunnes eräänä myöhäisenä talvi-iltana, juuri kun olimme menneet nukkumaan ja telkkari sammutettu, kuului hiljainen koputus ikkunaan. Mummo Aila seisoi oven takana ja kertoi, että Olavi oli kuollut.
Me autoimme häntä niin hyvin kuin osasimme hautajaisten järjestämisessä.
Aila suree miestä pitkään, sairastui, ei enää jaksanut käydä ulkona. Aloimme käydä hänen luonaan lähes joka päivä, ja hän kertoili, miten he Olavin kanssa olivat eläneet yhdessä 52 vuotta, tehneet pitkiä työvuoroja tehtaassa, ja eläkkeelle jäätyään luopuneet asunnostaan sukulaistytön hyväksi muuttaakseen maaseudulle rauhaan ja luontoon.
Kevät tuli. Aila alkoi jo vähitellen tottua yksinoloon ja tulla elämässään vähän vahvemmaksi. Eräänä päivänä hän kutsui minut luokseen ja näytti pahvilaatikossa pyörivää harmaata koiranpentua. En ollut erityisen koirien ystävä, mutta kun näin tämän pienen otuksen, sydämeni suli ja rakastuin siihen heti.
Muistan yhä, miten istuin lattialla ja silitin pentua yhdellä sormella, kun mummo Aila katseli vuoroin pentua, vuoroin minua ja hymyili varovasti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ilman hampaitaan.
Eipä meillä Olavin kanssa koskaan ollut kissoja eikä koiriakaan. Eikä lapsiakaan, niin kuin tiedät. Yksin täällä on aika raskasta. Löysin tämän harmaaposkisen pennun eilen torin vierestä jäteasemalta. Eihän siitä voinut ohi kävellä, kun oli niin avuton.
Katsoin pentua niin, etten uskaltanut hengittääkään.
Mitä se syö? Onkohan sillä nälkä? kysyin huolissani.
Lämmitin sille maitoa mutta eihän se vielä osaa kuppia käyttää. Tarvitsisi tuttipullon, mutta minulla ei ole, huokasi mummo Aila lähes kuiskaten.
Juoksin kotiin ja nappasin huuliltani nukkuvalta pikkusiskolta tutin.
Selvisi, että pentu oli vain muutaman päivän vanha. Työnsin sille tutin suuhun, ahkerasti syötin lämmintä maitoa ja toivoin, ettei se kuolisi.
Viikkojen ajan mietimme nimeä harmaalle talteenotetulle. Aila vitsaili ja olisi halunnut kutsua sitä Vihtoriksi sen punertavien korvien takia, mutta minä ehdotin nimeksi Hilu: se kun istui niin rauhallisesti eikä juuri äännellyt, ja mekin istuimme sen vierellä hiljaa kuin hiiret. Niin siitä tuli lopulta Hilu, Hilkka, Hillu meidän molempien pieni löytökoira.
Hoivasimme mummo Ailan kanssa Hilua koko pitkän kevään: lämmitimme maidot, keittelimme puurot. Kun ilmat lämpenivät, päästimme sen ulos nurmelle. Hilu oli hento ja arka, kehonsa heikko, kai kun oli vauvasta asti pentuna jätetty oman onnensa nojaan. Mutta teimme kaikkemme sen eteen. Koulun jälkeen juoksin suoraan Ailan luo katsomaan Hilua, vasta sitten tein läksyt ja autoin kotona töissä. Lapsena leikin Hilun kanssa kuin kissalla, ja Aila istui sohvalla hymyillen.
Kesän aikana Hilu kasvoi nopeasti, mutta ei siitä koskaan suurta tullut, korkeintaan kolmekymmentä senttiä. Käytin sitä aamuisin ongella ja kuljetin katrasta laitumelle, muuten se pyöri päivisin Ailan matkassa. Hilun myötä mummo Ailasta tuli kuin uusi ihminen hänestä tuli iloisempi ja jopa piristyi. Hän hoiti koiraa kuin ihmistä, kokkasi erityisesti sille, harjasi karvaa, luki koirakirjoja hoidosta ja sairauksista.
Vuosi, kaksi, kolme, viisi. Hilu asui Ailan talossa, mutta joka aamu se odotti minua meidän verannan nurkalla ja lähti saattamaan minua kouluun kolmen kilometrin matkan kävellen. Kaksilta iltapäivällä se taas odotti meitä koululla ja kulki kotiin kanssani. Räntäsateessa, lumimyrskyissä, Hilu kulki aina rinnallani. Näin kului yhdeksän vuotta.
Meidän koulu oli vain peruskoulu, ja jatkaakseni opintoja, minun täytyi muuttaa suurempaan kaupunkiin, joko ammattikouluun tai jatkaa lukiossa kirkonkylällä ja asua siellä asuntolassa. Perheen kanssa päätimme, että lähden isoon kaupunkiin.
Lähtöpäivänä istuin pitkään Ailan portailla, Hilu sylissäni ja itkin.
Ota Hilu mukaan, jos et malta siitä luopua, Ailakin itki.
En minä voi. Hilu on teidän. Pitäkää huolta, äiti kävelee joka päivä täällä ja minä soitan.
Kun lautta irtautui laiturista, seisoin kannella kyyneleet silmissä. Hilu juoksi laiturilla, ei ymmärtänyt, miksi jätin sen sinne.
Opiskelu agronomikoulussa vei mennessään, tenttejä, kirjoja, kiireitä. Ystäviä ei tullut paljon, kävin joskus vain kylässä koulukaverin, Jarmon, luona naapuriasuntolassa.
