Minä ja perheeni asumme eri kaupungeissa. Emme ole nähneet toisiamme yli kahteenkymmeneen vuoteen. Vanhempani ovat taiteilijoita ja laulavat kuorossa koko heidän elämänsä on ollut yhtä pitkää matkaa. Kuusivuotiaana muutin asumaan mummoni luo. Hän halusi tehdä elämästään helpomman lapsen kanssa, joten meidän täytyi muuttaa hänen sukulaistensa luokse.
Aluksi äiti ja isä vierailivat luonamme kaksi, joskus jopa kolme kertaa vuodessa, mutta pian he alkoivat tulla yhä harvemmin. Lopulta lakasin kokonaan ajattelemasta heitä. Yhteydenpitomme hiipui. Kun olin hammaslääketieteen opiskelija, menin naimisiin kolmantena opiskeluvuotenani.
Nykyään minä ja mieheni pyöritämme omaa hammasklinikkaamme Helsingissä, ja meillä menee taloudellisesti todella hyvin. Vuosi sitten isä ja äiti ilmestyivät taas elämääni. He alkoivat soitella klinikalle, koska edes puhelinnumeroani heillä ei ollut. Keskustelumme pyörivät vain heidän valitustensa ympärillä elämä tuntui olevan heille yhtä raskasta taistelua.
Kuuntelin heidän murheensa ja vastasin rauhallisesti, että he olivat itse valinneet polkunsa, luovuttaessaan oman tyttärensä mummon kasvatettavaksi. Joskus vanhempani lähettivät mummolleni joitakin euroja, mutta useimmiten elimme hänen kanssaan pelkän eläkkeen varassa. Hän kertoi tämän useasti, ja opin ymmärtämään, että meidän piti säästää jokaisessa asiassa.
Koulussa menestyin hyvin, ja jotta minulla olisi rahaa elämiseen ja vaatetukseen, työskentelin sairaalassa yöapulaisena. Nyt koen, että minulla on oma elämäni ja vanhemmillani omansa olemme kulkeneet eri teitä.
Kun isä ja äiti tajusivat, etten aio auttaa heitä, he uhkasivat hakea elatusmaksua minulta. Heidän sanansa lopulta etäännyttivät minut kokonaan heistä. Joskus vielä epäröin päätöstäni ja mietin, pitäisikö auttaa heitä taloudellisesti, mutta nyt en enää halua edes tuntea heitä. Olenko teidän mielestänne oikeassa, vai pitäisikö minun sittenkin auttaa vanhempiani?
