Olin kahdeksanvuotias, kun äitini pakkasi laukkunsa, astui ulos meidän rivarista Espoon laidalla ja hyppäsi taksiin, joka katosi kulman taakse kuin syysmyrsky. Veljeni, Juhani, oli silloin vasta viisivuotias ja luuli, että äiti palaa vielä illalla. Hän ei palannut.
Kaikki muuttui sen jälkeen. Isäni, Kalevi, joutui opettelemaan uutta: hän nousi kukonlaulun aikaan keittelemään kaurapuuroa, opetteli käyttämään pesukonetta, silitti meidän Wilman ja Juhanin koulupaitoja vähän vinoon, mutta silti. Näin, miten hän sotki riisin mittasuhteet, poltti kalapalat ja pesi valkoiset sukat punaisen paidan kanssa, mutta ei silti koskaan antanut meidän kärsiä puutteesta. Työpäivän jälkeen hän laahustikin kotiin väsynyt ilme kasvoillaan, mutta kuitenkin jaksoi lukea meidän kokeita, allekirjoittaa Wilman matikanvihkoa ja askarrella huomisen eväät.
Äiti ei koskaan tullut meitä katsomaan. Isä ei koskaan tuonut uutta naista taloon, ei esitellyt ketään uutena sydänkäpysenään. Tiesimme, että hän joskus lähti ulos ja palasi myöhään, mutta hänen henkilökohtainen elämä oli kuin Kivenkolon yksityiskaista meiltä kielletty. Kotona olimme vain minä ja Juhani minun nimeni muuten on Wilma, ihan ajan hengen mukaisesti. En koskaan kuullut isän sanovan rakastuneensa uudestaan. Hänellä oli rutiinit: töihin, kotiin, kokkaus, pyykit, nukkumaan ja sama rumba alusta.
Viikonloppuisin isä vei meidät puistoon, uimarantaan, Citymarketin käytäville ihmettelemään uusia leluja pelkkä ikkunashoppailu riitti. Hän oppi letittämään hiukset, ompelemaan irronneet napit ja laittamaan eväsrasiat kuntoon. Juhlissa, kun koulussa tarvittiin maskeraatiopuvut, isä värkkäsi niistä kartonkiromua ja vanhoja verhoja. Hän ei koskaan valittanut, ei sanonut “tämä ei kuulu minulle”.
Vuosi sitten isäni lähti viimeiselle matkalleen, nopeasti kuin kesän ukkoskuuro. Hyvästelyihin ei jäänyt aikaa. Kun penkoimme hänen tavaroitaan, löysin vanhoja vihkoja täynnä merkintöjä: “Maksa sähkölasku”, “Osta Juhanille kumpparit”, “Vie Wilma lääkäriin”. Rakkauskirjeitä ei löytynyt, ei kuvia uudesta naisesta vain jälkiä miehestä, joka eli lapsiaan varten.
Sen jälkeen minua ei ole jättänyt rauhaan yksi kysymys: Oliko Kalevi koskaan onnellinen? Äiti lähti etsimään omaa onneaan. Isä jäi kotiin ja tuntui unohtaneen omansa. Hän ei perustanut uutta perhettä, ei saanut enää olla prioriteetti kenellekään muulle kuin meille. Nyt kun isää ei enää ole, ymmärrän, että sain itselleni aivan huikean isän mutta myös miehen, joka jäi yksin, jotta me emme olisi. Ja siinä on jotain, mikä painaa. Koska tänäänkään en tiedä, saiko hän koskaan sen rakkauden, jonka olisi ansainnut.




