Oli minulla ikää ehkä viisi tai kuusi vuotta, siis ennen kouluikää, 1990-luvun alkua elettiin kun meidän kylään, tuonne Pohjanmaan rauhalliseen pitäjään, muutti kaupungista kaksi eläkeläistä mummo Rauha ja pappa Erkki. He ostivat talon suoraan meitä vastapäätä matalan, vain kahdella ikkunalla ja isolla pihalla, mutta ikänsä puolesta jättivät puutarhan miltei koskemattomaksi. Joka päivä he kävivät kävelyllä milloin metsässä, milloin joella, ja vain silloin tällöin piipahtivat kirkonkylässä ostoksilla. He asuivat hiljaisesti ja lähes huomaamattomasti. Meille he harvoin tulivat kylään, mutta pari kertaa viikossa he poikkesivat hakemassa tuoretta maitoa. Meillä kotona oli suuri kotieläinlauma, mutta vaikkakaan emme eläneet leveästi, niin mummo Rauha toi minulle aina pieniä lahjoja joskus suklaapalan, joskus vihkon tai pienen markan setelin. Pariskunnalla ei ollut omia lapsia.
He ehtivät asua kylässämme ehkä kolmisen vuotta, kun eräänä myöhäisenä talvi-iltana, juuri kun olimme sammuttaneet television ja käyneet nukkumaan, ikkunaan koputettiin hiljaa. Ovella seisoi mummo Rauha ja sanoi hätääntyneellä äänellä: Erkki Antero on kuollut.
Me tietenkin autoimme häntä hautajaisissa, kaikin tavoin.
Mummo Rauha suri miestään raskain sydämin, sairastui, eikä enää juuri liikkunut ulkona. Me aloimme käydä häntä katsomassa lähes päivittäin, ja Rauha muistelikin usein, miten he pappan kanssa olivat eläneet yhdessä 52 vuotta, ja miten kauan ja raskaasti olivat tehtaalla töissä ennen eläkkeelle pääsyä. Ja miten he sitten päättivät muuttaa maalle, pois kaupungista, jättää asuntonsa sukulaiselleen ja tulla elämään luonnon rauhassa.
Kun kevät vihdoin koitti, Rauha alkoi vähitellen tottua yksinoloon, toipui hiukan, kunnes yllättäen kutsui minut eräänä päivänä luokseen. Hän näytti minulle pahvilaatikossa konttaavaa pientä harmaata koiranpentua. En aiemmin ollut suurikaan koirien ystävä, mutta nähdessäni sen pennun, sydämessäni liikahti jotakin ja rakastuin pentuun välittömästi.
Vuodet ovat vierineet, mutta edelleen muistan elävästi, kuinka istuin lattialla, silittelin pentua varovaisesti yhdellä sormella, ja mummo Rauha katseli hymyillen suunsa unohtuneen hampaattoman hymyn kera vuoroin pentua, vuoroin minua.
Eipä meille pappan kanssa koskaan tullut kissaa eikä koiraa. Lapsiakaan ei siunaantunut. Yksin on vaikeaa, ymmärräthän sinä. Tämän harmaan pojan löysin tänään torin takaa roskikselta. En voinut olla ottamatta, kun niin reppana oli, Rauha sanoi.
En malttanut irrottaa katsetta pennusta ja pelkäsin hengittääkin.
Mitä hän syö? Onko hänellä nälkä? kysyin lähes itku kurkussa.
Laitoin hänelle maitoa, mutta ei osaa juoda kupista, pitäisi olla tuttina. Minulla ei ole, mutta huomenna käyn ostamassa, Rauha kuiskasi vähän nolona.
Juoksin kotiin, ja nappasin tutin suoraan nukkuvan pikkusiskoni suusta.
Kävi ilmi, että pentu oli vasta muutaman päivän ikäinen. Syötin sille maitoa tutista, varoin ettei se tukehtuisi, ja toivoin sen pysyvän hengissä.
Viikkoja kului, eikä Rauhan kanssa keksitty pennulle nimeä. Rauha naureskeli ja ehdotti, että nimitetään pentu Rontiksi sen ruskeiden korvien takia, mutta minä olin vastaan ja ehdotin Silakkaa, koska pentu oli aina hiljainen, tuskin äännähti, ja aina kun sitä katselimme, mekin hiljenimme kuin hiiret. Niinpä pennun nimeksi jäi Silakka, Silu, Silakka-ressu.