Ennen joulua äiti soitti, että mummo Aila oli hyvin huonona, oli jo viikon ollut vuoteenomana, eikä Hilu lähtenyt hänen viereltään, edes syömään, tuotiin ruokakuppi suoraan sängyn viereen.
Lähdin kotiin aikaistettua aikataulua. Hilu istui Ailan sängyn vieressä tuolilla, eikä irrottanut katsetta mummosta. Se ulvoi välillä hiljaa, kostein silmin. Mummo Aila silitti heikolla kädellään Hilun päälakea, kosketti sen märkää mustaa kuonoa. Molemmat olivat laihtuneet ja väsyneet. Sydäntä vihlaisi nähdä, miten hiljaisesta vanhuuden yksinäisyydestä syntyi elämän viimeinen ystävyys: mummo ja koira, jotka olivat nyt toisilleen kaikki kaikessa.
Joulun jälkeen palasin opiskelujen pariin, tietäen, etten enää näkisi mummo Ailaa elossa. Hilu saattoi minut vain portaalle asti, ei raaskinut jättää Ailaa yksin. Tunsin Hilun pienessä koiransydämessä sen tuskan, kun se koitti olla kuin pieni lapsi huolehtimassa vanhasta omistajastaan.
Helmikuussa mummo Aila kuoli.
Osa kysyy varmaan, kuuluuko nuoren pojan surra jotakuta vanhaa mummoa ja tämän koiraa? Eihän sitä kaikki ymmärrä, mikä merkitys tällaisilla yhteisillä vuosilla on ihmiselle, joka menettää ainoan läheisensä elämässä, mutta saa tilalle uskollisen ja rakastavan koiran. Eikä moni ymmärrä myöskään, miten syvästi se koira sureekaan omistajansa poismenoa.
Pääsin kotiin vasta toukokuun lopulla, kun kevään tentit oli tehty. Kukaan ei tiennyt, minne Hilu oli kadonnut. Äiti kertoi, kuinka se hautajaisten aikaan juoksi Ailan haudan ympärillä ja yritti hypätä haudan pohjalle, mutta hautamiehet työnsivät sen pois. Se kannettiin lopulta kotiimme, isä rakensi lämpimän kopin pihalle, mutta Hilu ei halunnut olla meidän luona, vaan vietti päivänsä Ailan entisessä kodissa. Ja sitten, kevään ollessa kauneimmillaan, se katosi, eikä odottanut minua kaupungista palaavaksi.
Kuljin koko kesän naapurikyliä ja kyselin ihmisiltä, näittekö meidän Hilua, näytin kuvankin. Kävin koko kirkonkylän piirit, mutta koiraa ei löytynyt mistään. Kun Aila haudattiin, ehkä Hilu luuli hänen palaavan, siksi se odotti kotona mutta kun tätä ei koskaan tapahtunut, se lähti ja etsi. Näin ainakin ajattelin. Juoksi siis jossain, onneton, etsimässä. Se oli minun käsitykseni.
Elokuu tuli.
Eräänä päivänä ajoimme koko perhe hautausmaalle Kalliojärven koivikkoon, viisikymmentä kilometriä kylästä. En olisi ikinä arvannut etsiä Hilua niin kaukaa.
Tuskin olimme auton ovesta ulos ehtineet, kun näin Hilun se juoksi täyttä vauhtia, korvat luimussa, kieli ulkona, minua kohti.
Rompahdin polvilleni ja rupesin itkemään.
Hilu, Hiluseni, hyvä luoja, minähän etsin sinua koko kesän, sinä tohelo, ja täällä sinä oletkin.
Hilu hypähti syliini, nuoli kasvojani, ja näytti ihan siltä kuin sekin olisi itkenyt. Kun nousin, Hilu hyppeli melkein metrin korkeudelle häntä heiluen.
Hilu oli laiha ja likainen. Kaivoin kaiken omat eväät epätoivoisena repusta leivät, lihapullat, piirakat ja Hilu söi ahmien, katse kiinni minussa.
Pyyhin kyyneleet poskiltani.
Onko tämä teidän koiranne? kysyi joku nainen kirkon portailta.
Se on meidän Hilu, vastasi äiti nenäliina silmäkulmassa.
Minä olen täällä siivoojana kirkolla. Huomasin koiran jo keväästä asti pyörimässä. Se on asunut tuon yhden haudan vieressä, kaivanut kuoppaa, risoo koko ajan. Olen lapioinut maata takaisin, mutta aina kaivaa uudelleen.
Kaikille oli selvää, että kyseessä oli mummo Ailan hauta.
Kiersimme myöhemmin muiden sukulaisten haudat. Hilu ei jättänyt minua hetkeksikään, juoksi vierellä, katse vain minussa.
Ailan ja Olavin haudan multa oli täynnä Hilun tassun jälkiä, erityisesti Ailan puolelta kumpua. Isä suoristi ristin, äiti laittoi kukkia, minä istuin kyykyssä ja pidin Hilua sylissä. Hilu katsoi surullisena minua ja välillä hautaa, nuolaisi kasvojani silloin tällöin.
Älä pakota sitä vielä tulemaan mukaan. Ehkä se haluaa jäädä tänne, isä sanoi istuutuen viereeni.
En haluaisi jättää sitä hautausmaalle. Syksy tulee, sitten talvi, ja Hilu on jo vanha, kohta kymmenen. Mutta jos se haluaa, pääsee se takaisin, nuo viisikymmentä kilometriä eivät sille ole mitään.
Kun lähdimme, Hilu juoksi haudan ja meidän väliä, epäröi. Lopulta, kun istuimme autoon, se seisoi hautojen suuntaan pitkään, mutta sitten päätti ja loikkasi syliini.
Hilu, rakas, en enää koskaan jätä sinua yksin, sanoin kyynelissä.