Pitkälle kevääseen ja melkein koko kesän hoivattiin Silakkaa yhdessä mummon kanssa lämmitettiin maitoa, valmistettiin ruokia, ja kun ilmat lämpenivät, laskettiin pentu pihalle. Silakka, kenties koska emonsa oli hänestä hylännyt vastasyntyneenä, oli aluksi heiveröinen eikä kovin vahva, mutta me teimme parhaamme hoivaaksemme. Juoksin koulusta suoraan mummon luokse katsomaan Silakkaa, tein läksyt siellä ja autoin äitiä kotitöissä, mutta iltaisin viihdyin mummon tuvassa, leikin pennun kanssa kuin kissanpojan, ja mummo istui keinutuolissa ja katseli meitä, hymy kasvoillaan.
Kesän aikana Silakka kasvoi, mutta paljastui, että se oli pienikokoinen rotu, vain kolmisenkymmentä senttiä korkea. Aamuisin vein Silakan kanssa lehmät laitumelle tai kalastamaan, ja jos en ollut paikalla, Silakka pyöri mummon mukana hänen tuvassaan. Silakan myötä mummo Rauhan olemuskin muuttui hän oli entistäkin hoivaavampi ja hänen terveytensäkin koheni. Hän laittoi Silakalle erityistä ruokaa, harjasi ja pesi tätä tarkasti sekä luki koirista kaiken, minkä kirjastosta löysi.
Vuodet vierivät, toinen, kolmas, viides. Silakka asui koko ajan mummon luona, mutta aamuisin se tuli portilleni odottamaan ja saattoi minut jalan kolmen kilometrin matkan kouluun. Ja iltapäivällä, koulun päättyessä, Silakka odotti pihalla ja saattoi minut kotiin kevään upottavilla teillä ja pakkasen paukkuessa. Niin kului yhdeksän vuotta.
Kyläkoulumme oli vain yhdeksänluokkainen, ja siitä eteenpäin piti lähteä joko kaupunkiin opiskelemaan ammattiopistoon tai kirkonkylälle lukioon. Perheessä päätettiin lähettää minut kaupunkiin.
Kun aamulla oli aika astua linja-autoon ja jättää kylä taakseni, istuin pitkään mummo Rauhan portailla, silittelin Silakkaa sylissä ja itkin.
Ota se mukaasi, jos et malta erota, mummo Rauha sanoi kyynelsilmin.
En minä voi, Silakka on teidän. Pitäkää itsestänne huolta. Äiti käy teillä joka päivä ja soitan usein, lupasin.
Kun linja-auto irtosi pysäkiltä, seisoin ikkunassa ja itkin. Silakka juoksenteli laiturilla ja tuijotti perääni, ymmärtämättä miksi jätin sen.
Opiskelu maatalousopistossa imi minut mukaansa. Päivät vietin lukien eläinlääketiedettä ja maanviljelyksen taloutta. Ystäviä en erityisemmin saanut, vain toisinaan kävin juttelemassa koulukaverilleni, joka asui viereisessä asuntolassa.
Joulun alla, juuri kun olin valmistautumassa kotilomaan, äiti soitti ja kertoi, että mummo Rauha on heikkona, ei ole noussut sängystä viikkoon, ja Silakka on pysytellyt hänen vierellään, ruoka-annokset piti tuoda sängyn viereen.
Palasin kotiin aikaisemmin kuin oli tarkoitus. Todella, Silakka istui tuolilla sängyn vieressä ja tuijotti mummoa silmissä suru. Silakka ulisi hiljaisesti ja itki silmillään. Mummo Rauha yritti väsyneellä kädellään vielä silittää sen päätä ja koskettaa pehmeää kuonoa. Molemmat olivat laihtuneet ja nuutuneet; näky viilsi sisintä kuoleva vanha nainen ja hänen koira, viimeinen lohtu lapsettomassa kodissa.
Kun joulunpyhät päättyivät ja oli taas lähdettävä kaupunkiin, tiesin mummo Rauhan jäävän viimeistä kertaa hyvästi. Silakka seurasi minua vain portaille asti ei voinut jättää Rauhaa yksin enää hetkeksikään. Tunsin rintaani puristavan pikkukoiran surun, kun se yritti huolehtia sairaasta emännästään kuin lapsi.
Helmikuussa mummo Rauha kuoli.
Mitäpä sitä kuusitoistavuotiaan pojan surra vanhaa mummoa ja hänen koiraansa, saattaa joku ajatella. Mutta ei moni tiedä miltä tuntuu menettää elämässään ainoa todellinen läheinen, ja toisaalta saada elämänsä varrella uskollinen koira, joka rakastaa, vaikka kaikki muut katoavat ympäriltä.
Vasta päästyäni toukokuun lopussa kokeista kotiin, kuulin, että Silakka oli hautajaisissa pörrännyt haudan ympärillä ja yrittänyt hypätä siihen kaivajat olivat työntäneet sen syrjään. Hautausmaalta Silakka tuotiin meidän taloomme ja isä rakensi sille lämpimän kopin, mutta Silakka ei suostunut jäämään, vaan pysyi mummo Rauhan autiossa talossa vielä myöhäisille kevätpäiville. Sitten se katosi, ennen paluutani kaupungista.
Kävelin suurimman osan kesää lähikyliä etsien Silakkaa, kyselin ihmisiltä, näytin valokuvaa, kävin jokaisen talon pihassa kirkonkylässä. Silakkaa ei löytynyt missään. Oma arveluni oli, että kun Rauha haudattiin, Silakka jäi odottamaan, palaisiko mummo kotiin. Kun hän ei tullut, lähti koira etsimään. Jossain se yhä etsi. Kiertää varmaan kylien rajalla, levoton mieli, etsii lohduttomana.
Jo oli elokuu.
Eräänä päivänä lähdimme koko perhe hautausmaalle Limingan lehtoon, viidenkymmenen kilometrin matkan päähän. Ei käynyt mielessäkään, että mistä Silakka siellä löytyisi.
Tuskin olimme ehtineet kirkon pihalle autosta, kun näin: korvat luimussa, kieli ulkona, juoksi suoraan meitä kohti oma vanha Silakka.
Rompahdin polvilleni maahan ja aloin itkeä.
Silakka, Silakka-rakas, onnen kultamuru, minä etsin sinua koko kesän, ja sinä olit täällä.
Silakka nousi takajaloille ja nuoli kasvojani, ja olin varma, että sekin itki. Kun nousin, Silakka hyppi suorastaan päätäni myöten ja heilutti häntäänsä.
Koira oli laiha ja likainen. Heti levitin hautausmaalle mukaan otetut eväät maahan: voileipiä, lihapullia, pullia. Silakka söi ahneesti, mutta silmät pysyivät taukoamatta kiinni minussa.
Nyyhkytin edelleen.
Onko tuo teidän koira? kysyi kirkolta ulos astuva nainen.
Se on, meidän Silakka, äiti vastasi ja pyyhki silmiään.
Minä olen kirkolla töissä ja huomasin keväällä, kun koira alkoi pyöriä täällä hautausmaalla. Asustaa erään haudan kupeessa, kaivaa ja möyrii sitä lakkaamatta. Olen peitellyt maata lapiolla, mutta aina se avaa uudestaan.
Kaikille oli selvää: mummo Rauhan ja pappa Erkin hautakumpua Silakka oli kaivanut.
Kiersimme hautausmaata sukulaisten hautojen luona, Silakka ei jättänyt minua hetkeksikään, juoksi vieressä, silmät minussa koko ajan.
Koko hautakumpu mummo Rauhan puolelta oli kaivettu auki Silakan tassuilla. Isä suoristi ristin, äiti laski kukat, minä istuin kyykyssä ja pidin Silakkaa sylissä. Se katsoi surkeana minuun, välillä haudan kumpuun, nuoli kasvojani.
Älä vielä pakota sitä lähtemään, anna sen itse valita. Jos se haluaa jäädä, sitten niin, isä sanoi hiljaa vieressäni.
En malta jättää. Syksy ja sitten talvi tulee pian. Silakka on jo vanha, kymmenen vuotta täyttää. Mutta ymmärrän, jos se haluaa jäädä, se kyllä karkaa takaisin ja kulkee vaikka koko matkan, vastasin.
Kun lähdimme haudalta, Silakka juoksenteli levottomana, välillä haudalle, välillä meidän luo. Vasta kun menimme autoon, se jäi seisomaan hetkeksi, katsoi hautoja, ja loikkasi sitten syliini autoon.
Rakas Silakka, enää en jätä sinua yksin, lupasin kyynelissäni.
